Aivan äskettäin ystäväni veli sai kutsun tuonpuoleiseen. Vainajan tunsin lapsuudesta asti, ikäeroa kymmenisen vuotta. Emme viime vuosikymmeninä olleet kovinkaan usein kasvokkain. En saanut tuntea hänen vaimoaan, enkä lapsiaan.
Mutta ystäväni nään edelleen viikottain. Vainajan kuolinilmoiukseen ei surijoitten jja kaipaavien joukkoon ollut lisätty ystäväni, vainajan veljen nimeä. Vaikka veljekset eivät, todennäköisesti, olleet kaksisissa väleissä olisin olettanut, että oman veljenkin nimi mainitaan kuolinilmoituksessa. Niin se arvostus vähenee.
Tunnistan ikäisiämme ihmisiä, joita lapset tai lastenlapset eivät käy moikkaamassa, eivät muista millään tavalla. Tiedän äidin, jonka välit ainoaan tyttäreen ovat lähes katkenneet. Kunnoitus on ajastamme kadonnut.
Oliko se Kiina, vai mikä maa. jossa lain nojalla velvoitetaan lapset käymään vanhempiensa luona tiettyinä ajanjaksoina. Muistan oman nuoruuteni, jolloin oli yleisesti tapana käydä isovanhempien luona. Se oli minusta kivaa.
Moini ikäihminen jätetään nykyisin lasten ja lasten lasten toimesta vähäiselle
huomiolle. Ikäihminen suree sitä kohtaloaan hiljaa. Hänellä ei ole varaa moittia nuorempiaan. Jos moittii, saattaa käydä niin, ettei enää kukaan piipahda. Vanhan on hyvä olla hiljaa, hissukseen, ja tyytyä siihen mitä elämä vielä antaa.
Aikaamme kuuluu, että arvostus lähisukulaisia kohtaan on vähenemässä.
Aina on olemassa myös ikäihmisiä kunnioittavia jälkipolvia. Sellaisia, jotka usein käyvät tervehtimässä vanhempiaan ja huolehtivat heistä. Olkaamme ikuisesti kiitollisia näistä lapsistamme ja lastemme lapsista!
Mutta ystäväni nään edelleen viikottain. Vainajan kuolinilmoiukseen ei surijoitten jja kaipaavien joukkoon ollut lisätty ystäväni, vainajan veljen nimeä. Vaikka veljekset eivät, todennäköisesti, olleet kaksisissa väleissä olisin olettanut, että oman veljenkin nimi mainitaan kuolinilmoituksessa. Niin se arvostus vähenee.
Tunnistan ikäisiämme ihmisiä, joita lapset tai lastenlapset eivät käy moikkaamassa, eivät muista millään tavalla. Tiedän äidin, jonka välit ainoaan tyttäreen ovat lähes katkenneet. Kunnoitus on ajastamme kadonnut.
Oliko se Kiina, vai mikä maa. jossa lain nojalla velvoitetaan lapset käymään vanhempiensa luona tiettyinä ajanjaksoina. Muistan oman nuoruuteni, jolloin oli yleisesti tapana käydä isovanhempien luona. Se oli minusta kivaa.
Moini ikäihminen jätetään nykyisin lasten ja lasten lasten toimesta vähäiselle
huomiolle. Ikäihminen suree sitä kohtaloaan hiljaa. Hänellä ei ole varaa moittia nuorempiaan. Jos moittii, saattaa käydä niin, ettei enää kukaan piipahda. Vanhan on hyvä olla hiljaa, hissukseen, ja tyytyä siihen mitä elämä vielä antaa.
Aikaamme kuuluu, että arvostus lähisukulaisia kohtaan on vähenemässä.
Aina on olemassa myös ikäihmisiä kunnioittavia jälkipolvia. Sellaisia, jotka usein käyvät tervehtimässä vanhempiaan ja huolehtivat heistä. Olkaamme ikuisesti kiitollisia näistä lapsistamme ja lastemme lapsista!
Vastaukset 38
Vanhimmat
Minulla on tunne,jos heille rahaa ojentelee niinkuin jotkut näkyy tekevän ,jopa läheiset piirittää.
