Tunteet

Nauru?

Nauru, jos joku kompastuu omiin jalkoihinsa, minua se säälittää.
Nauru, harvinainen herkku, iloista naurua on ihana kuunnella, ja siihen yhtyä.

Tunnen tuntevani ilon ja surun, kaksi erilaista tunnetilaa.
Ilo rakentaa, minkä suru purkaa.
Lyyli Leväperä saa minun puolestani rakennella elämän perustaa, sitä, mikä meillä kaikilla on toisistaan poikkeava.

Näyttelijöitten näytelty nauru ei yleensä minua naurata.
Minusta taas, jokainen ymmärtävä tuntee tuntein, ikävöi, ja iloitsee.

Minusta ilo kumpuaa kiitollisuudesta, nöyryyrästä mielestä. ainakin niin koen. Kun ajattelen taaksepäin elämääni lapsuuteenikin. Syvimmät onnentunteet syntyy minulla ainakin, kun olen saanut kokea jotakin niin tunteita liikuttavaa, ettei voi olla kuin hämmästyneen kiitollinen osastaan silloin.

Joskus pahoitan mieleni, en ehkä ole oppinut vielä tarpeeksi hillitä iloisuuttani ja pelätäkin, vaan sittenpä joku tosikko pamauttaa, kuin kissan liukkaalle jäälle tassut haralleen liukumaan onneksi kauas,...

Varmaankin tunteet ja niiden aiheuttajatkin ovat meille kaikille samanlaisia, vaikka lapsena keskustelinkin pikkusiskoni kanssa siitä, että tuntuukohan ilo kaikkien mielestä yhtä suurelta kuin minusta, ja tulimme siihen tulokseen, että ei varmaankaan, kyllä meillä on suurin ilo. - Näin siis pieninä tyttöinä ajattelimme.

Ilon tunteiden kokeminen on varmaan samantyyppisten asioiden aiheuttamaa kaikilla ihmisillä.
Vahingoniloa en tunne enkä ole koskaan pilkkanaurua nauranut, sillä sen koen niin halpamaiseksi. - Jos joku kaatuu, niin mitä ihmeen iloa siitä minulle voisi muka olla?

Suurin ilo saa kyyneletkin nousemaan silmiin, pelkkä hymy ei silloin riitä. Sen olen usein elämäni aikana kokenut.

Rakkaus on suurin tunne. Sitä koin jo lapsena, mutta vasta aikuisena ne rakkauden todelliset syvät lähteet avautuivat. Minun kohdallani rakkaus on jotain hyvin pysyvää. Kun minä olen aikanaan poissa, niin uskon sen jäävän elämään lähi-ihmisissäni.

Negatiiviset tunteet viha ja pelko ovat olemassa, saan ne kokea ja tunnistaa, tunnustaakin, mutta ilmaisen niitä vain aikuisen ihmisen tavoin.
En huutele pahoja sanoja, sillä pahat sanat ovat kuin heittelisi kiviä ikkunaan. Tai kuin ampuisi nuolia, joita ei voi pyytää takaisin tunteen haihduttua.
Esko Salmisen neuvo: "kantapään kautta katuun!" on aika hyvä, se on aikuisen ihmisen keino hoitaa negatiiviset tunteet pois, siinä tulee tuo liikunnan hoitava vaikutus hyvin esiin.

Puhuminen ystävälle on toinen hyvä keino.

Tällaisia asioita nousi mieleeni otsikostasi Ruuneperi, tämä oli nyt aivan spontaani kirjoitus, jos meni vikaan, nin hypätkää yli!

Eihän näitä ole pakko lukea. :)

Nyt pitää lähteä.

jälleen kerran, jopa löytyi joku joka tietää TODELLA, mitä se ilo oikein on, ja muutkin tunteet.

Vaikka lie sama aihekin, ihan uteliaisuuttaani toskaan ja sotken arvokasta aihetta. Mietteitäni ei ole "teorioilla pilattu."

