Mies ei ymmärrä raskauspahoinvointia

Kiitos kun otit aikaa ja jaksoit kommentoida! Aika hurjaa kuvitella edes itsensä vieraalle maalle tässä kunnossa kun viime viikkoinen yli 3000km ajelu Lapissakin oli välillä tuskaa ja varsinkin kun reissussa syömisessäkin on ihan omat haasteensa. Hyviä muistoja minulle sentään jäi vaikka päällimmäisenä se jatkuva huono olo. Juurikin tuo pieni syöminen vähän väliä tuntuu kyllä helpottavan ja kaipa tarvitsee vaan nyt nostaa kissa pöydälle ja älähtää, että tämän poikkeavan tilanteen vuoksi nyt syödään eri sapuskoja! Kumpikin siis hoitakoot omat syömisensä tyylillään. Tosin ymmärrän miestäni, sillä ei ole mukavaa katsella vieressä kun toinen puputtaa ranskalaisia, tacoja, croisantteja... (kaikkea epäterveellistä) kun itse yrittää katsella linjojaan ja treenata. Itse olen syönyt koko elämäni terveellisesti ihan hulluuteen saakka, mutta nyt ei uppoa edes salaatinlehti puhumattakaan entisestä lempparistani maitorahkasta. Tarvitsee tuota liikuntaa koittaa jos siitä löytyisi helpotus kun jäänyt kokonaan pahoinvoinnin myötä.

Rmarianna kirjoitti:

Kiitos kun otit aikaa ja jaksoit kommentoida! Aika hurjaa kuvitella edes itsensä vieraalle maalle tässä kunnossa kun viime viikkoinen yli 3000km ajelu Lapissakin oli välillä tuskaa ja varsinkin kun reissussa syömisessäkin on ihan omat haasteensa. Hyviä muistoja minulle sentään jäi vaikka päällimmäisenä se jatkuva huono olo. Juurikin tuo pieni syöminen vähän väliä tuntuu kyllä helpottavan ja kaipa tarvitsee vaan nyt nostaa kissa pöydälle ja älähtää, että tämän poikkeavan tilanteen vuoksi nyt syödään eri sapuskoja! Kumpikin siis hoitakoot omat syömisensä tyylillään. Tosin ymmärrän miestäni, sillä ei ole mukavaa katsella vieressä kun toinen puputtaa ranskalaisia, tacoja, croisantteja... (kaikkea epäterveellistä) kun itse yrittää katsella linjojaan ja treenata. Itse olen syönyt koko elämäni terveellisesti ihan hulluuteen saakka, mutta nyt ei uppoa edes salaatinlehti puhumattakaan entisestä lempparistani maitorahkasta. Tarvitsee tuota liikuntaa koittaa jos siitä löytyisi helpotus kun jäänyt kokonaan pahoinvoinnin myötä.

Tutulta kuulostaa tuo, että ennen niin terveellisesti syönyt joutuukin puputtamaan alkuraskaudesta kaikkea muuta. Koin sen ensimmäisen kerran raskaana ollessani ja nyt toisella kerralla ihan sama juttu. Kaiken lisäksi olen allerginen kotimaisille viljoille (ei siis keliakia vaan allergia), mutta kun ainoat asiat mitkä eivät inhota jo ajatuksenakin ja jotka maistuvat kohtalaisesti, ovat vehnäpaahtiksesta tehdyt voileivät valkosipulilla ja tomaatilla, lasagne ja yksi tietty hampurilaisateria. Kasvispuolelta menee vain tomaatti, valkosipuli, vesimeloni, Granny smith -omenat ja viinirypäleet... että kokoa näistä vaihteleva ruokavalio :DD

Sano sille miehelle vain, että tämä on nyt näin että ne tavalliset safkat yököttää eikä sille mitään voi. Se menee kyllä ajastaan ohi, mutta sitä odotellessa täytyy syödä sitä mitä pystyy ylipäänsä syömään.

Tiedän ettei nykyisin suositella enää inkivääriä raskauspahoinvointiin. Niin tehtiin vielä muutama vuosi sitten. En tajunnut käyttää sitä silloin kun odotin ensimmäistäni ja voin alkuraskauden todella huonosti. Kaikki tuli ympäri vuorokauden bumerangina ylös paitsi jos muistin litkiä puolet päivästä ripulijuomaa (Osmosal apteekista). Nyt otin pienen riskin ja käytän hiukan inkivääriä, mikä on tiheän pienen syömisen ohella pitänyt pahoinvoinnnin tähän asti vain pienenä kuvotuksen tunteena. Ei ole tarvinnut oksentaa vielä, mutta voihan sekin tulla vielä teen.