Sivusta kulkijana moista havainnut,mutta eihän sitä rahaa ennen ollut ja siitä huolimatta läheiset huolehtivat..
Aivan. Rahalla saa suvunkin poikkeamaan. Perinnön toiveessa suku jopa hyssyttelee ikäihmistä.
Minä en ole samaa mieltä asiasta, ei voi toimia tuo raha.
vastaa kuin sinne huutaa. Mitä on nuorempana kylvänyt, sitä vanhuudessa niittää.
Istuin vanhimman siskoni hautajaisissa toiseksi vanhimman siskoni ja erään suvun sukua olevan miehen välissä.
Jännitystila ja viha heidän välillään oli niin suuri, että silloin päätin: jos tuo mies vielä tulee minun sukulaiseni hautajaisiin, niin minä pysyn poissa. En halua ikinä kokea sitä uudelleen.
Ja niin tein myöhemmin eräiden hautajaisten suhteen, muistin muuten kuolleen omaisia, mutta valitin sairautta, etten pääse paikalle. En olisi enää jaksanut sitä, olen liian herkkävaistoinen.
Ja sekin, että toiseksi vanhin sisko, opettaja, (jonka luokalla tuo mies on murrosikäisenä ollut) sitten sitä soittaa seuraavat kuukaudet, ei se ole kivaa.
Asuimme äitini naapureina hänen 20 viimeistä elinvuottaan. Rakensimme talomme lapsuuskotimme maille ja äidin koti oli lähin naapurimme.
Vaikka kävimme päivittäin vähintään kaksi kertaa katsomassa kuinka mamma voi, niin siitäkin huolimatta koen syyllisyydentunnetta, että olisimmeko voineet tehdä vielä enemmän.
Ikuinen riittämättömyyden ja syyllisyyden tunne lienevät kaikille rakkaansa menettäneille "ikuisuuskysymys".
Vaikka olen jo itse vanhus, niin kaipaan äitiä päivittäin.
Hänen hersyvä huumorinsa, empaatiokykynsä ja lähimmäisistään välittäminen, ovat esimerkkiä antava tienviitta loppuelämäni päiviksiYmmärrän kyllä ihmistä, joka lähiomaisen hautajaisissa saa kokea pahansuopaisuutta, kaunaisuutta ja sellaista katkeruutta jota ei edes kuoleman läsnäolo voi hälventää.
Kunpa osaisimmekin ajatella, että elämämme täällä ajassa on "määräaikaista", ennen pitkää olemme tuon vainajan asemassa jota nyt saatamme hänen viimeiseen maalliseen leposijaansa!
Yhteiskunta on muuttunut.
He, jotka ovat nyt juuri aktiivisesti työelämässä, ovat perustaneet perheen, kasvattavat omia lapsiaan, hankkivat elannon perheellensä, maksavat asuntolainoja jne., ja,...ottaen huomioon, niin naisetkin ovat aktiivisesti työelämässä. Tosin niin ei taida kaikkien mielestä olla hyvä asia, sillä lapsia viedään hoitopaikkoihin jo vuoden ikäisinä tai alle vuoden ikäisinä. Siis hyvä asia se, että äidit eivät nykyisin juurikaan ehdi hoitamaan lapsiaan kotona.
Tänäpäivänä suurin osa Suomalaisista asuu kaupungeissa. Maaseutuasuminen on meko harvinasta. Ennenvanhaan asuttiin todellakin vähän eri tavalla. Mummit, mammat, tädit, enot jne saman katon alla ja kivaahan se olikin. Ahdastakin oli, mutta pärjättiin ja juttuseuraa riitti. Lapsia juoksi kartanolla, lasten äänet ja kirmailu piristi vanhemmankin/ iäkkäämmänkin elämää.
Liike / talouselämä on viety tai kehitelty sen suuntaiseksi, jotta naistenkin on pakko mennä työelämään, jotta perheelle saadaan asunto ja saadaan se sitten joskus maksettua.