Kotikasvatuksessani olen oppinut, että "iso mies ei itke." En tiedä olenko jonkun verran pehmennyt. Jätkien parissahan olen jatko-opinnot suorittanut. Onhan joukkossa ollut "husvottejakin", jotka kännipäissään ovat alkaneet vollottamaan pieniä murheitaan. Sekin oppi on ollut pois työtävää. Yllätyksekseni olen huomannut, että oikein hyvä elokuva ja siinä tapahtuva dramattiikka on herauttanut vettä silmiini. Se on jotain eläytymistä, vaikka hyvin tiedän, että on olemassa käsikirjoitus, ohjaajat ja näyttelijät. Niinpä se on ihan selvää pehmeämistäni.

Rakkaus sana on mielestäni loppuun kulunut. Sitä on viljelty tapauksissa, joissa ei ole mitään järkevää pohjaa. Niinpä olen sen sanan hylännyt käytöstäni. Korvikkeena käy pitäminen, miellyttäminen, hyvyys jne. Jotkut vanhat kansanihmiset käyttivät sanaa "hyvän näköinen" käsittämään koko persoonaa käyttäytymisineen ja toimintoineeen.

Vihaaminen tai vihastuminen? Tätäkin käytetään mielestäni kovin huolimattomasti. Onhan se hyvin usein "harrastajateatterimaista" näyttelyä. En oikein tunne omakseni todellista vihastumisistani, josku ehkä lievää äkkipikaisuutta. Siihen käy vertaus: puukolla voi tehdä äkkipikaistuksissa tapon, mutta linkkuveitsellä se kääntyy murhaksi. Veitsen avaamiseen mahtuu harkinta- aika. Vihaaminen on tavattoman raskasta, sitä painolastia ei kestä pirukaan. Vielä hullumpaa on ottaa vihastuminen taakaksi täällä nettikirjoitelussa täysin tuntemattomien ihmisten kesken. Jos nyt joku nimimerkki tuntuu
ärsyttävältä tai muutoin kohelolta, niin mitäpä siitä. Jokuhan siellä on, eihän tänne ole pääsytutkintoa, eikä terveysvaatimuksia.

Onhan paljon ammatteja ja työtehtäviä, joissa ei ole sijaa tunteille ja tuntemuksille. Täytyy olla "kylmän rauhallinen" tapahtui mitä tahansa.
Ehkä monissa tapauksissa tällainen suhtautuminen jättää jälkiä myös vaapaa- aikaan. Ainakin olen sellaista huomannut, vaikka tehtäväni ei ole ollut pahimmasta päästä tukahduttavaa. Jos tehtäviin kuuluu asioiden hoito isossa joukkueessa, puheita tarkkaillaan myös vapaammalla. Jos heität "huulta" tai väännät vitsejä, niistä helposti käännetään asia. Kun se kiertää toiseen tai kolmanteen polveen, koko asia kasvaa tyhjästä suureksi. Niin on hiljainen pakko typistää omaa persoonaansa ja koettaa pysyä kaiken aikaa tiukasti asiassa, vaikka se rasittaakin. Asiat kyllä voi sanoa "selkokielellä" tarpeen mukaan.

Nyt on aika ryhtyä jarruttelemaan, kunhan höpinöitäni joukkoon heitin.

Minullakin ilosta tulee mieleen kiitollisuus, että on saanut jotain kuin lahjaksi, ansaitsemattaan. Uskon, että iloisuus voi olla kokonaisvaltaista elämäniloa, asenne ja ehkä perittykin ominaisuus. Ilon tuottaminen toisille on hyvin tyydyttävää ja palkitsevaa, sen eteen kannattaa nähdä vaivaakin. Kun oppii toiset tuntemaan, niin tietää mistä he erityisesti ilahtuvat. Toivotan aina joulun iloa ja rauhaa, niissä on paljon samaa. Jään ihan maistelemaan tuota valoisaa , kuin helisevää sana "ilo". Moni sanoo, että lasten ilo on joulussa parasta ja lasten ilon säilyttämisessä meillä aikuisilla onkin suuri vastuu. Välinpitämättömyydellä ja mitätöimällä tukahduttaa ainakin hetkeksi toisen, mutta myös oman ilonsa.

