Vaikka olen jaksaessani sosiaalinen ja huumorintajuinen, silti herkkä ja introvertti luonteeni on aina vetänyt minua hieman yksinäisyyteen. Olen myös aika huono tutustumaan ihmisiin, koska olen tarkka omasta yksityisyydestä ja pidän aina tietyn etäisyyden muihin nähden. En ole nuoruusvuosien jälkeen pahemmin kavereita saanut ja vanhat ystävyydet ovat kuihtuneet lähes kokonaan.
Isoin hyppäys kohti tätä nykyistä, lähes täydellistä yksinäisyyttä tuli koettua, kun erosin avovaimostani viitisen vuotta sitten. Olen asuskellut yksin omassa yksiössäni ja ollut suurimman osan ajasta työttömänä, joten ei tule puhuttua ihmisille kovinkaan paljon. Sosiaalisten tilanteiden pelko on pannut kapuloita sen verran paljon rattaisiin, ettei minulla ole edes ammatillista tutkintoa, ja sitä myöden kunnon työtä.
Nyt viimeisen vuoden aikana masennus on ottanut minusta niskalenkin ja viimeisetkin rippeet halusta lähteä ulos ihmisten pariin ovat kadonneet. Pari vuotta sitten olisin ollut iloinen, jos joku olisi pyytänyt minua jonnekin ulos. Nyt jos joku pitkästä aikaa ottaa minuun yhteyttä yritän vain keksiä tekosyitä, ettei minun tarvitsisi lähteä minnekään. Ja vaikka lähtisinkin ulos, niin en kykenisi nauttimaan olostani lainkaan. Kaikki on edennyt hiljalleen tähän pisteeseen.
Isoin hyppäys kohti tätä nykyistä, lähes täydellistä yksinäisyyttä tuli koettua, kun erosin avovaimostani viitisen vuotta sitten. Olen asuskellut yksin omassa yksiössäni ja ollut suurimman osan ajasta työttömänä, joten ei tule puhuttua ihmisille kovinkaan paljon. Sosiaalisten tilanteiden pelko on pannut kapuloita sen verran paljon rattaisiin, ettei minulla ole edes ammatillista tutkintoa, ja sitä myöden kunnon työtä.
Nyt viimeisen vuoden aikana masennus on ottanut minusta niskalenkin ja viimeisetkin rippeet halusta lähteä ulos ihmisten pariin ovat kadonneet. Pari vuotta sitten olisin ollut iloinen, jos joku olisi pyytänyt minua jonnekin ulos. Nyt jos joku pitkästä aikaa ottaa minuun yhteyttä yritän vain keksiä tekosyitä, ettei minun tarvitsisi lähteä minnekään. Ja vaikka lähtisinkin ulos, niin en kykenisi nauttimaan olostani lainkaan. Kaikki on edennyt hiljalleen tähän pisteeseen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Rakkauden janattomuudesta....
- Ihmiset olivat innostuneet työllistymään paikkakunnalle ominaisten miesten syrjimisen japainostamisen tapojen takia, laitokseen, kuin vahtimaan ihmisiä, jota ei todellakaan tehdä läsnäolemalla, tai muutoin sairaalloisesti ihmisiä kohtelemalla, vain halutessansa osoittaa, samansukupuolisen seksisuhteen puuttumista, väkivaltaisesti, sukupuolinuolentojen puuttuessa, psyykkistä kipua tuottamalla, samanaikaisesti lapsenkasvatustaan pyytämällä.
Sitä on vaikka minkälaista sairasta!
Aloittaja kuvaa hyvin yksinäisyyden noidankehää: ujous, sosiaaliset pelot tai elämänkokemukset vaikeuttavat ihmisiin tutustumista, yksinäisyys johtaa eristäytymiseen, joka lopulta laukaisee masennuksen ja masentuneena on aloitekyvytön ja toivoton, eikä enää edes jaksa yrittää luoda kontakteja, jolloin eristäytyy ja masentuu yhä pahemmin...
Jotakuinkin näin on itsellenikin tapahtunut.
Olen luonteeltani ehkä vähän introvertti ja ujo, mutta silti sosiaalinen. Näin ainakin luulisin: nyt, 20 vuotta masennuksesta kärsineenä, on vaikea enää hahmottaa, mikä on sitä "todellista" itseä, omaa persoonallisuutta, mikä masennuksen aikaansaannosta.