Nykyään pitää olla myös auto, jolla pääsee työhön, vaikka nyt vanhemmat asuisivatkin ihan hyvän linja- autoyhteyden päässä työpaikoistaan. Lapsia varten tulee olla auto, jotta saavat heidät hoitopaikkoihin kuskattua.
Jo ennen keski- ikää tulee tietenkin nykyaikana olla hankittu jo kesämökki, johon myös tarvitaan pankkilainaa. Kun kerran ovat niin kaupungistuneita, urbanisoituneita, niin kesämökillä ollaan sitten kesälomaa viettämässä ja ihmettelemässä luonnon kauneutta. ( kaupungit pääasiassa ovat harmaata betonia ja asfalttia )
Niin ja vielä kaksi autoa. Yksi ei riitä peheelliselle. Autoonkin otetaan aina laina ja laina maksetaan sitten kahden ihmisen palkoista. Jotta kyllä työtä saavat tehdä, kun kerran vaatimustaso on,...kaikkea pitää omistaa ja kaikkea pitää olla.
Mutta,...onko heillä todelisuudessa kaikkea?
Joitakin samanikäisiä kavereita näyttä olevan, mutta ikää tulee tämän hetken nuorillekin. Ja tyypillistä on kun eläkkeelle siirtyvät, niin silloin ei niitä ihmissuhteita oikeastaan perheen ulkopuolisia juurikaan ole heilläkään. Mutta miksi näin?---Siksi, koska kuitenkin työ ja tavaranhankinta on velvoittanut jatkuvaan tiiviiseen työntekoon. Ei ole aikaa ihmissuhteille.
Jota monesti saattaa tuntua sille kuin noilla nuorilla olisi vilkas ihmissuhdeverkosto, mutta toisinhan se on. Perhe heillä on se lähin ja sitten muutama työkaveri tai koulukaveri/ opiskelukaveri, jotka silloin tällöin piipahtavat heillä. Tämän vaan toin esille, jotta huomataan ettei ne ihmissuhteet sen parempia ole nuoremmillakaan. Se vaan tuntuu heidän elämänsä vilkkaalta, koska käyvät joka päivä työssä. Niinhän se oli meilläkin vilkkaampaa työssäkäynnin aikana. Kotonakin oli vilkasta, kun lapset olivat pieniä. Aina oli kotonakin paljon tekemistä, kun laittoi ruuat, pesi kaikkien / koko poppoon pyykit, siivosi kotia jne. ja ne kauppareissutkin tehtiin ilman autoa pienemmistä kauppapuodeista. Kodin sisustustakaan ei vaihdettu kuin paitaa ( nykyään koti muutetaan parikin kertaa vuodessa sisältä ihan uudeksi ---toiset!!!)
Toiset ovat sellaisia työmyyriä, ettei heille juurikaan riitä aikaa edes itselleen tai lomilleen.
Kyllä lapset ja lapsenlapset tulevat katsomaan varmasti, kun välit ovat hyvät, kunhan heillä on aikaa ja ovat saaneet levättyä tämän nykyajan vaativan yhteiskunnan rasituksista. Luulenpa niin moni nuori äiti ja isä menee työpäivän jälkeen soffalle pitkäkseen ja huokaisee. Tarvitsevat lepoa.
En usko tuohon, että rahalla voisi ihmissuhteita ostella. Kyllä se niin on, että välit hyvät ja lapset, kun heillä on aikaa ja he jaksavat, niin he tulevat kyllä tervehtimään ja juttelemaan. Ei lähimmäisiään voi rahalla ostaa eikä lahjoa. Lähimmäinen jolla rakkaus vanhempaansa, niin käy kyllä varmasti ilman rahaa. Itseasiassa tuntuu jopa pahalle tuo ajatuskin rahalla ihmissuhteen koossapitäminen.
Välitetään siis toisistamme ja viljellään sitä hyvää.
Piti kirjoittaa SIIS EI HYVÄ ASIA SE, että äidit,..jne.
Muinoisessa Itä-Saksassa ja entisessä Neuvostoliitossa olen nähnyt kaupunkeja mitkä ovat pelkkää asfalttia ja betonia, mutta en Suomessa.
