Onko kenelläkään yksinäisyyden syynä koulukiusaaminen taikka muu vastaava? Omalla kohdallani se on vaikuttanut ainakin tosi paljon. Oli pakko tottua siihen ettei kehenkään voinut oikein luottaa, toisaalta taas kukaan ei halunnut olla kaveri koska siinä olisi myöskin joutunut silmätikuksi. Pienellä paikkakunnalla kun silloin vielä asuin. Lukioon meno toiselle paikkakunnalle ei auttanut tilannetta yhtään, sillä sinne meni osa kiusaajistakin. Silloin ei tosin enää kiusaamista esiintynyt, mutta eipä paljon huvittanut tutustua luokkatovereihin. Siinä vaiheessa sitä oli jo niin tottunut olemaan itekseen ja ei luottanut keneenkään. Monen mielestä olin varmaan tosi kummallinen, mutta ei vain halunnut päästää ketään liian lähelle. Oli niin tottunut selkäänpuukottajiin. Kaiken lisäksi olin nuorena aivan älyttömän ujo ja hiljainen, joten tuo kiusaaminen pahensi tilannetta. Jossain vaiheessa päätin haistattaa pitkät kaikille ja muutin tänne pääkaupunkiseudulle. Se on ollut elämäni paras päätös! Oli kuin uusi elämä olisi alkanut. Meni kyllä tosi kauan ennen kuin uskalsi alkaa tutustumaan muihin ihmisiin. Ei se ystävien saaminen vieläkään helppoa ole, mutta niitä kuitenkin nykyään on. Aika hankalaa vaan vähän vanhemmalla (29 :))iällä saada kavereita, jos ei opiskele enää tai ole töissä sellaisessa paikassa missä olis suht saman ikäisiä. Harrastuksetkin kun tuppaa olemaan vähän sellaisia joita voi iteksensä tehdä. Onko kenelläkään muulla samanlaisia kokemuksia?
yksinäisyyden syy, mikä...
annika
61020
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kuitenkin aikalailla samanlaista perusajatukseltaan. Itsellä nykyään ikää 25. Niin ala-kuin yläasteellakin oli kiusaamista aika tavalla, en antanut sen kuitenkaan vaikuttaa silloin erityisesti. Lähinnä "normaalien" ikäkaverien puute ajoi siihen että tuttavapiirit alkoivat muuttua vähän enemmän hmm...vilkkaammiksi.
Viinaa alkoi mennä yläasteen alusta lähtien hyvää tahtia ja koulu ei enää kiinostanut, luokallekin tuli jäätyä. Kiusaaminen oli aika reipastakin parhaimmillaan tai oikeastaan jälkeenpäin voi sanoa että vasta ymmärsi siitä olleen kyse. Tosin vaikka mikään "pahis" en ollutkaan niin ulkomuotokin alkoi olla melkolailla renttumainen ikään nähden josta syystä niin opettajat kuin kaikki muutkin kuittasivat sen "itseaiheutetuksi" ja ei kukaan asiaan puuttunut. Pakko kyllä myöntää että vähän siistimpi ilmestys olisi voinut ollakin...
Kaveripiiri kun oli kuitenkin jo tuolloin vanhempaa ja monet aika ns. pahoja poikiakin nuoresta iästäänkin huolimatta niin kukaan ei pahemmin koskea uskaltanut, ei sen puoleen kai johtui siitäkin että huhuissa olin jo niin arvaamaton ja syvällä että oltiin vähän varpaillaankin oletan.
Yläaste meni ja sen jälkeen aloin vähän miettiä että kai sitä tarvitsee jotain alkaa puuhata, lukiot ja amitsut tuli käytyä kotoa häivyttyä ja tuonne täysi-ikäisyyteen ja vähän jonkun matkaa oli vielä aika vauhdikasta menoa. Sitten kuitenkin kyllästyi koko touhuun ja totesi että tarvii alkaa aikuiseksi, mennä töihin ja käydä intti sun muuta.