Kiitos kommentista! Todellaa kurjaa kuulla, että tuollaista joudut kuuntelemaan! Mieli kun on herkillä muutenkin niin ei kyllä kaipaa tuollaisia tokaisuja keltään saatikka omalta mieheltään! Mieheni on onneksi ihana ja hyväsydäminen, mutta nyt tosiaan ollaan eri aaltopituudella. Tuntuu ettei huonovointisuuttani oteta tosissaan ja se ei ole riittävä syy jäädä sängynpohjalle makaamaan. Jos mies kipeänä niin passaisin sekä hoivaisin mielelläni, mutta tuntuu kuin minun pyyntöni (joita ei usein ole) ovat vain vaivaksi eikä ymmärrys riitä miksi en itse kykene...

Rmarianna kirjoitti:

Kiitos kommentista! Todellaa kurjaa kuulla, että tuollaista joudut kuuntelemaan! Mieli kun on herkillä muutenkin niin ei kyllä kaipaa tuollaisia tokaisuja keltään saatikka omalta mieheltään! Mieheni on onneksi ihana ja hyväsydäminen, mutta nyt tosiaan ollaan eri aaltopituudella. Tuntuu ettei huonovointisuuttani oteta tosissaan ja se ei ole riittävä syy jäädä sängynpohjalle makaamaan. Jos mies kipeänä niin passaisin sekä hoivaisin mielelläni, mutta tuntuu kuin minun pyyntöni (joita ei usein ole) ovat vain vaivaksi eikä ymmärrys riitä miksi en itse kykene...

Joo, minunkin mies muuten erittäin rakastettava ja rakastava, ja erinomainen isä ollut esikoiselle ja tietystitälle toisellekin, ei vain voi ihan nin paljon sen kanssa vielä tehdä (11vko, täysimetys), siksi olenkin antanut tuota törppöyttä anteeksi...

........... kirjoitti:

Joo, minunkin mies muuten erittäin rakastettava ja rakastava, ja erinomainen isä ollut esikoiselle ja tietystitälle toisellekin, ei vain voi ihan nin paljon sen kanssa vielä tehdä (11vko, täysimetys), siksi olenkin antanut tuota törppöyttä anteeksi...

Toivotaan, että miehet joskus huomaisivat ja ymmärtäisivät kuinka paljon mekin katsomme asioita läpi sormien, annamme anteeksi ja jaksamme ymmärtää heidänkin puolensa asioissa. :) Kyllä se tieto, että toinen ei ilkeyttään möläyttele asioita, tuhahtele tai haasta riitaa auttaa jo pitkälle. Hyvä isä varmasti minunkin äijäsestäni tulee vaikka sai pienen huolen minulle aikaiseksi. Väkisinkin sitä miettii, että jos nyt jo tällaisia ihme ongelmia niin tuskinpa helpottuu pikku kaverin putkahtaessa maailmaan, mutta se on nyt sen ajan murhe. :D Pakko nyt vain koittaa ensin tämä parisuhteen ensimmäinen oikea kriisi selvittää parhainpäin! Vähällähän me ollaankin selvitty ja tämä raskaus kun tuli yllätyksenä (pillereistä huolimatta raskaana) molemmille niin vaatii totuttelua ja mieheltä varmasti enemmän.

Aina helpottavaa kuulla kun kuulee kuinka pahoinvointi on jollakulla helpottanut eli toivoa ei menetetä! Kaikki keinot pakko ottaa käyttöön kun ahdistaa ettei jaksa tällä olotilalla iloita vauvasta tai ajatella muutoinkaan selkeästi mitään. Kiitos vinkistä siis! Googletin heti tuosta B6 vitamiinista josta oli osa saanut jonkinmoista helpotusta, joten apteekkiin shoppailemaan tänään! Toivotaan, että auttaa minuakin ja ainakin enemmän kuin ne pahoinvointi rannekkeet joista ei tuntunut olevan paljoakaan hyötyä!