Mistä mahtanee PumpsiBum kirjoitella?
No onhan nyt kaupungit kolme suurinta Suomessa melkoisen harmaita. Katuja, toriaukioita, elementtitaloja ja muutamia puistikoita. Helsingissä Mannerheimintiellä ympärilleen kun katselee niin ei juurikaan muuta näe kuin harmautta. Onhan muutamia puita siellä täällä toki.----Samoin Kansallisteatterin alue kuten entinen linja -autoasemakin nykyisin Kampin uusi rakennelma, melkoisen harmaata ja tummaa ja lasia.
Nuo entisen Itä- Saksan ja Neuvostoliiton harmaat alueet sinänsä siis erityisen harmaita,.... ainutlaatuisen kolkkoja paikkoja.
Miten olisi vihreyden lisääminen kukkineen ja puineen. Miksei köynnöskasveja kuten villiviiniä voisi kasvatella vaikkapa Mannerheimintien varrella olevien talojen seinille. Jos olisi koko talon seinä villiviininpeitossa, aika mahtavaa vaiko?
Pari kertaa vuodessa joutuisi leikkaamaan runsaasti, ettei ikkuna-aukot kasvaisi umpeen. Kaunistaisi kylläkin näkymää, siellä täällä.
Ikkunattomia seiniä ei juuri Mannerheimintiellä olekaan.
No Tampere taitaa sitten olla näitä poikkeuksia vehmaudessaan, kuten olenkin aikasemmin kertonut.
Olkaa edes teoriassa onnekkaita te, joilla on lähisukulaisia.
Meillä kummallakaan ei ole muita kuin toisemme, viranomaiset sen lisäksi.
Kiire, kiire, kiire, sillähän nykyisin kaikki selitetään.
Mihin ja miksi? Mihin säästetty aika kuluu?
http://www.youtube.com/watch?v=iysFyTpL3Bw
"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaankin", niinhän se oli?
Valitettavasti ei pidä aina paikkaansa tuo vanha sanonta. Niinkuin yksi kirjittajista toteaa: yhteiskunta on muuttunut. Ihmiset ovat muuttuneet sen mukana. Tiedän, että kaikki nuoret eivät aina kovinkaan arvosta isoäidin tai isoisän mahdollisesti pienehköstä eläkkeestään antamia vähäisiä nimi-, tai syntymäpäiväeuroja.
Jotkut nuorista ptävät niitä niin itsestäänselvinä asioina, ette eivät muista edes kiittää. Uskotte tai ette.
PompsiBum analysoi elämän hyvin.
Pumsi Bumille sanoisin, että minä valitettavasti tunnen erään puolivarakkaan lapsettoman leskirouvan, jolta sukulaiset kyttäävät perintöä. Miksi näin luulen. No siksi, että muija on maailaman tylsin ihminen ja sukulaiset tunnetusti ahneita.
Millainen on henkilö, joka tietää, että joku on maailman tylsin ihminen, jonka sukulaiset ovat tunnetusti ahneita?
Vai tarkoittaneeko, että sukulaiset ylipäätään ja kaikkialla ovat tunnetusti ahneita?
Ko. henkilö on siinä tapauksessa varmaan onnellisena yksin maailmassa ilman kateellisia sukulaisia. Eikä itsekään kadehdi ketään.
An Lis 3
Näitä perinönkärkkyjiä on. He jakavat jo ennen mahdollista lopullisen jälkeenjäävän omaisuuden kartoittamista kaikkea keskenään. Tämä sulle, tuo mulle.
Parempi olisi että pitäisit mölyt mahassasi etkä niistä tutuistasi täällä juoruaisi pahantahtoisesti.
Onhan se tavallaan luonnonlaki, että nuoret elävät täysillä omaa elämäänsä. Eritoten tänä aikana, kun työelämä vaatii niin paljon, työttömyyden peikko on olemassa, lainat painavat päälle, lastenkin kasvaessa kasvavat myös menot.
Muistammehan oman aktiiviaikamme,--- töistä kotiin kaupan kautta, ruuanlaitoo lähes suoraan, jonka jälkeen iltatyöt, mitä kullakin oli. Pienten lasten vanhemmilla päiväkodista haku ja aamulla vienti samaan.
