Onko ketään muita, jotka ovat päässeet eroon ujoudesta ihan "huomaamatta"? Olen siis ujo vieläkin, mutta en enää niin sairaalloisen ujo kuin nuorena. Silloin en uskaltanut tehdä yhtään mitään, saatikka että olis suunsa auki saanut. Olin oikein superujo, hiljanen ja ylikiltti.
Sen jälkeen kun muutin pois kotipaikkakunnalta, niin aloin muuttumaan pikku hiljaa. En tiedä mikä siinä sitten oli se tekijä, joka sai aikaan muutoksen. Aika vapauttava tunne päästä pois paikasta, jossa kaikki tunsi toisensa.
Muutos on tapahtunut pikku hiljaa, niin että en ole sitä oikein edes ite tajunnut. Se vanha mielikuva itestä on niin vahvasti juurtunut mieleen. Tajusin sen vasta kun kaveri laukaisi totuuden päin naamaa. Se jotenki "herätti" tajuamaan etten todellakaan ole enää se hiljainen hiirulainen joksi itteni kuvittelin.
Tapahtuma joka sai aikaan tämän oli keskustelu kuppilassa. Pähkäilin mitä kummaa alkaisin työkseni tekemään ja kaverini ehdotti että menisin vaikka baariin töihin. Olin oikeasti ihan järkyttynyt ja yritin selittää että ei ikinä, ei minusta ole ihmisten ilmoille höpöttämään kaikille tuntemattomille. Kuolisin ennemmin. Tämä kaverini mielestä taas en ole ollenkaan ujo, vaan neiti höpöttäjä. En kuulemma ole 5 sekunttia hiljaa. Olin ihan monttu auki. Ensimmäinen kerta kun joku sanoi etten ole ujo. Mainitsin huvittuneena asiasta siskollekin ja suurempi ällistys oli kun sekin vastasi olevansa samaa mieltä. Nykyään kuulemma puhua päpätän ihan liikaakin. Olihan mulle siitä muutamat muutkin aikaisemmin huomauttaneet, mutta olin vain ajatellut että kunhan puhuvat vaan.
Tämän jälkeen aloin kelaamaan muistiani hiukan taaksepäin ja miettimään elämääni. En tosiaan taida enää olla niin ujo. Uskallan tehdä monia sellaisia asioita, joita en joskus voinut kuvitellakaan tekeväni. Voin jopa jutella vieraille ihmisille. Tosin en suuressa joukossa vieläkään, mutta muuten. Jotenkin en ole sitä vain ite tajunnut. Elämä on helpottunut aika lailla. Olihan se aika kamalaakin kun ei uskaltanut tehdä asioista vaikka kuin olisi halunnut. Varsinkin ihmisiin tutustuminen oli tosi vaikeaa. Olin koulussa aina se yksinäinen susi. Aika hassuakin ettei sitä ole ite huomannut, vaikka elämä on muuttunut tosi paljon.
Taisi olla aika sekavasti selitetty, mutta olis mielenkiintoista kuulla onko muut päässet ujoudesta eroon?
Sen jälkeen kun muutin pois kotipaikkakunnalta, niin aloin muuttumaan pikku hiljaa. En tiedä mikä siinä sitten oli se tekijä, joka sai aikaan muutoksen. Aika vapauttava tunne päästä pois paikasta, jossa kaikki tunsi toisensa.
Muutos on tapahtunut pikku hiljaa, niin että en ole sitä oikein edes ite tajunnut. Se vanha mielikuva itestä on niin vahvasti juurtunut mieleen. Tajusin sen vasta kun kaveri laukaisi totuuden päin naamaa. Se jotenki "herätti" tajuamaan etten todellakaan ole enää se hiljainen hiirulainen joksi itteni kuvittelin.
Tapahtuma joka sai aikaan tämän oli keskustelu kuppilassa. Pähkäilin mitä kummaa alkaisin työkseni tekemään ja kaverini ehdotti että menisin vaikka baariin töihin. Olin oikeasti ihan järkyttynyt ja yritin selittää että ei ikinä, ei minusta ole ihmisten ilmoille höpöttämään kaikille tuntemattomille. Kuolisin ennemmin. Tämä kaverini mielestä taas en ole ollenkaan ujo, vaan neiti höpöttäjä. En kuulemma ole 5 sekunttia hiljaa. Olin ihan monttu auki. Ensimmäinen kerta kun joku sanoi etten ole ujo. Mainitsin huvittuneena asiasta siskollekin ja suurempi ällistys oli kun sekin vastasi olevansa samaa mieltä. Nykyään kuulemma puhua päpätän ihan liikaakin. Olihan mulle siitä muutamat muutkin aikaisemmin huomauttaneet, mutta olin vain ajatellut että kunhan puhuvat vaan.