Ainut vaan että siinä vaiheessa alkoi kyllä huomata kiusaamisen jäljet ja sen miten erilaista elämä kuitenkin oli ollut. Ei osannut luottaa kehenkään, kaveripiiristä alkoi moni olla jo linnassa, sillan alla, jopa haudassa...Ehkäpä hankalin asia oli että oli ihan muutama hassu "tavallinen" tuttu ja heidänkin kanssaan oli vähän sellaista satunnaisen epäsäännöllistä näkeminen.
Oikeastaan kun sitä hyppäsi pois entisestä tuttavaporukasta niin vasta tajusi miten huonolla tolalla suuri osa tutuista oli ja millaista tuttavaa sitä oli oppinut pitämään ihan normaalina. Ei sen puoleen homma meni aika kahtiajakoisesti, osa väestä "aikuistui", rauhoittui ja asettui aloilleen. Ne jotka eivät näin tehneet ovat aika heikossa jamassa tätänykyä. Itse tosin en mitenkään huonoon jamaan itseäni ajanut, lähinnä ainut oli että tuttavapiirit olivat aika kirjavaksi tulleet vuosien varrella.
Sitä vaan kun lähti niin oli aika yksin, ne muut jotka rauhoittuivat menivät jokainen aina vähän omaan suuntaansa taakseen katsomatta, sitten taas olit joko "täysipäiväisesti" porukassa tai et ollenkaan, jos et ollut niin ei oikein jaksanut tosin itsekään edes pitää yhteyttä. Oli vähän sellainen oma tiivis maailmansa.
Sitten taas kuitenkin siinä vaiheessa alkoi tajuta että kiusaaminen oli jättänyt jälkeen sen ettei tosiaan kehenkään luottanut, alkoi tajutakin että kaveritkin oli melkeinpä valittu sen mukaan ettei tarvitse kiintyä kehenkään ja ollut mitään "bestiksiä". Suoraan sanoen oli ihan normaalia että kaveri saattoi (kuvaannollisesti) joka käänteessä puukottaa selkään tai viedä lompakon suurinpiirtein ja se oli aivan tavallista, ei siitä suututtu se oli elämäntapa.
Ykskaks ei ollutkaan tuttuja, asiat kyllä ihan mallillaan mutta siinä kaikki. Töissä, kouluissa, satunnaisissa harrastuksissa...ei niissäkään kehenkään edes viitsinyt tutustua. Hankalinta melkein että tavalliset ihmiset olivat muuttuneet niin tylsiksi että ei saanut edes keskustelua aikaan. Saati mitään suurempia tuttavavälejä. Oli jo kasvanutkin, oppinut varomaan, ja jäänytkin kai sellaisia pikku patoutumiakin mieleen ettei kertakaikkiaan osannut hankkia tuttuja.
Pakko myöntää että sama juttu on vähän vieläkin. Tuossa on nyt ollut pidemmän pätkän ok töissä, opiskellutkin samalla lisää ja muutenkin ihan kaikinpuolin normaalia elämää viettänyt mutta ei vain osaa oikein sen kummemmin tuttuja hankkia. Jonkun verran nyt on puolituttuja tullut eri yhteyksissä kun niin paljon on kuitenkin liikkellä ja eri asioissa ollut mukana mutta se on joku kalareissu tai lyhyt kahvituokio ja thats it. Tuntuu ettei oikein saa kenenkään kanssa mitään juttua aikaiseksi.
Melkein voi sanoa että avovaimon kanssa on jonkin verran yhteisiä tuttuja mutta ei oikein tunne omakseen...Toisaalta on alkanut miettiä että eikö sitä itse sen kummempia ystäviä haluakaan. Ehkä vähän sellaiseen erakkomaiseen elämään oppi ja huomaamattaan kasvoi jo kotosalla pienestä pitäen.
Ei tässä nyt niin oloa tunne huonoksi ja puolituttuja/"neutaaleja" kavereita sitten on kyllä paljon. Ei kummiskaan ole koskaan ollut sellaisia tuttuja oikeastaan kaverin kaveria kenen kanssa nyt "miesten juttuja" kummempia olisi puhuttu. Aika pinnallisia olleet aina keskustelut oli kuka tahansa tuttu ja tilanne millainen tahansa. Mutta kaippa se on jo niin opittukin tyyli ja suhtautuminen että tämän on omakseen ottanut...Tiedä sitten.
