Tervehdys
En oikein tiedä onko tämä diagnoosi vai pelkkää avautumista, mutta ladataan nyt menemään.
Pientä tarinaa pohjalle:
Isä oli mitä ilmeisimmin koko lapsuuteni jonkin sortin kaappijuoppo. Muistan kyllä ukon juoneen aina silloin tällöin ja äiti aina pelkäsi näitä iltoja. Muistan jopa joskus alle 10-vuotiaana olleeni polvillani ja rukoilleeni isääni lopettamaan äitini mättämisen, kaiketi heikoin tuloksin, kun rapatussa seinässä oli melkoinen kuoppa, joka sittemmin peitettiin taululla.
Jos äiti aavisti tulevan viikonlopun tapahtumat, niin meille kakruille äiti hoiti paikan sukulaisilta ja kaikki meni siten ok. Äiti käsittääkseni vuokrasi vaikka mökin, jotta pääsisi turvaan.
Jossain vaiheessa isoveljelläni alkoi olla kokoa sen verran, että isä alkoi kaiketi pelätä häntä ja alkoi rajoittaa uhoaan ja sanojaan, jossain määrin. Mainittakoon huikeat isän velat, jotka etenkin suuntautuivat peleihin. Ehkä 5-10% tuli perheelle.
Äiti piti pienellä palkallaan perhettä kasassa ja samalla kulisseja.
En oikein tiedä onko tämä diagnoosi vai pelkkää avautumista, mutta ladataan nyt menemään.
Pientä tarinaa pohjalle:
Isä oli mitä ilmeisimmin koko lapsuuteni jonkin sortin kaappijuoppo. Muistan kyllä ukon juoneen aina silloin tällöin ja äiti aina pelkäsi näitä iltoja. Muistan jopa joskus alle 10-vuotiaana olleeni polvillani ja rukoilleeni isääni lopettamaan äitini mättämisen, kaiketi heikoin tuloksin, kun rapatussa seinässä oli melkoinen kuoppa, joka sittemmin peitettiin taululla.
Jos äiti aavisti tulevan viikonlopun tapahtumat, niin meille kakruille äiti hoiti paikan sukulaisilta ja kaikki meni siten ok. Äiti käsittääkseni vuokrasi vaikka mökin, jotta pääsisi turvaan.
Jossain vaiheessa isoveljelläni alkoi olla kokoa sen verran, että isä alkoi kaiketi pelätä häntä ja alkoi rajoittaa uhoaan ja sanojaan, jossain määrin. Mainittakoon huikeat isän velat, jotka etenkin suuntautuivat peleihin. Ehkä 5-10% tuli perheelle.
Äiti piti pienellä palkallaan perhettä kasassa ja samalla kulisseja.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Veli menehtyi armeija aikanani, joka riipaisi itseäni suuresti silloin.
Äidille tämä tietenkin teki tiukkaa ja varmaan jonkinlainen henkinen turva katosi
veljeni myötä, sekä äidiltä, että minulta.
Tähän kun lisätään se, että olin kaiketi nykytermien mukaan koulukiusattu koko peruskouluni ajan, niin se jättää "pienet" jälkensä tulevaisuuteen. Vasta toisen asteen koulutuksessa aloin hieman saamaan suutani auki, mutta peruskoulun arvet olivat edelleen jäljellä. Olin mieluummin hiljaa sivussa ja kuuntelin muiden juttuja, joita kommentoin vasta jos jotain kysytään.
Jokin aika sitten isäni poistui oman käden kautta ja minä löysin silloin hänet. Tätäkin käyn silloin tällöin sekuntti sekuntilta läpi, olisinki voinut pelastaa hänet jollain toimin ja toisaalta, meillä kaikilla menee paremmin nykyään ja kaikki ovat vapaampia.
Nykyään olen saanut töissä enemmän ilmaistua itseäni, mutta harteilleni kasataan vastuuta, jota en tunnu olemaan valmis kantamaan. Kannan omat
vastuuni tai ainakin yritän. Aina se ei ole helppoa, koska tuki tuntuu heppoiselta ja muita en halua syyllistää vaikka syytä olisikin.
Ihmissuhteita tuntuu olevan vaikea luoda ja jos tapaan uusia ihmisiä vetäydyn jotenkin kuoreen ja vasta pitemmän ajan kuluessa alan pikku hiljaa saamaan
suutani auki. Kaikki muut sosiaalisemmat tuttuni tottakai saavat tällöin seuraa, mutta itse jään yleensä omiin oloihini.
Nykyään:
Tunnen olevani suht stressaantunut töistä. Tuntuu, että kannan myös muiden virheet, enkä halua syyllistää ketään vaikka aihetta olisi.
En saa luotua ihmissuhteita, kaiken aloittaminen tuntuu vaikealta, kaiken aloittaminen tuntuu suurelta kynnykseltä ja jos jotain aloitan, niin sekin tuntuu
jäävän kesken. Etenkin: Mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Olenko saamaton, laiska vai masentunut. Olisi kiva tietää. Lähestulkoon joka viikonloppu
lääkitsen itseäni, kuten isäni, mutta itse sentään osaan käyttäytyä.
Tuntuu, että olen umpikujassa. Haluaisin löytää jonkin syyn tälle "tilalle", haluaisin piristyä ja päästä elämässä eteenpäin. Elämäni junnaa paikallaan ja käyn sentään miltei 30-kymmentä.
Voisiko joku kertoa minulle, että "mitä teen, miten pääsen eteenpäin, mistä kaivan elämänilon?" Elämään liittyvä kysymys "miksi" ei sinänsä kiinnosta, mutta olisi kiva saada jotain irti tästä nykyisestä kärsimyksestä.
Jesse eikä oman käden poistuminen ole ratkaisu, koska ensimmäiseen en usko ja jälkimmäinen tuottaa muille tuskaa ja koska ajattelen lähinnä ensin muista kuin itseäni, niin se ei ole mikään ratkaisu.
Lääkityksen(lähes joka viikonloppuinen juominen) kautta tulee kirjoitusvirheitä joita pahoittelen, mutta olisi mukava kuulla ideoita, miten tästä eteenpäin tai kohtalotovereiden juttuja.
Ja tosiaan, jokainen päivä tuntuu pakkopullaltta, jota tulee jostain syystä vedettyä.
Joka päivä menen kuuliaisesti töihin, yritän hoitaa työni, yritän hoitaa kotityöt.
Edelleen, mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Olisi kiva tietää miksi.
Miten kaivan elämäniloni takaisin ja mistä aloitan kaivamisen.