ADD diagnoosin saaminen

ei voi tietää etukäteen kuinka monta käyntiä tai haastettelua. se muotoutuu sitten ykislöllisesti.

mulla oli jotain 6 käyntiä yhteensä joista kolmella kerralla tapasin lääkärin ja 3 sh:n. Aikaa meni puolisen vuotta (siinä välissä oli kesälomat, joten ilman niitä ois menny vähemmän aikaa).

Ei soitella koko sukua läpi, vaan sun pitää kerätä mahdollisimman paljontietoa lapsuudestasi. todistuksia ym ja hyvä on, jos vanhemmat saa tulla kans kertomaan millanen olit lapsena. se auttaa kokonaiskuvan saamista. Ei sitä muille soitella eikä muilta kysellä. mulla esmes vanehmmat on olleet niin sokeita, että ei ne oo osanneet ajatella mitään add:ta, heistä mä olin vaan niin helppo lapsi kun olin aina omissa oloissani enkä ollu häiriöks ja sitte ne joskus ihmetteli miksi mä kitisen, että koulu on vaikeeta eikä suju, ku oon koko ajan nenä kiinni kirjassa... aikuisena se sitte selvis niillekin, että miks kitisin lapsena koko ajan kouluongelmista. lääkäri sano mulle siellä tutkimuksissa, että ei ne vanhemmat vaan aina osaa kuulla lasta (ei ne siellä tutkimuksissakaan sanoneet muuta ku että ei me mitään huomattu, nojoo, käyttihän se kaiken vapaa-aikansa läksyihin ja sitte nekin meni pieleen ja mietitiin, että kai se sitten koulu on nykyisin niin vaativaa, mutta kun hän on niin älykäs, että ei se voi olla adhd :D)

Ei tartte tapella ja inttää. tärkeintä on, että oot oma ittes. kun sulle jo on annettu lähete adhd tutkimuksiin, niin lääkärillä on ollut jo aika selvä mutu-tuntuma sun adhd:sta, nyt vaan tutkimuksilla sitte varmistetaan diagnoosi, että eiköhän se dg sulle sieltä tule.

Itsellä todettiin adhd viime keväänä. Tutkimuksiin hakeuduin työterveyden kautta, josta sain lähetteen sairaalan psykologille. Siellä käyntejä muistaakseni 6 ja täyttelin kyselykaavakkeita ja kertoilin elämästäni. Äitini ja tätini kirjoittivat millainen lasi olin ollut (ei he olleet huomanneet minussa mitään erikoista :D) No itselläni koulu meni hyvin ja muutenkin en ole elämässäni ehtinyt sössiä hyvin pahasti. Lähinnä olen aina ollut ns. ikiliikkuja ja puhuja. Miehellenikin oli oma kaavakkeensa. Olen aina tuntenut itseni erilaiseksi ja itsetuntoni on aika kehno. Se miksi lähdin nyt 35 vuotiaana hakemaan diagnoosia oli ehkä et tajusin lasteni diagnoosin myötä, että minullakin voisi olla sama. Eli 2/3 lapsestani on todettu adhd. Luulen että tämä helpotti lääkärin diagnoosinkin tekoa, koska on periytyvä. Se millä tavalla tämä "vitsaus" on hankalaoittanut elämääni on, että päivässä ei tunnit riittäneet, ailahtelevaisuus ja höslääminen meinasi koitua avioliittomme kohtaloksi sekä ainainen tavaroiden hävittäminen ja unohtelu (kutsun sitä geokätköilyksi :D ).
Mutta toiko diagnoosi onnen???? hmmm. Lääkekokeiluja--> on sivuvaikutuksia ja tunnen itseni ajoittain apaattiseksi, no sitten pidän välillä lääkkeettömiä päiviä ja höslään. Mutta toivon että lääkitys saadaan kohdalleen. Olen muuten kokenut aika hienojakin juttuja kun on pystynyt pysähtymään ja oikeasti katsella kaikkea "uusin silmin", vertaistukiryhmä alkaa syksyllä ja odotan siltä paljon, Eniten ehkä koen diagnoosin helpottaneen sosiaalisissa suhteissa olinpa ottanut lääkkeet tai en läheiseni ymmärtävät mistä jotkin mun käytöksessä ihastuttavat ja vihastuttavat piirteet johtuvat. Toki on muistettava, että kaikki ei mene adhd:n piikkiin kuitenkaan.

Mun ikä on 60v. Onko turhaa enää edes hakea apua tai diagnoosia?

What Killed Rebecca Riley?
http://www.cbsnews.com/news/what-killed-rebecca-riley/

"On Dec. 13, 2006, police responded to a 911 call and found a little girl lying dead on the floor next to her parents' bed. The autopsy revealed that she had died from an overdose of psychiatric drugs. Rebecca Riley was being treated for bipolar disorder, or manic depression, even though she was just four years old."

"Dr. Kifuji has stopped practicing, pending a ruling by the state medical board. But her lawyer has said she was just practicing mainstream psychiatry."

Mä luulen et diagnoosin saaminen on vaikeaa koska add on luultavast tosi harvoin syndrooma pohjasta.. toisin kun adhd..
Lääkitys on mun kokemuksen mukaan ihan ehdottoman tärkeää, ei kannata suoraan vaatii diagnoosii mee lääkäriin anna niiden tutkia, kaikkia add tapauksia ei huomata nuorena ja silloin juuri noi oireet tulee esiin, muista mennä lääkärii syö lääkettä pitkään kun oot pitkää syöny lääkeet oikee niin add ei huomata sillon voit hyvin. kun oot pitkään syöny lääkkees oikeen ja pidät taukoo erityisest jos ympäristö alkaa oirehtii sillon kannattaa jatkaa lääkityst, se on singnaali, joskus ku oot tarpeeks hyväs kunnos ja pidät taukoo niin saatat huomata eron mut add on vaikeet huomata ite ympäristön oirehtimist ja ittensä ulkopuolelle siks kannattaa syödä lääkitys pitkään pitkään mut add ei kumminkaa oo kovinkaan usein syndrooma pohjasta eli että joutusit syömään lääkeitä loppuikääs, kokenu lääkäri sanos mul et yleensä lääkeit syödään kahest vuodest loppuikään asti ja nyt alan huomata ettei mul oo syndroomaa mut pitää lukee ihmisten kokemuksii jotka tuntee add:n hyvin. luultevast kumminki jokanen add tarvii lääkityksen jossain vaihees ja se lopetetaan ku add on hoidettu. sun kannattaa mennä äkkii lääkäril kun oot jo 30 sul on kasautunu ongelmat ja oireet, mee kokeneel lääkäril luultavast tos tilantees tarvii jonku muunki lääkityksen, ymmärrän et on vaikeet, oikeen paljon tsemppiä koita pärjäillä, asiat aina ajan kanssa järjestyy!