Aika pitkälti juttua mutta tulipa nyt kirjoitettua kun aloin vain noita muiden tekstejä katsella.
Minun yksinäisyyden syyn takana on ollut aina molempien vanhempieni alkoholismi. Lapsena häpesin heitä ja pelkäsin sitoutua ja tutustua ihmisiin ja ikäisiini lapsiin. Minua kiusattiin myös koulussa vanhempieni juomisen takia. Murrosiässä tilanne meni vaikeammaksi, en luottanut enää kehenkään. Oli minulla jossain vaiheessa muutamia ystäviä, mutta petyin heihin -he eivät olleet todellisia ystäviä. Tulin entistä varovaisemmaksi ystävävalintojeni suhteen. Työelämässä sitten aloin tutustua ihmisiin enemmän, sain uusia naisystäviä, jonkun verran minua vanhempiakin. Mutta jonkin ajan kuluttua huomasin erään hyvän työkaverini kohdalla, ettei seura ole minulle sopivaa - hän oli alkoholisti, se toi minun lapsuuteni traumat liian pinnalle se ystävyyssuhde.
Nykyään minulla on vain ystävinä aviomieheni ja yksi vanha koulukaverini, jota aloin monien vuosien jälkeen tavata, nyt kun olemme aikuisia. Tämän ystävättäreni kanssa emme tapaa kuin melko harvoin, ei mitään joka viikkoista kanssakäymistä, ei edes joka kuukausi. Minä olen tietoisesti jo valinnut yksinäisyyden, en tunne olevani yksinäinen vaikka olen yksin. Jotkut ovat sanoneet, että olen jopa muuttunut erakoksi ja se on kuulemma vakava asia, moni pitää varmasti minuakin outona ja itsekkäänä, muttei se minua stressaa mitenkään, miksi siis muita? Yksinäisyys, riippuu miltä kantilta asiaa katsoo. Ehkä yksin olo ei sopisi muille, mutta minulle on sopinut aivan hyvin. Joskus kyllä mietin, miksi olen näin yksin - mutta löydän siihen vastauksen aina menneisyydestä ja lapsuudestani ja huomaan, että se on tarve, jota ilman en pystyisi elämään - olla yksin ja rauhoittua ja miettiä asioita ihan itsekseen, kuunnella lintujen laulua ja hiljaisuutta. Rentoutua.
Kaikki harrastukseni ovat yksikseen puuhastelua tai sitten mieheni kanssa. Puutarhanhoito on parhain harrastukseni, tietokoneet on toiseksi paras.
En usko, että jatkossakaan elämäni tästä kummemmin muuttuu ja lähtisin hankkimaan ystäviä joka sormelle. Tuskin. Olen näin tyytyväinen. Todellista ystävää on vaikea saada, joten sellainen eteeni tulee jos on tullakseen, ei hakemalla hakien.
> Onko kenelläkään yksinäisyyden syynä koulukiusaaminen taikka muu vastaava?
Omalla kohdallani pääsyynä on koulukiusaaminen ujoudella höystettynä. Teksti kuulosti(kin) ikävän tutulta. Paikkakunnan koolla ei ole merkitystä. Omat harrastukset tuppaavat olemaan sellaisia ettei niissä naisia näy :(
Terve,
Yksinäisyys on pahinta, sitä olisi valmis antamaan mitä vain että olisi elämänkumppani. Totta on se että eipä sitä enää aikuisiällä saa ystäviä. Kun ei enää opiskele eikä myöskään ole
mitään sellaisia harrastuksia missä voisi tavata muita.
Koulukiusaaminen on varmasti suurin syy, kuten sinullakin, ei vaan luota muihin ja vetäytyy sitten omiin oloihinsa. Vaikka muuten työ ym. asiat on kunnossa, niin elämä tuntuu aika tyhjälle, ei oikein ole mitään sisältöä. Ja kyllä, olen aika katkera kaikesta siitä mitä on tapahtunut. Ehkä sen takia jaksaa koska olen päättänyt että jonain päivänä kostan kaikille minua kiusanneille tavalla tai toisella, mutten en todellakaan jaksaisi.