Yhtä pyöritystähän se oli :D, iloinen sai olla, jos omat vanhemmat olivat edes terveitä, siihenkin jouduimme ottamaan kantaa minkä voimme, saattaen terv.keskukseen ym.
Niistä ajoista on tahti kiihtynyt, on kurssituksia, miitingejä--edustavakin täytyy joidenkin olla:D Ihan alkaa huvittamaan kun muistaa, miten viikonloppuisin oli joskus kiva edes nähdä vanhempansa syömään kutsuttuna.
Rauhoittavaa tavallaan,..hehän toivat mieleen ne huolettomat lapsuusajat, jolloin ei kiireitä sillä lailla ollut.
Kuulen kyllä lasteni äänestä heti, jos on kädet täynnä, silloin vältän jaarittelemasta aikaa vievästi, ja antavathan he ymmärtää, jos ei nyt ole aikaa.
Siitä en loukkaannu, vaikka kaipaan joskus, varsinkin näin kesäaikoina, kun viettävät hyvin ansaittua lomaansa saaressa.
Sellaista se, nyt tuleekin siunattua sadetta oikein kunnolla, Esterikös se siellä nyt lirii :D reilusti! sillälailla,...antaa sataa vaan,.
Otsikkoon viitaten...ei tässä arvostuksia olla vailla. Eikä pakkoyhteydenottojakaan, ihan tuntuvat sopivilta, puolin ja toisin. Jollain viikolla harva se päivä, ja saattaa vierähtää pitempikin aika välillä vastapainoksi. Syntymäpäiväjuhlia yms. on otettu tavaksi viettää yhdessä, nyt onkin viikon kuluttua vanhimman tyttärein 50-vuotisjuhlittelua, poka jo täyttikin puoltoist vuotta sitten, niin pieni ikäero. Ja ´ohjelmallisia´ juhlia mielellään, kukin kykyjensä mukaan. On minullakin pari sopivaa runoa esitettäväksi, kuten aina ennenkin. Mielelläni esitänkin, sitä en kielläkään, samoin pitää hiukan varautua etukäteen, että muistanko sanat, jos joku pyytää chansoneja. Eipä sen kummempaa, toisilla on esiintymisvietti, toisilla ei.
Olen kiinnittänyt samaan asiaan huomion kuin alottaja, sukulaiset eivät ole tärkeitä kuin ennen lapsuudessani oli.
Asuttiin melko lähekkäin ainakin saman kunnan alueella, vierailtiin usein ja joitain suurempia töitä tehdessä autettiin, varmasti siksikin koska maatalous oli koneeton kaikki hoidettiin ihmisvoimin.
Kuolinilmoituksia seurailen on ollut muutamissa suremaan jäivät tai kaipauksella lueteltu sisaret ja veljet perheineen, nyt löytyy aniharvoin, on vain lähiperhe.
Hiljattain huomasin erään iäkkään tutun lähteneen ja hänellä on monta sisarta ja veljeä, ilmoituksessa oli vain oma perhe, lapset ja lastenlapset, ehkä se kuuluu ollakin näin, kaikki muukin muuttuu.
Puoliso ei ole sietänyt eikä siedä lähisukulaisiani, ei halua tavata heitä eikä edes kuulla heistä sanaakaan. Siksipä yhteydenpito heihin pelkästään minun tasollani.
Sen verran siitä on seurannut, ettei meillä ole käynyt ainuttakaan vierasta minun kutsustani tai ehdotuksestani viimeisten 30 vuoden aikana. Ei luultavasti tule käymäänkään.
Kukkahameelle!
On kiva nähdä, että joku kirjoittaa samanlaisia ajatuksia. Kaikki muuttuu, lähisukulaisissakin käyminen.
Onhan toi kännykkä sentään. "Olettekos te kotona", jne. ja "Mitäs teille?"
Niin olen toisten ihmisten kuullut puhuvan läheisyydenkaipuussaan.