Lapsena ja nuorena minulla oli paljonkin kavereita. Traumaattinen elämänkokemus nuoruudessa laukaisi masennuksen, joka lopulta johti siihen, etten saanut opintojani päätökseen ja päädyin tk-eläkkeelle. Sosiaaliset kontaktit oli opiskelupaikkakunnalle muutettaessa luotava kokonaan uudestaan ja kun opiskelu päättyi ja masennus paheni, jäivät nekin kaverit pois. Masennuksen sivutuotteena tuli sosiaalisia pelkoja ja tutustumista vaikeuttaa huono itsetunto: tunnen epäonnistuneeni elämässä ja on vaikea aloittaa keskustelua, kun ei ole työhistoriaa, ammattia, tutkintoa... Usein ihmiset puhuvat työstään ja sen kautta helposti myös arvotetaan ihmisiä. Omakin itsetuntoni on ehkä rakentunut liikaa suorittamisen varaan, jolloin se romahtaa, kun oma rajallisuus tulee näin karusti esiin.
Viimeisin parisuhteeni oli kamala, siihen liittyi väkivaltaa ja eristämistä. Puoliso kontrolloi kaikkea ja passivoiduin täysin. Ennen sentään kävin itsekseni kaupoilla, kirpparilla, uimassa, kirjastossa jne. Nyt sekin on alkanut pelottaa ja jään helposti neljän seinän sisälle.
Sosiaaliset kontaktini ovat rajoittuneet lähinnä parisuhteisiin (ei hyvä asia). Nyt olen ollut sinkkuna muutaman vuoden ja vaikka uuteen parisuhteen en traumojeni takia ole valmis, niin olo on aika yksinäinen. Huomaan itsessäni myös tuon ap:n mainitseman välttelykäyttäytymisen: ihmisten seura ei tietyllä tavalla enää edes kiinnosta, koska sosiaalisuudesta on tullut niin vierasta.
Synnyin.
Huonolta kuulostaa. Saiskohan tohon apua jostain terapiasta? Lääkkeitä en lähtis kyl syömään.
Neljä seinää-nimimerkki kuvaa hyvin tätä noidankehää. Yksinäisyys on kumma seuralainen, kuin parasiitti joka ottaa ylivallan.
Omakin eristäytymiskokemukseni alkoi jo nuorena erolapsen roolissa. Olin heittopussi ja paikkakunnaton juuri silloin, kun muut solmivat sosiaalisia verkostoja. Jotenkin totuin olemaan aina yksin. Opiskelin kyllä ja olen toiminut vuosikausia täyspäisenä ammattilaisena, mutta pitänyt omat rajani tiukasti edelleen. Introverttina luonteena yksinoleminen on korostunut vaan tässä vanhetessani. Parisuhde eristi lisää miehen narsistisen luonteen takia ja nyt eron jälkeen olen entistä sulkeutuneempi.
Juuri niin kuten sanoit, ei jaksa tunnekuohuja, ei muita elämiä ympärilleen enää, vaikka tiedän sen olevan ainoa polku eheytymiseen.
Yksinäisyyteni alkoi 16 vuotiaana kun lensin kotoa ulos. Siihen asti kestänyt perheväkivalta aiheutti minulle pahan paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon. Eikä tämä ruma ulkonäkö ole auttanut asiaa yhtään.. :D Nyt aikuisena ongelmat jatkuu...
Lapsuudenperheeni kuului erääseen uskonlahkoon, ja vanhempani eristivät minut ei-uskovista lapsista, joista oli tullut hyviä kavereitani. En erityisemmin pitänyt lahkolaisten lapsista, joten olin jo lapsena paljon yksin, ja kyky muodostaa sosiaalisia suhteita jäi jotenkin kehittymättä. Olin lisäksi lapsena ja nuorena melko ujo. Lähdin lahkosta heti kun kykenin.
Harmittaa vieläkin, kun vanhempani eivät antaneet minun pitää muutamaa hyvää ystävääni (ei-uskovia), ja yhteys heihin katkesi.
Nykyisin minulla on 2-3 ystävää, joita näen kerran - pari kuukaudessa, joskus useamminkin. Olen oppinut viihtymään hyvin itseksenikin, pitää vain pystyä keksimään itselleen mieluisaa tekemistä. Käyn esim. erilaisissa tapahtumissa yksin ihan mielelläni.