Totta on tuo mitä Ynnämuu sanoo : sana rakkaus on kärsinyt inflaation, liekö amerikkalaisella love-hoennalla osuutta asiaan. Ruokaa rakastetaan, autoja ja kenkiä...mikä sana jää ihmisten väliselle syvälle tunteelle ? Käytänkin mieluummin sanontaa "Olet minulle rakas" . Muistelen, että vanha kansa puhui pitämisestä, ja siinä on jotain kuvaavaa, kiinnittymistä ja kiintymystä. Lapsuudessani puhuttiin hyvänä pitämisestä, kun halittiin ja haluttiin osoittaa kiintymystä ja rakkautta. Minusta se on ihana sanonta...ajatella että joku pitää minua hyvänä. :)

Otsikko on laaja kuin meri rannaton. Tunteet läikehtivät, hyvä niitä on tutkiskella useastikin . Näin kirjoittaen ehkä omatkin ajatukset selkiytyvät ja muitten rohkaisemana uskaltaa kertoilla, miltä tuntuu. Tunne ja tunteminen, ne kuuluvat varmaan yhteen. Tunteista kertominen tutustuttaa meitä palstalaisiakin toisiimme.

Kaikenlaisia tunteita tarvitaan myötäelämiseen, täysin rinnoin eteenpäin!
Tunneköyhyys/-kylmyys se vasta onkin ongelma.

Kaonista päevee!
Zomua siäty jogahisel'!

Suomalaiset ovat tunne ihmisiä he ratkaisivat koko maailman elämän tunteilla kun tuli käsky huonoa puhuvalta päältä ei yli rajan!!!!!!


Ruune siinnä oli tunne?

Eipä tarvi kummonen olla kun osaa toisista sanoa ilkeesti.

Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Sellaista, jota oikein kovasti 'rakastaa', sellaisen huonoja puolia myös eniten vihaa. Sitten kun muuttuu välinpitämättömäksi, toisella eikä toisen tavoilla ja sanomisilla ole enää mitään väliä.

(Tuohikotti@ ja Parempi välinpitämättömyys)

Pahuus ja rikkominen on helppoa, sitä osaa tyhmä surkimuskin. .

Mutta hyvyys, rakentaminen, rakkaus, ne ovat suuria, vahvoja voimia, joilla on maailmassa todellista merkitystä ihmisille!

Tunteista on ainakin suomalaisen vaikea kertoa ainakin silloin, kun rakkaus on parisuhteessa kriisissä.
Puhuminen muuttuu ilkeäksi, toisen moittimiseksi, riidaksi, tappeluksi ja usein johtaa eroon. Puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä saataisiin usein hedelmällistä uutta aikaan.

Kun suhde muuttuu välinpitämättömäksi, ollaan kaukana rakkaudesta.

Kuka uskaltaa sanoa läheisellensä vihaavcansa tätä, vaikka vihan tunne on kaikissa ihmissuhteissa hyvin yleistä.
Ei saa vihata ihmistä, vaan hänen tekojansa.

Rakastaa voi tekoja ja ihmistä niiden takana ja rakkaushan on sokea, se uskoo ja luottaa, historia todistaa kuinka luottavainen nainen on rakkauteen uskoessaan. Auervaarat lisääntyvät.

Olen rakastanut ja vihannut, olen iloinnut ja surrut, mutta kaikkein suurin tunne mielessäni on yhä suru joka vie mukanansa, se ei jätä vaikka rakkaus siinä ohessa on kuinka suurta.
Ellet tunne surua, et ole tuntenut myöskään rakkautta.
Ellet tunne vihaa, et ole koskaan rakastanut pyytettömästi.
Ellet tunne katkeruutta, et koskaan ole pettynyt.

Eli, tunteiden vallassa pyörii koko elämä. Toinen tunne johtaa toiseen ja siinä välissä ajatus käy monessa eri tunnevivahteessa.

Jos rakastat ja saat rakkautta, olet onnesi kukkuloilla.
Rakkauden menettänyt tuntee usein kateutta, koska hänen mielestänsä se toinenkaan ei ansaitse sitä. Vai kuinka on, kuinka moni eronnut on alkanutkin vihaamaan sitä uutta rakasta rakkaansa rinnalla.

Paljon enemmän on elämä, mutta elämässä ei ole hetkeäkään jota emme eläisi tunteella, tunteilla joita emme edes erittele, tai havannoi niitä.

tärkeätä, että lapselle opetetaan tunteiden nimet,

ja että hänelle annetaan lupa puhua niistä.