Ennen kuoltiin nuorempana. Nyt me ikäihmiset voivottelemme ja narisemme. Turhastako?
Onhan aikojen välille tullut paljon muutoksia, silloin joskus 'aikaa oli enemmän' sitten koneellistuttiin ja nyt on 'aikaa vähemmän' kiire on jo heti kun lapsen pitää oppia kävelemään sitä hän ei heti opikaan, vaan oppii juoksemaan, pysähtyminen onkin vaikeampaa oppia kaatumatta kuin juokseminen.
Onko meidän voimakas kehitys tehnyt meistä ylitehokkaita ja kaikki eivät pysy vauhdissa, ei ole aikaa edes sukulaisten ja ystävien kanssa rentoutua ei edes pieniä taukoja voi pitää ettei tipu kehityksenkelkasta.
On jo nuoria jotka eivät välitä eivätkä käy tapaamassa vanhempiaan?
Niituosta ennen kuoltiin nuorempana, kyllä niin on,nyt on jo n 1000 yli 100v ikäistä vanhusta, hyvä vai paha sekin selvenne joskus.
Jos terveys kestää mikä etten haluaisi nähdä seuraavankin sukupolven lapsia,
mukavaa täällä on ollut tähän asti, monet vaikeudet läpikäyty, nyt on suvantoa jospa sitä onkin loppumatka.
Tuntuu se siltä, ettei luonnollisiin asioihin ja ikääntymiseen osata suhtautua. Niin paljon kun on mielenkiintoisia asoita koettavana ja on aikaa kerrankin!
Ei maailma ole enää samanlainen kuin nuoruudessamme, tahti on paljon nopeampi, tapahtumat maailmalla ja kotimaassammekin tuo uhkakuvia vanhuuteen, jos ne ottaa kantaakseen. En minä joka Raimo Sailaksen synkkiä mietteitä ota niin vakavasti, johan tuohon on tottunut, eikä mikään varsinainen lama ole koskettanut vielä ketään Suomessa.
Oma mieliala se tekee tepposia, pelkoja on niin monenlaisia vanhuksilla ja epäluuloja.
Eivät nuoret valita, he nauravat, vaikka ovatkin oppositiossa moneen asiaan.
Milloin hipeistä punkkiin he keskittyvät elämään omaa elämäänsä, ja niin kuuluu meidänkin, eikä ripustautua lastemme riesaksi.
Sukulaisiin pidän itse yhteyttä ainakin, serkkuuni ja kuolleen lasteni isän sukuun. En kaikkiin tilaisuuksiin tietenkään voi mennä, mutta puhekontaktissa olen heidänkin kanssaan Norjaan.
Se, että olen vapaaehtoisesti jättänyt kovin tiiviin kanssakäymisen on ainoastaan itsestäni kiinni. Paljon oli mieheni suvunkeskeistä elo nuorena vaimona, nyt on aikaa itsellekin vihdoin.
Meillä meni niin päin, että vävyt lähenivät anoppiinsa, enemmän kuin me tyttäret appivanhempiin.
Molempien vanhemmat ovat jo poistuneet tästä ajasta, mutta minulla on ukkoni siskoihin ja veljiin täysin "ongelmaton " suhde.
Natot, kälyt ja langot ovat kuin veljiä ja siskoja.
Ei heitäkään kyllä jaksaisi päivittäin kuunnella, ja "sietää".
Molemmat omat isovanhempani jäivät etäisiksi, vaikka tavattiin sukujuhlissa ja koululaisena vietin kesälomaviikon tai pari heidän taloissaan. Serkkujen kanssa enimmäkseen leikittiin ja osallistuttiin töihinkin. Ei taloista niin vain lähdetty kyläilemään, karjaa ei voinut jättää. Omat lapsemme oppivat tuntemaan isovanhempansa persoonina ja välit olivat läheiset ja mutkattomat , ehtivät vielä monta lapsenlapsenlastakin nähdä.