Kaurapuuro uponnut täälläkin. Olen sairastanut elämässäni 13 vuotta syömishäiriöitä ja oksennettavat ruoat ovat tulleet ikävä kyllä liiankin tutuksi ja juurikin maissimurot! Olenkin koittanut syödä ruokia joiden tiedän sulavan nopeasti ja lasten pilttit ovat olleet päivieni pelastus vaikka energiamäärää on vaikeaa saada kasaan pelkällä vauvan ruoalla. Perunamuusia pitääkin laittaa joku päivä, sillä pilttimössöt tulevat aika kalliiksi!

Mieheni tosiaan itsekkin myönsi ettei ymmärrä vaivojani ja kuinka voisi olla avuksi. Ymmärrän ettei ole helppoa katsoa vierestä kun toinen makaa valkoisena sängynpohjalla yökkien ja tyttöystävä joka on toimelias, kaikkiruokainen ja muutoinkin menevä onkin yht äkkiä aivan päinvastainen. Kyllähän siinä miehellekin on purtavaa joka välillä ilmenee turhautumisena, töksäytyksinä ja jopa kiukkuna kun ei voi mitenkään auttaa edes toista ja joku mikä auttoi eilen onkin iso ei, ei tänään. Tottakai itsekkin olen herkässä tilassa ja tunteet erilailla pinnassa, joten kaikki tuntuu henkilökohtaisemmalta ja pahemmalta varmasti eikä näistä viesteistä saakkaan todellista kuvaa tilanteista joissa näkyy ilmeet, eleet, äänensävyt jne. Voipi olla, että saa pahemman kuvan mitä oikeasti tilanne on? Ei mies missään nimessä tokaisisi mitään moista synnytyksessä ja rakastava, hyväsydäminen hän on. Kirjoitin tänne alunperinkin siksi, että sain purkaa tuntemuksiani ja se jo auttoi paljon, sillä huomasin kuinka omat tuntemukseni eivät kerro totuutta vaan ainoastaan kuinka minä koen asiat syystä tai toisesta. Eli tarkoitus ei ole dissata miehiä, etsiä pahinta urpoa tai vertailla kenen äijä on ymmärtämättömin.

Rmarianna kirjoitti:

Mieheni tosiaan itsekkin myönsi ettei ymmärrä vaivojani ja kuinka voisi olla avuksi. Ymmärrän ettei ole helppoa katsoa vierestä kun toinen makaa valkoisena sängynpohjalla yökkien ja tyttöystävä joka on toimelias, kaikkiruokainen ja muutoinkin menevä onkin yht äkkiä aivan päinvastainen. Kyllähän siinä miehellekin on purtavaa joka välillä ilmenee turhautumisena, töksäytyksinä ja jopa kiukkuna kun ei voi mitenkään auttaa edes toista ja joku mikä auttoi eilen onkin iso ei, ei tänään. Tottakai itsekkin olen herkässä tilassa ja tunteet erilailla pinnassa, joten kaikki tuntuu henkilökohtaisemmalta ja pahemmalta varmasti eikä näistä viesteistä saakkaan todellista kuvaa tilanteista joissa näkyy ilmeet, eleet, äänensävyt jne. Voipi olla, että saa pahemman kuvan mitä oikeasti tilanne on? Ei mies missään nimessä tokaisisi mitään moista synnytyksessä ja rakastava, hyväsydäminen hän on. Kirjoitin tänne alunperinkin siksi, että sain purkaa tuntemuksiani ja se jo auttoi paljon, sillä huomasin kuinka omat tuntemukseni eivät kerro totuutta vaan ainoastaan kuinka minä koen asiat syystä tai toisesta. Eli tarkoitus ei ole dissata miehiä, etsiä pahinta urpoa tai vertailla kenen äijä on ymmärtämättömin.

Eli ei ole säälin hakemisesta siis kysymys. :) Jos hakisin sääliä olisin ruikuttamassa asioista miehelleni. "Sä et ymmärrä kuinka raskasta tää on! Yritän parhaani, mutta mikään ei tunnu riittävän sulle..." jne. Ei vaan oikein kuulu tapoihini. Ajattelin, että täällä voin purkaa asiaa joka vaivasi sillä hetkellä ja päästää höyryjä ulos ettei sitten kilahda kotona turhasta tai kasva patoutumia, sillä asioilla on tapana paisua omassa päässä suuremmaksi mitä on.