Mitäköhän tässä pitäisi tehdä... jonkin aikaa lääkitykseni ei ole toiminut kunnolla ja olen vasta siinä vaiheessa että epätoivoisesti yritän löytää sopivaa ja siihen voi mennä taas vaikka kuinka kauan. Mielialat hyppii ja masennusta on joka kuukausi.
Seurustelen ja jokaisen masennuksen aikana ja jälkeen minua harmittaa kun mieheni ei osaa suhtautua masennukseeni. Ei lohduttaa, auttaa, ei puhua juuri mitään. Hän vain ikäänkuin menee lukkoon ja odottaa että minun episoodini on ohi ja sitten on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Tavallaan tiedän että hän välittää mutta ei ehkä osaa ilmaista sitä kauheasti tai tarjota apuaan. Olen yrittänyt parhaani mukaan selittää tautiani hänelle mutta miten selittäisin tarpeeni hänen myötähuomiolle kun minua masentaa ja olen tietysti vähän hankala ja äksy välillä? Pelottaa ettei tästä tule yhtään mitään taaskaan ja tämä on vakavin yritykseni pysyä suhteessa vaikka mielialat sanookin että ihastukseni mieheen murenee. Pelkään ettemme olekaan yhteensopivia. En kykene voimakkaaseen ihastumiseen ja vähintäänkin masennusjakso sellaiset tunteet tuhoaa. Olen toivonut että rakkaus kasvaisi hitaammin mutta luottamukseni mieheen ailahtelee kun hän ei puhu omista tunteistaan eikä osaa suhtautua minun tunteisiini. Mainittakoon että hän on hieman kokematon ja minä olen tehnyt paljon aloitteita jotta tämä suhde edes lähti eteenpäin... hänkin niitä tekee mutta minä otan ne isoimmat riskit ja hän tulee perässä.
Mies takertuu toisinaan yksityiskohtiin ja ottaa asiat kauhean kirjaimellisesti mikä myöskin ihmetyttää.
Seurustelen ja jokaisen masennuksen aikana ja jälkeen minua harmittaa kun mieheni ei osaa suhtautua masennukseeni. Ei lohduttaa, auttaa, ei puhua juuri mitään. Hän vain ikäänkuin menee lukkoon ja odottaa että minun episoodini on ohi ja sitten on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Tavallaan tiedän että hän välittää mutta ei ehkä osaa ilmaista sitä kauheasti tai tarjota apuaan. Olen yrittänyt parhaani mukaan selittää tautiani hänelle mutta miten selittäisin tarpeeni hänen myötähuomiolle kun minua masentaa ja olen tietysti vähän hankala ja äksy välillä? Pelottaa ettei tästä tule yhtään mitään taaskaan ja tämä on vakavin yritykseni pysyä suhteessa vaikka mielialat sanookin että ihastukseni mieheen murenee. Pelkään ettemme olekaan yhteensopivia. En kykene voimakkaaseen ihastumiseen ja vähintäänkin masennusjakso sellaiset tunteet tuhoaa. Olen toivonut että rakkaus kasvaisi hitaammin mutta luottamukseni mieheen ailahtelee kun hän ei puhu omista tunteistaan eikä osaa suhtautua minun tunteisiini. Mainittakoon että hän on hieman kokematon ja minä olen tehnyt paljon aloitteita jotta tämä suhde edes lähti eteenpäin... hänkin niitä tekee mutta minä otan ne isoimmat riskit ja hän tulee perässä.
Mies takertuu toisinaan yksityiskohtiin ja ottaa asiat kauhean kirjaimellisesti mikä myöskin ihmetyttää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
miten olisi seksin ammattilainen kun seksiä on saatava mutta parisuhde ei luista?
vastaus alla
En halua seksiä vaan merkityksellisen suhteen toiseen ihmiseen. Seksi jo ajatuksenakin tuntuu hyvin kaukaiselta...
En ole ihan varma mistä tuo kommentti tuli?... en tarkoittanut aloitteilla seksiä vaan treffeille pyytämistä ensimmäisen kerran ja jatkossakin yms. Ensimmäisen kerran suutelua jne.
Olen epätoivoinen koska negatiiviset tunteet valtaavat mieleni enkä saa siihen mitään helpotusta... en halua erota mutta en pysty tuntemaan ihastumistakaan enää. Tämä tapahtuu minulle aina.