Moni sanoo, että nainen on perheen tunnejohtaja ja siten välit äidinpuoleiseen sukuun olisivat läheisemmät. Minulle on isosiskoni kaikkein rakkain ystävä, mutta ihan hyvin tulen toimeen lankojen , natojen ja kytyjen kanssa...Kalevalassahan heistä on kauhutarinoita. :) Hoidan muistamiset korteilla ja sähköposteilla molempien sukuun, on kuulemma niin hyvät rutiinit minulla. Ilokseni sain kuopuksen anopista ihanan ystävän vielä keski-iässä.
Isovanhempien oikeus on hemmotellakin ja juhlahetkien jakaminen on tärkeää, mutta kiintymys kasvaa eniten siinä, kun vietetään myös tavallista arkipäivää yhdessä. Uskoisin, että kotoa opittu malli jatkuu, miten sukulaisiin suhtaudutaan. En ole tullut miettineeksi, arvostavatko minua, mutta ainakin minä arvostan heitä ja yhdessä on hyvä olla...toisaalta osataan olla tuppautumattakin. En voisi kuvitellakaan, että nämä meidän jalkeläiset hylkäisivät tai unohtaisivat meidät.
Mitä metsään huutaa sitä metsä vastaa, sanotaan.
Kaikupohjaa löytyy. Ukkoni vanhempi sisko on mielestäni kuin "enkeli". En usko sanoneeni hänelle koskaan mitään kovin arvostavaa, mutta eiköhän "kaikupohja" vastaa.
Meidän ikäistemme tulisi mielestäni yrittää saada ristiriidat sovitetuiksi, mutta itsekään en pysty ymmärtämään jonkun lähisukulaiseni asennetta.
Omalta osaltani kaikki on anteeksi annettu. Tosin, tietäen toisen luonteen ja asenteen. uskon olevan viisasta pitää "hajurakoa".
Ei kai se nimen puuttuminen arvostusta mittaa? Olen hoitanut kahden miehen hautajaiset lähiomaisena. Meillä oli ilmoituksessa vain ihan läheiset, vaikka hautajaisiin saapui paljon ihmisiä. Jos sukulainen ei ole arvostuksen arvoinen, ei sukulaisuus velvoita. Mulle on monet ystävät tärkeämpiä.
Suhtautuminen puolison sukulaisiin on väliin ongelmallista.
Esimerkiksi meillä emäntä ei varmuudella tiedä sisarusteni nimiä, saati sitten heidän puolisoidensa ja lastensa nimiä
Nopeasti ja asioista tietämättä olisi voitu mielestäni suremaan ilmoitettu omaiset/sukulaiset, sen kummen erittelemättä.
Koskaan ei voi tietää, kuinka syvän haavan jälkeenjääneeseen moinen erottelu voi viiltää.
Muutenkin ihmettelen varsinkin vanhakantaista valtavien kuolinilmoitusten tarpeellisuutta tietäen niiden kalliit hinnat.
Se nyt on jokainen omaisen ja jälkeenjäävän oma asia. Sanonpa, mitä itse asiasta ajattelen.
Hullulta tuntuisi, jos muiden kuin meidän muutaman läheisen unohtaman ihmisen kuolemasta olisi aikoinaan pitänyt tuntemattomille ihan lehdessä ilmoittaa.
Seurakuntalehdestä kukin voi lukea kuolleet viikottain.
Omalta kohdaltani yhteyden pitäminen on jäänyt muutamaan soittoon /vuosi. Sukuhautajaisiakin olen jättänyt väliin. Näiden tilaisuuksien päähenkilöt eivät ole pruukanneet tehdä tästä numeroa.
Minulla oli maailman ihanin anoppi. Appeni kanssa meillä ei aina mennyt ihan nappiin, joskus kun oli pakko hillitä menohaluja, koska mopo ja sahti ei oikein samalla hetkellä ole sopivin käyttökohde, sahtia sai, mopoilun kielsin!
Mieheni sisarukset tunnen, tiedän kaikkien puolisoiden ja lastenkin nimet, osittain nuo lastenlapsetkin jo tuttuja.
Vaan eipä muista mieheni sisarukset minua, leskeksi kun jäin, loppuivat sukulaisvierailut.
Omat sisarukset ovat läheisiä, mieheni tunsi heidät ja äitini oli miehelleni kuin toinen äiti.
