Masennuksia on monenlaisia ja niin kauan kun niistä puhutaan yhtenä ja samana asian niin masennuksen ymmärrys tulee olemaan heikkoa - potilaille, lääkäreille ja myös yhteiskunnalle yleensä.
On lievää, keskivaikeaa ja vaikeaa. On traumoista/kertyneistä negatiivisista kokemuksista johtuvaa, aivokemiasta johtuvaa, fyysisistä sairauksista johtuvaa. On väliaikaista ja koko elämän jatkuvaa. On unipolaarista ja bipolaarista (ja bipossa kaksi tyyppiä joista kakonen sekoitetaan lähes aina masennukseen). On sekamuotoja noiden välissä. Masennus on kuin sillisalaatti, se koostuu alakuloisuudesta, itkuisuudesta, ahdistuksesta, itseinhosta, väsymyksestä, unettomuudesta, neuroottisuudesta, pelkotiloista. Joku nukkuu koko ajan ja syö liikaa, toinen ei saa nukuttua tai syötyä juuri lainkaan, joku omistautuu työlle ja pitää kulisseja yllä viimeiseen asti, toinen romahtaa heti ja vetäytyy pois normaalielämästä.
Tämän takia masennuksesta on vaikea saada kunnon tietoa valtamediasta - ne juuri puhuvat masennuksesta täysin homogeenisenä sairauksena. Sen sijaan kun kaivaa syvemmälle, tiedejulkaisuihin ja muuhun materiaaliin joka on ammattilaisille suunnattu, huomaa, että siellä masennuksen jakaminen eri luokkiin ja tyyppeihin on yleisempää - tosin sielläkin melko heikkoa.
Esimerkiksi tutkimukset osoittavat että masennuslääkkeiden teho on heikko - lievemmissä masennustapauksissa. Sen sijaan vaikeissa ja pitkäaikaisissa teho on paljon parempi. Harva tajuaa tätä, yleensä ihmiset joko uskovat lääkkeiden auttavan kaikkia tai sitten ei ketään.
Olen huomannut, että vakavaa, pitkäkestoista ja vaikeasti hoidettavaa masennusta ymmärretään kaikkein vähiten. Siitä kärsiviä ei voi kehottaa ajattelemana positiivisesti, ottamaan niskasta kiinni, menemään lenkille. Paljon siitä, mitä vaikeasti masentunut saa kuulla, saattaisi auttaa lievemmin masentunutta. Miksi oletetaan, että yksi ratkaisu toimii kaikille?
On ärsyttäävää lukea keskustelupalstalta kun joku tuputtaa vitamiineja ja jeesusta ja ties mitä vain koska HÄNELLE se toimi hyvin - mutta kun lekurit ja muut ns ammattilaiset tekevät samaa, muuttuu homma suorastaan vaaralliseksi. Kaikkia masentuneitahan hoidetaan pohjimmiltaan samalla tavalla (ja julkisella puolella huonosto), vaikka tarpeet olisivat täysin erilaiset.
Väittäisin, että yksi syy miksi vakavimmin masentuneet niin usein eivät saa kunnon hoitoa on yskinkertaisesti se, että suurin osa ammattilaisauttajista ei ymmärrä heidän tilaansa pätkän vertaa. Sadasta ammattilaisesta hyvällä tuurilla ehkä viisi tajuaa jotain vaikeasti masennuksesta - loput jauhavat samaa sontaa ja syyllistävät potilaitaan.
VAKAVASTI/PITKÄ AIKAISESTI MASENTUNEEN KANNATTAA ITSE ETSIÄ TIETOA ESIM. NETIN KAUTTA - MUTTA OLLA HYVIN KRIITTINEN KAIKKEA LUKEMAANSA KOHTAAN. Itse olen lähes vuosikymmenen kamppaillut vaikean masennuksen kanssa enkä koe koskaan hyötyneenä ammattilaisavusta - päin vastoin, olen saanut väärää tietoa, nöyryytyksiä (mm. kutsuttu laiskaksi suoraan päin naamaa) ja paljon turhaa lässytystä. Yhteistä tässä kaikessa on se, että missän vaiheessa en ole tuntenut, että sairauteeni olisi suhtauduttu vakavasti - edes ammattilaiset eivät tunnu pitävän masennusta oikeana sairautena vaan pikeminkin asennevammana.