Kirjoitit osuvasti, negatiiviset tunteet valtaat mieleni enkä pysty tuntemaan ihastustumistakaan enää... Tåmä tapatuu aina. Näinköhän on miesystävllenikin käynyt. Ensin olin tärkeä ja rakas,jonka hän massennusvaiheessaan jätti ja muutaman kk päästä taas huomasi että olen hänelle hänen sanojensa mukaan "parasta". Tätä onnea kesti puoli v, jonka jälkeen tuntui viilenevän ja nyt minut onkin taas viskattu ulos hänen elämästään kun ei ole "tunteita".
Olen pahoillani että sinulle on käynyt näin. Tiedostaako miehesi sairautensa, onko hänet diagnosoitu ja hakeeko hän siihen hoitoa? Bipolaarin elämä on kyllä aika surullista jos ei hoitoa löydy.
Minä en alunperin tiedostanut oireita tai tiennyt diagnoosia, tiesin vain että minussa on "vikaa", mutta minulla syklit ovatkin paljon lyhyempiä joten en kerkeä päästä puusta pitkälle seurustelusuhteissa. Etsin myös epätoivosesti lääkitystä ja hoitoa enkä ole tekemässä seurustelussani mitään päätöskiä mutta nämä hetket tuntuvat niin sietämättömiltä ja tällä hetkellä toimivia lääkkeitä ei ole. Mieheni antaa minun olla aika pitkälti rauhassa...se on toisaalta hyvä mutta toisaalta kaipaan apua. Pitää taistella itseään ja omia tuntemuksiaan vastaan kokoajan. Tavallaan tiedän että masennuksen tunteet eivät ole tosia eikä minun todellisia tunteita mutta mitä pidempään niitä jatkuu sen kaukaisemmaksi koko muisto siitä miltä tuntui olla vakaa käyvät... juuri nyt olen vähän epätoivoinen...
Hänellä ei ole lääkitystä, eikä varmaan sellaista ymmärrä hakea. Eikä diagnoosiakaan. Mutta olen häntä kuunnellut, eletty elämä on aivan pibon kaltaista kun sen tajusin. Ja nykyinen kåytös.
Hän ajattelee että hän vain on sellainen, ei tajua että elämä voisi olla parempaakin. Nyt hän siis viihtyy yksinään ja on sitä mieltä että hänet on luotu elämäänkin niin. Pysyn nyt taas poissa.... Surullista....
Masentuneelta kuullostaa. Jotenkin hienovaraisesti hänelle voisi kertoa että apuakin voi kokeilla hakea. Hänen pitää tosin itse olla hoitomyönteinen että sellainen onnistuisi... eihän se yksinoleminen ja tunteettomuus nyt ole mikään normaaliolotila. Itsekin eristäydyn masentuneena mutta ei siinä ole mitään hyvää koskaan ollut. Ehkä voisit yrittää saada hänet lukemaan jotain fatkatietoa aiheesta tai täyttämään MDQ-kyselyn ja Beckin Depressio asteikon(nämä saa esim. lääkäriltä tai psykiatrilta ja niillä mitataan mielialoja).
Ei ole helppoa hyväksyä olevansa sairas. Se on todella vaikeaa koska silloin joutuu kokemaan suurta syyllisyyttä kaikesta mitä on ikinä tehnyt, masentuneena vielä hankalampaa. Tärkeää on käydä hyvällä ja anteeksi nyt vain mutta oman kokemukseni mukaan myös Suomalaisella psykiatrilla joka on erikoistunut mielialahäiriöihin ja osaa puhua masentuneelle jotta potilaalle kehittyy luottamus lääkäriin ja hoito voi alkaa. Tyrkyttää ja pakottaa ei ketään voi ja masentuneen kanssa joutuu oikeasti olemaan todella varovainen ja ei saa itse menettää malttia. Kun hän sinulle kuitenkin paljon merkitsee niin yrittäisin tarjota apua ja hyvin hienovaraisesti saada hänet menemään sinne psykiatrin vastaanotolle. Ei ole pakko apua pakottaa mutta voi aina sanoa että "olen täällä jos tarvitset jotain". Sitten pitää tietysti huolehtia omasta jaksamisesta ja asettaa rajat myös itselle kuinka paljon on valmis tekemään. Itsestään pitää pitää huolta. Toivotan onnea sinulle.
