Kunpa joku, jolla on ollut sama tilanne, löytäisi tämän kysymykseni ja kertoisi omia kokemuksiaan. Minulla on kaksi kissaa, 11-vuotiaat leikatut sisäkirssanartut samasta pentueesta. Olleet koko ikänsä yhdessä, lukuun ottamatta kahta tuntia kuukausi sitten kun käytin toista eläinlääkärissä. Kissat ovat minulle kuin lapsia, toinen kissa "Lu" on "vakavasti" sairas; on monenlaista terveydellistä ongelmaa ja olen pitkittänyt "lopullista" päätöstä. Toinen kissoistani "Ne" on aina ollut hieman neuroottinen ja alakynnessä "Luhun" nähden, pissailee minne sattuu, mutta muuten on terve ja pulska. Kaikkia mahdollisia tutkimuksia en ole "Lun" suhteen vielä tehnyt, mutta tutkimusten kirjo on loputon, samoin kuin kissan kärsimyksen taso päivä päivältä.
Kysymys kuuluu? Millä tavoin "Ne" suree, jos "Lu" joudutaan viemään lopetettavaksi? Me emme tietenkään voi arvata kissan ajatuksia, mutta pitäisikö esim. "Nelle" näyttää "Lun" eloton ruumis? Vai iskisikö siihen vielä suurempi paniikki? Jos yhtäkkiä kissatoveri on poissa eikö sitä löydy mistään niin eikö sekin herätä jäljellä jääneessä kissassa hätää, mitä on tapahtunut? Pitäisikö päätyä armokuolemaa myös toisen yksilön kohdalla? Edellinen kissani eli 20 vuotta ja 2 kuukautta. Olin varautunut, että näiden kahden yhteiselo kestäisi kauemmin kuin 11 vuotta ja että he vanhenisivat yhdessä (mikä naiivi tapa ajatella) ja lähtisivät yhdessä kuin vanha aviopari. Tämä "terveempi", mutta luonteeltaan neurottinen osapuoli on ollut aina kissoista alistuvampi, mutta elämäntoverit he ovat toisilleet olleet alusta saakka. Aina yhdessä, nukkuvat vierekkäin jne.
Kertokaa kokemuksianne vastaavasta tilanteesta, tai jos olette kuulleet muiden puhuvan, mitkä tahansa neuvot kelpaavat ja auttavat minua ratkaisujen tekemisessä.
Kysymys kuuluu? Millä tavoin "Ne" suree, jos "Lu" joudutaan viemään lopetettavaksi? Me emme tietenkään voi arvata kissan ajatuksia, mutta pitäisikö esim. "Nelle" näyttää "Lun" eloton ruumis? Vai iskisikö siihen vielä suurempi paniikki? Jos yhtäkkiä kissatoveri on poissa eikö sitä löydy mistään niin eikö sekin herätä jäljellä jääneessä kissassa hätää, mitä on tapahtunut? Pitäisikö päätyä armokuolemaa myös toisen yksilön kohdalla? Edellinen kissani eli 20 vuotta ja 2 kuukautta. Olin varautunut, että näiden kahden yhteiselo kestäisi kauemmin kuin 11 vuotta ja että he vanhenisivat yhdessä (mikä naiivi tapa ajatella) ja lähtisivät yhdessä kuin vanha aviopari. Tämä "terveempi", mutta luonteeltaan neurottinen osapuoli on ollut aina kissoista alistuvampi, mutta elämäntoverit he ovat toisilleet olleet alusta saakka. Aina yhdessä, nukkuvat vierekkäin jne.
Kertokaa kokemuksianne vastaavasta tilanteesta, tai jos olette kuulleet muiden puhuvan, mitkä tahansa neuvot kelpaavat ja auttavat minua ratkaisujen tekemisessä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Aikoinaan otin koiran ja kissan pennun yhtäaikaa.
Koira kuoli märkäkohtuun leikkauspöydälle 10 vuotiaana.Vaikka kotona oli 3 muuta koiraa,kissa alkoi oksennella ja pissasi koirien remmilaatikkoon,sit se lakkasi syömästä ja oli todella huonossa kunnossa kun vein lääkärille,mitään vikaa ei löytynyt kaikki arvot oli kunnossa,joten lääkäri sanoi että kissa ikävöi koiraa niin paljon että sillä on elämänhalu mennyt.Kissa ja koira olivat olleet kun "paita ja peppu".Kissa oli lopetettava,koska näki selvästi että se kärsi.
Lopettamispäätös on aina vaikea,voimia sinulle.