On lievää, keskivaikeaa ja vaikeaa. On traumoista/kertyneistä negatiivisista kokemuksista johtuvaa, aivokemiasta johtuvaa, fyysisistä sairauksista johtuvaa. On väliaikaista ja koko elämän jatkuvaa. On unipolaarista ja bipolaarista (ja bipossa kaksi tyyppiä joista kakonen sekoitetaan lähes aina masennukseen). On sekamuotoja noiden välissä. Masennus on kuin sillisalaatti, se koostuu alakuloisuudesta, itkuisuudesta, ahdistuksesta, itseinhosta, väsymyksestä, unettomuudesta, neuroottisuudesta, pelkotiloista. Joku nukkuu koko ajan ja syö liikaa, toinen ei saa nukuttua tai syötyä juuri lainkaan, joku omistautuu työlle ja pitää kulisseja yllä viimeiseen asti, toinen romahtaa heti ja vetäytyy pois normaalielämästä.
Tämän takia masennuksesta on vaikea saada kunnon tietoa valtamediasta - ne juuri puhuvat masennuksesta täysin homogeenisenä sairauksena. Sen sijaan kun kaivaa syvemmälle, tiedejulkaisuihin ja muuhun materiaaliin joka on ammattilaisille suunnattu, huomaa, että siellä masennuksen jakaminen eri luokkiin ja tyyppeihin on yleisempää - tosin sielläkin melko heikkoa.
Esimerkiksi tutkimukset osoittavat että masennuslääkkeiden teho on heikko - lievemmissä masennustapauksissa. Sen sijaan vaikeissa ja pitkäaikaisissa teho on paljon parempi. Harva tajuaa tätä, yleensä ihmiset joko uskovat lääkkeiden auttavan kaikkia tai sitten ei ketään.
Olen huomannut, että vakavaa, pitkäkestoista ja vaikeasti hoidettavaa masennusta ymmärretään kaikkein vähiten. Siitä kärsiviä ei voi kehottaa ajattelemana positiivisesti, ottamaan niskasta kiinni, menemään lenkille. Paljon siitä, mitä vaikeasti masentunut saa kuulla, saattaisi auttaa lievemmin masentunutta. Miksi oletetaan, että yksi ratkaisu toimii kaikille?
On ärsyttäävää lukea keskustelupalstalta kun joku tuputtaa vitamiineja ja jeesusta ja ties mitä vain koska HÄNELLE se toimi hyvin - mutta kun lekurit ja muut ns ammattilaiset tekevät samaa, muuttuu homma suorastaan vaaralliseksi. Kaikkia masentuneitahan hoidetaan pohjimmiltaan samalla tavalla (ja julkisella puolella huonosto), vaikka tarpeet olisivat täysin erilaiset.
Väittäisin, että yksi syy miksi vakavimmin masentuneet niin usein eivät saa kunnon hoitoa on yskinkertaisesti se, että suurin osa ammattilaisauttajista ei ymmärrä heidän tilaansa pätkän vertaa. Sadasta ammattilaisesta hyvällä tuurilla ehkä viisi tajuaa jotain vaikeasti masennuksesta - loput jauhavat samaa sontaa ja syyllistävät potilaitaan.
VAKAVASTI/PITKÄ AIKAISESTI MASENTUNEEN KANNATTAA ITSE ETSIÄ TIETOA ESIM. NETIN KAUTTA - MUTTA OLLA HYVIN KRIITTINEN KAIKKEA LUKEMAANSA KOHTAAN. Itse olen lähes vuosikymmenen kamppaillut vaikean masennuksen kanssa enkä koe koskaan hyötyneenä ammattilaisavusta - päin vastoin, olen saanut väärää tietoa, nöyryytyksiä (mm. kutsuttu laiskaksi suoraan päin naamaa) ja paljon turhaa lässytystä. Yhteistä tässä kaikessa on se, että missän vaiheessa en ole tuntenut, että sairauteeni olisi suhtauduttu vakavasti - edes ammattilaiset eivät tunnu pitävän masennusta oikeana sairautena vaan pikeminkin asennevammana.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus.