Äitini sanoikin miestäni kolmanneksi pojakseen.
Sukulaisiin on yhteys toiminut vain hautajaisten kautta. Isäni 7 veljeksen velisarja jo kaikki haudassa, jokaisen hautajaiset ovat keränneet koko suvun vanhimmasta nuorimpaan koolle. Muutoin, kun suurimmaksi osaksi serkkuni ovat muuttaneet pois kotipaikkakunnalta, eihän me tavata kuin kutsuttuina.
Kyllä, hautajaisiin ja syntymäpäiväjuhlille kutsutaan ilmoituksella tai kirjeellä.
On kohteliasta, jos kuolinilmoituksen kerran lehteen laittaa, mainita lähiomaiset ja sinne perään, siskot ja veljet perheineen. Niin minä tein mieheni kuolinilmoituksessa, ja hautajaisissa oli liki 200 henkeä. Ystävät ja sadat työtoverit, heidätkin laitoin ilmoitukseen, koska he olivat läheisiä, vaikka eivät sukua.
Tapoja on monia, kukin tyylillään.
Ennen oli toisin. Hyvä oli ennen elää.
Sitä mentiin kylään, sukulaisille etukäteen ilmoittamatta.
Jopa kotikaupungissani - joka suomalaisittain katsottuna on iso - ovet olivat auki, selkosalällään, tuttujen tulla ja mennä. Eivät säpissä ja lukittuina. Nyt pitää vartavasten ilmoittaa etukäteen kännykällä ja kysyä "Voidaanko tulla?".
Nyt on EU ja liikkumisen vapaus. No, olkoon se. Maasta maahan.
Mutta omakotitaloissakin saattaa olla nykyisin turvahälyttimet ja videokamerat, kaiken varalta. Pitää olla varuillaan.Ennen oli leppoisempaa.
Mutta mitä sitä vanhoja muistelemaan, eikö totta?
Vanhoja on kiva muistella. Kun olin lapsi, meille tulla tupsahti iltakylään milloin kukakin naapuri. Lapsille se oli mukavaa vaihtelua, istuttiin hiljaa, osallistumatta aikuisten keskusteluun. Kuultiin usein "kummia", jopa kummitusjuttuja, Kauhujutut saivat nostaman jalat penkille, etti mikään kummajainen tartu sääreen kiinni.
Ne ruumisriihet sitten kiehtoivat mieltä ja mielikuvitusta!
Kaikesta huolimatta lapsuuden aika oli mukavaa ja turvallista.
Muistellaan vaan vanhoja, An Lis 3!
Niin olisi monta tarinaa kerrottavana, monta misteloa mielessä.
Onneksi on elossa vielä muutama lapsuudenystävä, jopa luokkakaveri ekaluokalta kansakoulusta. Tottakai juttelemme niistä lapsuusajoista.
Nykynuoret ja aikuiset harmittelevat varmaan meidän jälkeemme - kaduttaa kun ei tullut keskusteltua entisistä ajoista, tapahtumisista ja elämästä.
noin vain yrittää pysytellä väleissä vanhan sukulaisen kanssa, joka syyttelee oman miehensä riidoista kolmannen osapuolen kanssa, vaikka mies on pelannut tuolta kolmannelta lainaamiaan rahoja 100 000 ja josta kolmas on suivaantunna niin maan perusteellisesti, ja muustakin, siitä että juhlissa tuo samainen mies on hänestä väärää todistusta huudellut?
Tuo syyttelijä vain sanoi sen jälkeen, ettei hän halua olla riidoissa. Ei kuitenkaan peruuttanut syytöksiään.
En minäkään riidoissa halua olla, mutta kyllä väärät syytökset on ennen sovintoa peruutettava, ja oikeat syyt tunnustettava.
Eikö näin ole?
Mie en pysy siun perässäis,kuka on sukulaine ja kenel on velkaa kuka on kolmas ja kuka sano väärän todistuksen. Kysyt pittääkö välilöis pyssyy siun. A, päätä tuo itse. Miul tuo on liian monimutkasra.