Kaikki palaute näihin liittyvistä asioista on minulle arvokasta ja kiitos, että vastasit. Tämä sinun kertomasi esimerkki on juuri sellainen tilanne mihin epäilen oman kissani joutuvan, jos toveri kuolee. Mun tuttava sanoi, että ei kissa osaa surra, koska jo osaisi niin silloin kaikki emokissat olisivat pöpejä kun niiltä viedään pennut. Sekin on julmaa touhua, mutta ero on siinä, että ne eivät ole pentujensa kanssa kuin hetken - vaikka mistä me tiedämme mitä emokissan päässä tarkalleen liikkuu, aina olen kokenut sääliä - kun taas nämä kaksi kissaani ovat 11 vuotta viettäneet yhdessä, kiinteästi yhdessä. Ja tällä terveemmällä kissallani on ollut neuroottisia oireita pikkupennusta saakka, jotka ovat ilmenneet pissaamis-ongelmina ja jostakin käsittämättömästä syystä kissa on niin arka, ettei kestä vieraita ihmisiä käyvän kylässä. Jos vieraan ihmisen hajua löytyy asunnosta, niin mitä todennäköisemmin siitä löytyy kissan pissa. Tämä on minun oletus, mutta uskon, että jos tilanne olisi toisin päin; arempi ja neuroottisempi kissa olisi sairaana ja pitäisi lopettaa niin tämän reippaamman yksilön psyyke ehkä kestäisi paremmin. Hän on kaikin tavoin itsenäisempi kuin tämä toinen, joka enemmänkin seurailee mitä toinen tekee. Sääli, tuossa ne nyt makailevat tyytyväisinä ja kehräävät juuri tällä hetkellä. Helsinkiin Felina-nimiselle kissaklinikalle on hankala matka ja en tiedä onko lähempänä kissaspesialisteja. Minun paikkakunnallani ei ole eläinlääkäriä, joka ymmärtäisi kissan sairauksia. Lähimpään kaupunkiin on matkaa 50 km.
*Tilanteesi on todella vaikea, voimia sinulle ja kissoillesi :) Ymmärrän surusi, oma kissani kuoli tapaturmaisesti kesäkuussa ja ikävä on suuri.*
Mielestäni väite, ettei kissa osaa surra, on typerä. Ehkei kissa osaa ajatella kuolemaa tai käsitellä tietoisesti tunteitaan, kuten ihminen. Mutta tottakai kissa ikävöi elämänkumppaniaan, tajuaa että tämä on poissa ja ahdistuu.
Reaktio voi olla erilainen, heikompi tai vahvempi, riippuen kissasta. Etukäteen sitä ei kai voi tietää.
Itse en tilanteesasi tietäisi, mitä tehdä... Ehkä päästäisin toisen kissan Kissojen Taivaaseen, jos se kerran kärsii kovin, eikä parannuskeinoja löydy. Ehkä seuraisin tilannetta, miten jäljelle jäänyt kisu reagoi tilanteeseen, enkä lopettaisi molempia.
Jossain vastauksessa perusteltiin kissan "suruttomuutta" sillä, ettei emokaan sure luovutettuja poikasiaan loputtomiin. Mielestäni tämä liittyy biologiaan; luonnossakin eläimet vieroittavat poikaset näiden tultua tiettyyn ikään. Tosin kissaeläimet tietääkseni voivat elää laumoissa, joissa naaraspoikaset eivät lähde mihinkään emojensa luota. Naarassukupolvia on siis laumassa useita, isoäitejä, äitejä ja tyttäriä.
Hei!
Minulla on tällainen kokemus, omasta kissastani. Helmikuussa jouduin luopumaan vanhemmasta kissastani Miipasta ja nuori silloin vielä vajaa kaksivuotias leikattu kollipoika Vaavi jäi yksin. Vaavi oli tottunut kaveriin ihan pienestä asti ja pelkäsin tulevaa reaktiota.
Vaavi oli olosuhteiden pakosta mukana kun Miippa nukkui pois, jälkeen päin tiedän tämä olleen oikein. Vaavi sai heittää hyvästit niin moneen kertaan kuin halusi sillä Miippa haudattiin omaan lempimetsään seuraavana päivänä. Vaavi kävi kolme neljä kertaa haistamassa Miippaa, viimeisellä kerralla ilmeisesti Miipan haju oli jo muuttunut koska Vaavi lähti nopeasti pois. Vaavi oli koko ajan mukana mitä teimmekään, syrjässä omasta halustaan mutta kuitenkin mukana niin, että tiesi mitä tehdään.
Hautaamisen alussa Vaavi kävi haudan pohjalla kuin tarkistamassa että kaikki on hyvin, sen jälkeen ei ollut tietävinään, hyppi puihin (hänen intohimoinen harrastuksensa) eikä ollut näkevinään koko hautausta.
Kun haudasta oli noin puolet umpeen luota, Vaavi tuli ja teputteli haudan päällä hetken ja poistui. Kun saimme kummun valmiiksi Vaavi tuli istumaan kivan päälle jonka valitsimme muistomerkiksi ja nökötti siinä hetken, kuin sanoakseen viimeisen tervehdyksen.
Jonkin aikaa n. 3 viikkoa Vaavi haki Miippaa mutta alkoi jo tänä aikana muuttua avoimemmaksi ja hellyyden kipeämmäksi. Vaavi oli alusta asti kakkoskissa ja meilläkin oli noita neuroottisia piirteitä toisinaan, nyt hänestä on tullut ykkönen. Oi niitä hepuleita kun hän alkoi itse sen ymmärtää.
Käymme säännöllisesti kummulla, ensin Vaavin sai vapaaehtoisesti sinne, nykyään joudun tosissaan jallittamaan ja sitten tullaan vauhdilla ja kummun yli juostaan aina niin, että tassut osuu kummulle ja sitten suoraan lähipuuhun terottamaan kynsiä.
Etukäteen ei siis voi tietää, mutta tue kissa-ystävääsi ja rohkaise jatkamaan eteenpäin. Eläimet ovat paljon viisaampia kuin kuvittelemme. Voimia sinulle ja uskon että Vaavikin haluaa lähettää omat terveisensä!