Todella hyvä kirjoitus:)) kamppailen samanlaisten asioiden kanssa....ja mulle on sanottu että "teen itelleni masennuksen"ja pitäs mennä olla ja tulla ja nauraa koko asialle.....et revi siitä sitten.musta joskus tuntuu että psykiatria on silkkaa ihmisparkojen ohjailuu ja arvailuu.mun psykiatri toisella käynti kerralla anto kotitehtävän eli HAE TÖITÄ ja toisella kerralla sano et noh kui ois eläke paperit.....mun masennusta ei pidetä sairautena vaikka oon listannu paperille kaikki oireet ja ne on vakavan masennuksen oireita.
Tämänhetkinen terapeuttini kiukuttelee minulle kuin pieni lapsi, jos puhun "sairaudesta". Olen ihan solmussa, kun pitäisi kertoa olostani ja vertaan sitä aikaisempiin terveisiin vuosiin enkä kuulemma saa käyttää sanoja "terve" tai "sairas". Ymmärrän tuon itsensä leimaamisen pointin, mutta kyllä siinä menee puhuminen vaikeaksi, kun liikut tuollaisella miinakentällä.
Minustakin on alkanut tuntua, että on aika merkittäviä eroja masentuneen mielialan ja varsinaisen masennus-sairauden hoidossa. Esimerkiksi kehotus tehdä sitä, mistä nauttii, on oikeasti sairastuneelle aika turha ohje, koska mitään sellaista ei ole. No, ehkä nukkuminen.
Mulla on tosi ihana terapeutti, mutta kyllä sekin yllättyi kun vastasin paperilla kysymyksiin ja selvä "keskivaikea" masennus. Se sanoi suoraan, ettei tainnut tarpeeksi olla kärryillä. Mulla kun on tapana yrittää keksiä jotain huumoria kaikesta vaikka samalla tekisi mieli tappaa itseni ja joskus muitakin kun kaikkein pahin kausi tulee. Pelkään varmaan jotain holtitonta itkuryöppyä tai totaalista romahdusta jos en välillä kevennä tilannetta.
Eihän sen tietty niin pitäis mennä.
En ihmettele että ennen vanhaan mielisairaus laitettiin pahojen henkien syyksi (jotkut varmaan vieläkin) ja ties miksi, kieltämättä välillä käy mielessä mikä helvetti mua riivaa.
Täytyy sanoa, että olipa hyvä että tulin tänne lukemaan näitä juttuja. Huomaan etten ole yksin, monenlaista elämäntarinaa ja mielenliikettä olen täällä lukenut.
Juu aika hyvin ilmaistu, paljolti täytyy olla samaa mieltä monesta
kohdasta.
Älkääs nyt ottako liikaa nokkiinne, mutta en malta olla tähän lisäämättä,
välissä sitä nakellaan tänne helmiä meille laiskoille sioille.
Musta tuntuu että seuraavaksi meen kallonkutistajalle "epäsiistinä".......koska niin kävi myös mun edesmennelle äidille että apuu ei saanu kun oli näyttävä nainen niin hän sitten tarttui pulloon ja kuoli:( Mä feikkaan meikillä ja pukeutumisella sitä häpeää joka mulla on siis silloin harvoin kun kotonta pois jaksaa riutuu..............
Hyvä teksti kyl.Mullaki on ollut muutama psykologi jotka ei oo ymmärtäneet mua yhtään.Käskeny ottaa itteeni niskasta kiinni jne.ja yks vaan nauroi kaikelle mitä mä sanoin.Mul on ollut vast yks hyvä psykologi,kävin sillä monta vuotta sitte jollon kaikki meni perseelleen ja hoitosuhde päättyi kun jouduin osastolle.Nyt käyn samalla psykologilla mut ongelma onkin se etten saa käydä sillä enää kuin vuoden,sen jälkeen mä oon yksinkertasest liian vanha käymään sille,se kun on nuortenpuolella.Sit ei kun ettimää uus psykologi,en kyl usko et löytyy yht hyvää.
Youtube Beatles help me.
Kun alamaissa fiiliksissä yrittää löytää edes jotain tolkkua kaikkeen.