Itselläni on nyt sellainen olotila että olen löytänyt miehen joka taas ei ymmärrä sairauttani tai osaa auttaa minua sen kanssa... tuskin eroan tässä vaiheessa mutta taidan oikeasti tarvita miehen joka myös välillä hoitaa minua, niin ikävältä kuin se kuulostaakin, ei minulla ole oikein vaihtoehtoja tämän sairauden kanssa. Mies joka haluaa vain hyvät puolet ja on seurallinen vain silloin kun voin hyvin lopulta imee vain energiat minusta. Huoh. Kaipa se tulevaisuus näyttää...
Beckin- testi on lääketehtaita varten ja tehty niin, että vähänkin masentunut, niin lääke päälle.
Symp. Täältä. Itsekin kamppailen kumppanini demonien kanssa. Hänelläkin ilmeisesti kausi, että ei halua välittää kenestäkään. Ja kuulemma päättänyt olla uskomatta minkään hyvän kestävyyteen tai onnellisuuteen. Hän on täysin sulkeutunut minulta, eikä vastaa pitkiin viesteihini. Ei yhtään mitään. Sanoin hänelle olevani täällä ja etten katoa mihinkään hänen elämästään, ellei hän itse käske niin tehdä. Hiljaisuus. En tiedä mitä tapahtuu. Odotan.
Hänellä kyllä kaikki merkit viittaavat epävakaaseen persoonallisuuteen.
Kamalinta tässä on se, että itse olen bipo. Masennuksen iskiessä päälleni, hän sanoi, etten saa tarvita häntä. Lisäksi olemme etäsuhteessa. Kaikki tässä suhteessa huutaa epäonnistumiseen. Silti jaksan edelleen odottaa. Sillä hän on ensimmäinen ihminen, joka on minuun saanut elämää, ja todellisen sielunkumppanuuden tunteen.
Todella traagista kun ihminen sulkeutuu siltä joka häntä rakastaa. Ja itse kun tarvitsisin paljon huomiota ja rakkautta kun olen maassa. Tuhoon tuomittua on kai tämä. Mutta sydän sanelee. Typerä sydän.
Olen todella surullinen ja epätoivoinen. Ja ikävästi hypomania kolkuttelee takaraivossa. Jatkuva ahdistava levottomuus. Inhottavaa.
olen hoitaja ja häntä haluan auttaa, olen empaattinen ja tappiin asti ymmärtävä. - mutta nyt tällä hetkellä hän tyrkkäsi minut elämäståän sanoen että ei ole tunteita. Joten pysyn poissa :( Olen maininnut kaksisuuntaisesta mutta hän siitä lähinnä suutahti. Hän tietää että häntä tukisin - mutta hän ei halua puhua asiasta eikä mielialastaan. Päinvastoin sanoi että ei muista lainkaan että on luvannut minua rakastaa eikä koskaan jättää (silloin kun minut takaisin aiemmin pyysi jätettyään ensin kylmästi)
Ap:lle: yritä löytää rinnallesi itsekin säännööllisesti hoivaa ja tukeva tarvitseva ihminen. Voisi ymmärtää tuen tarvettasi ja yhteiset kokemukset kaiken kaikkaan yhdistävät.
Tutulta kuulostaa. Itse tapasin miehen johon 2 hyvää päivää olin todella ihastunut ja sitten iski masennus päälle. Olemme tunteneet vasta vähän aikaa mutta tiedäb että en halua päästää hänestä irti vaikka masennus niin koittaakin sanoa. Onneksi hän on hyvin suloinen ja saa teoillaan joka päivä esiin edes pilkahduksen siitä mitä tiedän tuntevani. Ennen diagnoosiani luulin kanssa että minussa on jotain vikaa kun tunteet niin nopeasti hävisivät. Lisäksi ahdisti että tämä henkilö näkee lopulta lävitseni ja näkee vikani joten oli pakko lopettaa suhde itse voimakkaaseen ahdistukseen. Onneksi tiedän nyt paremmin. Noh mutta tämän muehen kanssa haluan pysyä vaikka väkisin, hän onneksi ymmärtää sairauttani. Oikeita lääkkeitä etsitään koko ajan, toivottavasti löytyy pian. Nyt menossa tasaava ja aloitan efexorin mistä olen aika innoissani :)