Se tunne kun kukaan ei välitä. Tuntuu ettei minulla ole mitään merkitystä tai arvoa. Teen työtä jota kuka tahansa voisi tehdä, aivan sama miten. Ei kaverit, ei tutut pidä yhteyttä, sukulaiset ei välitä, kukaan ei välitä. Joskus yritin pitää yhteyttä mutta miksi jos kukaan ei pidä minuun yhteyttä. En ala piinaamaan ketään. Olen siis periaatteessa arvoton ja merkityksen kaikille jotka ympäröivät minua.
Ainut on ihana lapseni, joka on kallein maailmassani. Toisaalta on raskasta pyörittää kaikkea yksin ja piilottaa nämä tunteet. En oikeastaan edes tiedä millaista olisi jos joku auttaisi elämässä. Tai miksi kukaan haluaisikaan.
Ajattelin jättää taakseni kaiken ja kaikki jotka saavat minut tuntemaan arvottomaksi. mutta mietin hyödyttääkö se? miten voi tuntea itsensä tarpeelliseksi kaikkien miljardien ihmisten joukossa? mitä se hyödyttää?
Tai tietenkin voi miettiä mikä itsestä tuntuisi kivalta sitten. Olenkin vähän pänkkipää, kun jos jossain haluaisin käydä niin en halua jättää sitä väliin vain sen takia, ettei ole seuraa. mutta toisaalta siitä tulee surulliseksi kun tajuaa vaikka metsäretkellä olevansa sitten vain yksin aina. Tekisi mieli aina keskustella jonkun kanssa maailman menosta, keksinnöistä, vaihdella mietteitä. Mutta elämä vain on ettei ole kuin seinät jotka ei vastaa....
Joskus elämänpolulla olen kohdannut ihmisiä, joista olen luullut että he olisivat välittäneet, mutta eivätpä olekaan.. Mietin miksi olen sitten luullut? tai hatkahtanut luulemaan. Miksi? Onko muilla ihmisillä lähellään ihmisiä, joista tuntee että he oikeasti välittävät? tai jos kukaan ei olekaan aidosti minusta välittänyt, niin enkä tunnista sitä, tai osaa nähdä, niin että voin luulla jonkun välittävän vaikkei välitäkään....
En tiedä onko tässä kirjoituksessakaan mitään järkeä.. tai onko edes väliä välittääkö kukaan
Ainut on ihana lapseni, joka on kallein maailmassani. Toisaalta on raskasta pyörittää kaikkea yksin ja piilottaa nämä tunteet. En oikeastaan edes tiedä millaista olisi jos joku auttaisi elämässä. Tai miksi kukaan haluaisikaan.
Ajattelin jättää taakseni kaiken ja kaikki jotka saavat minut tuntemaan arvottomaksi. mutta mietin hyödyttääkö se? miten voi tuntea itsensä tarpeelliseksi kaikkien miljardien ihmisten joukossa? mitä se hyödyttää?
Tai tietenkin voi miettiä mikä itsestä tuntuisi kivalta sitten. Olenkin vähän pänkkipää, kun jos jossain haluaisin käydä niin en halua jättää sitä väliin vain sen takia, ettei ole seuraa. mutta toisaalta siitä tulee surulliseksi kun tajuaa vaikka metsäretkellä olevansa sitten vain yksin aina. Tekisi mieli aina keskustella jonkun kanssa maailman menosta, keksinnöistä, vaihdella mietteitä. Mutta elämä vain on ettei ole kuin seinät jotka ei vastaa....
Joskus elämänpolulla olen kohdannut ihmisiä, joista olen luullut että he olisivat välittäneet, mutta eivätpä olekaan.. Mietin miksi olen sitten luullut? tai hatkahtanut luulemaan. Miksi? Onko muilla ihmisillä lähellään ihmisiä, joista tuntee että he oikeasti välittävät? tai jos kukaan ei olekaan aidosti minusta välittänyt, niin enkä tunnista sitä, tai osaa nähdä, niin että voin luulla jonkun välittävän vaikkei välitäkään....
En tiedä onko tässä kirjoituksessakaan mitään järkeä.. tai onko edes väliä välittääkö kukaan
Vastaukset 2
Vanhimmat
http://s1.static.gotsmile.net/images/2011/11/21/know-that-feel-bro_132188298669.jpg
Kyllähän ihminen orvoksi itsensä kokee jos kokee, ettei kukaan välitä. Ja miten ihanaa onkaan kokea syvää uskollista ystävyyttä. On kiva että sinulla on lapsi, jolle olet tärkeä ja myös sinä olet hänelle arvoaks henkilö.
Olen joutunut pohtimaan ystävyyden merkitystä syvällisesti tutustuessani kantaisäni vaiheisiin. Hän eli 1800-luvun jälkipuoliskolla ja oli oppaana Karjalan laulumailla eräälle kuuluisalle tateilijalle. Tämä taiteilija oli erittäin ylhäistä syntyperää ja tämä esi-isäni erittäin köyhä torppari.
Taiteilija kirjoitti matkapäiväkirjaa ja kuvaa siiinä välillä suhdettaan oppaaseensa. Heitä oli kolmen miehen seurue. Ei voi paremmin huokua ihmisten välinen ystävyys, vaikka näiden hekilöiden välillä oli valtava yhteiskunnalinen kuilu.
Taiteilijan ystävyyttä osoittaa sekin, että hän hankki muistomerkin ja siihen oman kiitoksensa ystävyydestä tämän kaukaisen sukulaiseni kuoltua muutaman vuoden päästä tuosta matkasta, vaikka asui kaukana ja ei ollut mitään sukua tai muuta työyhteyttä.
Itsekkin saan olla kiitollinen tuosta ystävyydestä, kun sen myötä on säilynyt tarkka kuvaus kantaisästäni ja hänen perheestä.
Tämä mies palveli uskollisesti päämiestään ja sen merkitys jäi historiaan. Kyllä hyvyys vaikka yksipuolisesti kannattaa ja ei se ainakaan ota mitään itseltä pois jos tekee sen pyyteettömästi.
Itsekkin ole sinkku, ei edes lapsia. Minua auttaa valtavasti, että tiedän Jumalan rakastavan silloinkin kuin sitä läheistä ei ole vierellä. Totta on, että kyllä ihminen kaipaa yhteyttä ja kumppanuutta toiseen ihmiseen.