Tämän jälkeen aloin kelaamaan muistiani hiukan taaksepäin ja miettimään elämääni. En tosiaan taida enää olla niin ujo. Uskallan tehdä monia sellaisia asioita, joita en joskus voinut kuvitellakaan tekeväni. Voin jopa jutella vieraille ihmisille. Tosin en suuressa joukossa vieläkään, mutta muuten. Jotenkin en ole sitä vain ite tajunnut. Elämä on helpottunut aika lailla. Olihan se aika kamalaakin kun ei uskaltanut tehdä asioista vaikka kuin olisi halunnut. Varsinkin ihmisiin tutustuminen oli tosi vaikeaa. Olin koulussa aina se yksinäinen susi. Aika hassuakin ettei sitä ole ite huomannut, vaikka elämä on muuttunut tosi paljon.
Taisi olla aika sekavasti selitetty, mutta olis mielenkiintoista kuulla onko muut päässet ujoudesta eroon?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tarinas oli kuin omasta elämästäni.Ala-asteella olin ihan äärettömän ujo ja minulla oli huono itsetunto koska mua kiusattiin. Yläasteelle mennessä se loppui ja silloin alkoi mun pikkuhiljainen muuttumiseni. Nyt olen lukion kolmannella ja vasta vähän aikaa sitten tajunnut, etten olekaan enää niin ujo. Uudet asiat eivät pelota eivätkä uudet ihmisetkään, vaan olen avoimempi ja uskallan sanoa mielipiteeni, vaikka se poikkeaisikin muista. Olen lähimpien ystävieni seurassa ollut aina hiukan "hullu", mutta nyt uskallan näyttää todellisen minäni myös puolitutuille ja jopa ventovieraille. Onneksi kiusaamiseni ei ollut niin vakavaa, että siitä olisi jäänyt elinikäisiä traumoja.Silti kesti monen monta vuotta ennen kuin pystyin olemaan taas oma itseni.
tekstisi. Nuoruudessa olin todella ujo ja vetäydyin syrjään. Mutta elämä opettaa ja jotenkin kovettaa ihmistä. Nyt olen jo vanha 57v ja rohkeutta on tullut paljon lisää. Nyt voin helposti aloittaa juttelun vieraan ihmisen kanssa, mikä ei nuorena olisi tullut kysymykseenkään. Kysyn kaupoissa herkästi lisätietoja tavarasta ja valitan, jos löydän huonoja. Ja jopa tingin, mitä nuorena häpesin kovasti, kun äitini tinki usein - minä en silloin koskaan. Olen paljon onnellisempi kuin nuorena. Harmi vaan, että elämän näin on täytynyt koulia, ennen kuin rohkeutta on tullut. Toisillahan on jo aivan pienestä erittäin rohkea asenne ja varmasti paljon helpompaa. Tsemppiä elämän haasteisiin sinulle.
On kyllä vähentynyt. Elämänkokemuksen myötä. On oppinut, että kaikki me ihmiset ollemme kuitenkin yhtä arvokkaita. Sekin on auttanut, että on saanut rakkautta toisilta ja kokenut hyväksyntää sellaisena kuin on. Olen huomannut, että monet(ellei kaikki) ujostelun aiheet aiemmin ovat olleet turhia. Turhaa murehdintaa ja energianhukkaa. Mutta oppiminen jatkuu..
Tuo oli myös kuin kopio omasta elämästäni. Olen nyt lukion ekalla ja ala-asteella olin tosi ujo. Nyt en. Mutta oon muuttunut ja iloinen siitä. En kylläkään muuttanut paikkakuntaa, mutta kaverit jonkinverran muuttui. Tai no kun tutustuin yhteen ihmiseen niin huomasin, että tämä ei olisi voinut onnistua joskus muutama vuosi sitten. Ekan kerran kun näin sen puolisen vuotta sitten niin olin hiljaa, ja se kysyi, että oonko aina noin hiljanen, mutta sanoin, etten ole. Ja nyt se sitten on kyllä tosiaan on huomannut sen, että en tosiaankaan ole aina hiljainen. Olenpa sitä mieltä, että kyllä ujoudesta voi päästä eroon. Se vain vaatii ehkä vähän aikaa, ja sitä ei saa liikaa yrittää, sitten se menee överiksi. Pitää yrittää olla vain oma itsensä ja ajatella, että eihän siinä ole mitään menetettävää jos juttelee ja sanoo omia ajatuksia