Alkoholi tuo lohtua, jos ei olisi säännällistä työtä olisin varmasti alkoholisti.
En keksi itse mitä tekisin, olen joskus kokeillut erilaisia deittipalstoja, mutta ei ole oikein johtanut mihinkään.
Monesti ajattelee millaista oma elämä olisi jos ympärillä olisi vaikka perhe, kumppani ja lapsia. Sitä jää jotenkin niin paljosta paitsi.
kuulostat jotenkin jo periksi antaneelta. Tiedän kokemuksesta, että ei todellakaan ole helppoa muuttaa elämäänsä kaiken sen paskan jälkeen mitä on kokenut, mutta kannattaa yrittää. Olin joskus aika katkera kiusaajilleni myöskin, mutta olen tajunnut sen ajan kuluessa että kostaminen ei auta mitään. Silloin sitä alentuu samalla tasolle kuin ne idiootitkin ja ei ole yhtään sen parempi.Nyt kun miettii näitä kiusaajiani ja tiedän mitä osalle nykyään kuuluu, niin en ole kyllä niiden elämästä yhtään kateellinen. Ja niinkuin ne silloin kuvittekivat olevansa kaikkien muiden yläpuolella. Monella ei mene kovin hyvin etc.
En olisi jaksanut eteenpäin ellen uskoisi vahvasti siihen ajatukseen, että kaikki asiat mitä ihminen tekee palaa takaisin moninkertaisina. Niin hyvät kuin pahatkin teot. Se on antanut voimaa. En tiedä pidätkö tällaista ihan höpönhöpönä?
Kostamistakin on kyllä monenlaista. Paras on varmaan sellainen, että näytät niille ettet anna niiden typerien tekojen enää vaikutta elämääsi vaan alat elää, sanan varsinaisessa merkityksessä. Yrität pikku hiljaa murtaa sen muurin joka ympärillesi on tullut. Niin minäkin olen tehnyt ja vaikeaa se on. Kirjoista on ollut paljon apua. Jos kiinnostaa niin yritä etsiä kirjastosta jotain sopivia. Ainakin kirjaa "kesytä lohikäärmeesi" suosittelen. Sen kun luin niin johan kolahti. Ymmärtää vähän enemmän miksi toimii niinkuin toimii ja mikä sen on saanut aikaan.
Viinan läträäminen ei auta kuin hetkellisesti. En halua kuulostaa miltään saarnaajalta, mutta kukaan muu ei sinua pysty auttaan tässä asiassa kuin sinä itse. Yritä jostain löytää voimia. Pikku askelin, kyllä se siitä.
Lämpöisiä ajatuksia sinulle ja voimia syksyyn!
Minua kiusattiin ala-asteella ja vielä yläasteella. Lukiossa sekin loppui. Kavereita kyllä oli ja on vieläkin, muttei sellaisia joita voisi sanoa ystäviksi, no tyttöystävä kyllä on :)mutta opiskelujen takia asutaan eri paikkakunnilla vielä pari vuotta.
Ystäviä tosiaan tuntuu olevan vaikeampi saada myöhemmällä iällä. Sanotaan, että opiskeluaikana pitäisi tutustua ihmisiin, näistä on sitten hyötyä työelämässä.
No pari kaveria on joiden kanssa tulee pyörittyä, mutta samasta koulutusohjelmasta ei ole ketään kaveria. Ei ole ketään kenenkä kanssa puhua samoista kiinnostuksen kohteista, kun näitä kavereita joita minulla on, ei kiinnosta kuunnella mun koulujuttuja. Toki he kuuntelevat ja yrittävät olla kiinnostuneita, mutta olen todennut paremmaksi säästää heidät näiltä asioilta.
Tulipas pitkä vuodatus. Toivottavasti jotain selkoa tästä saa. Ainakin itseä helpotti, kun sai kirjoitettua.