Hän oppiii tunnistamaan ja tunnustamaan omat tunteensa.

Kerrotaan myös keinot, millä negatiiviset tunteet puretaan

ilman, että vahingoitetaan itseä tai muita.

Lapsen tunteet ovat aitoja.
Meidän ikäisten osittain peiteltyjä jotka viittaavatkin kiinnostukseen tai muihin kuin kapsenlapsiin.

Kateus ja viha ovat hyvin esillä, osa kirjoittajista ovat hyvinkin avoimia kateuden kaivellessa mielen syövereitä

Kauniisti asioiden esittäminen särkee jonkun mielen ja on valmis tarjoilemaan pelkkää törkyä jopa nimeten jonkun.

että joillekkin kauniisti ja hillitysti eläminen on kuin punainen vaate. Rehellisyyden nimissä syydetään katkeruutta, kateutta ja epäluuloa. Miksi ei voi käsittää, että on muunkinlaisia, aidosti hyvään ja kauniiseen pyrkiviä ihmisiä, joille rakkaus on pyhä asia.

saisivat osapuolet selvittää välinsä yksityisesti.

yksipuolisesti alkanut ja jatkunut, ei selvittely ole mahdollista.
Riitää vain, että kiusaaja lopettaa.

Tässä ketjussa parhaat toteamukset ovat nikittömiltä.

Hyvä, jatketaan samaan malliin.

"Parhaat toteamukset ovat nikittömiä"
Niin kutsutut kiusaajat ovat yleensä nikittömänä kirjoittavia, mutta olen sitä mieltä, että jokaisen "nikittömän" takana on nikillinen, joka ilkeilee tuntemattomana. Mielestäni se on näljää, aivan kuin nimettömän kirjeen lähettäisi.
Itse en ole pahemman kiusaamisen kohteeksi joutunut, paitsi silloin kun joku omi Matamimimmi-nikkini.
Palsta on siistiytynyt ja puskistakin kuuluu myönteistä tekstiä.
Olkoot! Tämä nikki-juttu on niin loppuunkaluttu, etten puutu enää koko aiheeseen....ehkä.
Tunteista voisi puhua. Onko tunteellisen vastakohta tunteeton. Ei varmaan, sillä eikö kateuskin ole tunne Sellaista ihmistä sanomme tunteelliseksi, joka osoittaa myönteisiä tunteitaan. Tunteeton on taas mielestämme ilkeä, kiero ja julma. Ei välttämättä, sillä viimeksimainittu on antanut sisimpänsä kielteisten tunteiden hallintaan ja valtaan.

Maria Jotunin novellikokoelma. Siinä naiset, ystävykset, kertovat toisilleen parisuhteistaan.
Huvittaa sen vanhahtavat ilmaisut, mutta tarinat silti lienevät ajankohtaisia aina, ihmisiähän tässä olemme voimakkaine tunteinemme.

Eilisen juhlan jälkimainingeissa mieleen juolahtanutta: miksi ihmeessä suomalaiset eivät osaa / voi osoittaa tunteitaan kuin vasta sitten, kun 'ilolientä' on litkutettu tarpeeksi? Koskee eritoten miehiä, mutta kyllä aiheessa vahvistusta tarvitsevia on naisissakin - ja kaikenikäisissä.

Miksi halaus ja huomioiminen onnistuu vasta, kun nousuhumala alkaa?

Kiitos harhaluuloista,
kiitos hauraista kuvitelmista,
tämä puoli ylöspäin, varovasti.
Todellisuuden kosketukset,
milloin hellät, milloin tyllyt,
todellisuuden heitot ja potkut
eivät voi mitään
kuvitelmalle.

Ihmiskunnalla on toivoa.
Vedet ja maa puhdistuvat vielä,
ilmaa on vielä kerran hyvä hengittää,
myrkkyjä ja aseita lakataan valmistamasta.
Vielä kerran me leppäämme puiden katveessa,
luemme runoja
kuuntelemme Sokrateen ääntä.
Tulevat uudet tunteet,
uusi herkkyys.

Kuvitelma, elätkö vielä?
Naivismini syvyyyksistä minä huudan sinua.

Eila Pennanen.
Kiitos harhaluuloista 1972