On vankilassakin mukavaa....
- Kun kaikki on jo yhteistä omasta olemuksesta, ei voi puhua iloitsemisesta, toisen ihmisen vartalosta tai ihmisen omistamisesta, häne kehoaan koskettelemalla, kuin omanaan.
Lainaus Hella Wuolijoen kirjasta: "Enkä ollut vanki"
"Hän hymyili onnellisena. Ja illalla hän kiipesi toisten tyttöjen olkapäillä ikkunaan ja lauloi kalteriraudoissa roikkuen: "Kaalpea neito vaalein kiharoin, miks tummat juovat silmiääsi ympäröiii....."
-Miten olen onnistunutkin tässä?
"Sä olet vakavasti sairas."
Pesin ihan kaikki ankean ja suuren laitoksen pölyt. Minua oksetti. Vielä en olisi halunnut mennä mihinkään ja olisin voinut harrastaa intiaanikesässä piha-puutarhassa. Oliko mahdollisetsi niin, että sekavuus-.tilani johtui sydänsurusta? Jos näin oli en seurustelisi enää koskaan. Yhdessäolemisen mahdollisuuksia en edes jaksanut ajatella. En tosin jaksanut uskoa seurusteluun silloin. Ensimmäinen poika-ystäväni oli juuri jättänyt minut.
Aikaisemmin päivällä olin pelästynyt, jotain aivan kohtuuttoman kiivasta ja vihaista. Naamataulu, joka hyvin syvällisesti, vain sysäsi toisen ihmisen tieltään, uhkuen voittamista, omaa vihaansa, maailmtastaan, niin aurinkoisena. Ei hätää, sen saattoi heti tunnistaa.
Irvokas, railakas avoimuus ja lähes ilmeetön hengästynyt kiihtymys.
- Voi että vihasin häntä tunteettomana, hän oli sisimmällisettä, niin sairas, ja kylmä. Millään ei ollut väliä, muista ihmisistä, hänelle itsellensä. Hän oli iloinnut siitä, kuin olla ollaksensa, vain poikatyttö.
- Häntä ei voinut sitten auttaa, enää hänen syrjimisestään, tai ulos.
Mikä hänet oli pysäyttänyt? Sairaalloinen sairaus, haureus, hänen mielessänsä. Siellä he olivat ja elivät yhdessä, tukien toisiansa. Nauttimatta kumpikaan vapaudesta, niin ahdistuneen, tuskaisissa, ja pienissä tiloissa, kaikkien näkemänä, ja yhdessä osoitellen analysoimina.
En kuule kovin kauaksi.....
- Nyt voi olla niin, ettei mulle käy mikään.
Ei mulle ole käynyt kuinkaan. Elämä, sen vaikeus, opettaa.
- Kun kaikki on jo yhteistä omasta olemuksesta, ei voi puhua iloitsemisesta, toisen ihmisen vartalosta tai ihmisen omistamisesta, häne kehoaan koskettelemalla, kuin omanaan.
Lainaus Hella Wuolijoen kirjasta: "Enkä ollut vanki"
"Hän hymyili onnellisena. Ja illalla hän kiipesi toisten tyttöjen olkapäillä ikkunaan ja lauloi kalteriraudoissa roikkuen: "Kaalpea neito vaalein kiharoin, miks tummat juovat silmiääsi ympäröiii....."
-Miten olen onnistunutkin tässä?
"Sä olet vakavasti sairas."
Pesin ihan kaikki ankean ja suuren laitoksen pölyt. Minua oksetti. Vielä en olisi halunnut mennä mihinkään ja olisin voinut harrastaa intiaanikesässä piha-puutarhassa. Oliko mahdollisetsi niin, että sekavuus-.tilani johtui sydänsurusta? Jos näin oli en seurustelisi enää koskaan. Yhdessäolemisen mahdollisuuksia en edes jaksanut ajatella. En tosin jaksanut uskoa seurusteluun silloin. Ensimmäinen poika-ystäväni oli juuri jättänyt minut.
Aikaisemmin päivällä olin pelästynyt, jotain aivan kohtuuttoman kiivasta ja vihaista. Naamataulu, joka hyvin syvällisesti, vain sysäsi toisen ihmisen tieltään, uhkuen voittamista, omaa vihaansa, maailmtastaan, niin aurinkoisena. Ei hätää, sen saattoi heti tunnistaa.
Irvokas, railakas avoimuus ja lähes ilmeetön hengästynyt kiihtymys.
- Voi että vihasin häntä tunteettomana, hän oli sisimmällisettä, niin sairas, ja kylmä. Millään ei ollut väliä, muista ihmisistä, hänelle itsellensä. Hän oli iloinnut siitä, kuin olla ollaksensa, vain poikatyttö.
- Häntä ei voinut sitten auttaa, enää hänen syrjimisestään, tai ulos.
Mikä hänet oli pysäyttänyt? Sairaalloinen sairaus, haureus, hänen mielessänsä. Siellä he olivat ja elivät yhdessä, tukien toisiansa. Nauttimatta kumpikaan vapaudesta, niin ahdistuneen, tuskaisissa, ja pienissä tiloissa, kaikkien näkemänä, ja yhdessä osoitellen analysoimina.
En kuule kovin kauaksi.....
- Nyt voi olla niin, ettei mulle käy mikään.
Ei mulle ole käynyt kuinkaan. Elämä, sen vaikeus, opettaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.