Tämä kuulostaa varmaan aivan hölmöltä, mutta pelkään sellaisia tilanteita, missä täytyy puhua seksistä! Typerintä tässä on se, että suhtaudun seksiin aivan luonnollisesti ja poikaystävän kanssa voin olla aivan luonnollisesti. Itse asiassa luulen, että minua jännittää enemmän se, että MITÄ JOS minua alkaa jännittää, kuin itse se asia.
Joskus tämä pelko oli niin paha, että aloin vältää kaikkia sosiaalisia tilanteita ja esim. työpaikkaruokailua. Seksistä kun puhutaan joka paikassa ja joskus liiankin avoimesti (minun mielestä esim. työpaikalla jokaisen ei tarvitse jakaa itsetyydytys kokemuksiaan).
Ei siinä seksistä puhumisessa varmaan mitään (en haluaisi palata jonnekkin siveälle 30- luvulle). Kyllä minä jonkun parhaan ystäväni kanssa voin puhella asiasta kuin asiasta ummet ja lammet, mutta suuremmassa porukassa saattaa alkaa pelottaa niin, että tuntuu, että kuolema tulee! Tämä ei siis ole mitään normaalia ujoutta tai pikku punastelua, vaan oikeesti minulle tulee olo, että nyt täytyy juosta pakoon TAI KUOLEN.
Jonkin verran helpotti, kun ensin uskalsin kirjoittaa päiväkirjaan: Minä näköjään pelkään kaikkia tilanteita, missä täytyy puhua seksistä. Seuraava askel oli sanoa asiasta poikaystävälle. En oikeastaan ymmärrä, mikä siinä oli niin vaikeaa, ettei sitä edes uskaltanut ensin myöntää itselleen? Kai se oli se, että tunsi itsensä jotakin niin typeräksi ja heikoksi. Nykyään varmaan kaikki kaverinikin tietää asiasta ja se on helpottanut ihan älyttömästi. Joskus, kun tunnen paniikin nousevan, niin saatan suoraan sanoa, että iik, kun ihan nolostuttaa.
Mutta SILTI tämä ahdistus vain jatkuu. Joskus kovempana, joskus taas ei tapahdu mitään.
Olen kärsinyt myös muista sosiaalisista peloista ja paniikkihäiriöstä. Myös psykologilla on tullut rampattua. Johonkin kolmeen vuoteen en ole käynyt missään, kun kaikki ilmaiset psykologit loppu, enkä saanut kela- korvausta oikeelle psykologille (en ollu tarpeeks pöpi). Eniten minua on auttanu ihana poikaystävä, joka ei ole koskaan nauranut tai vähätellyt ongelmiani ja kaverit, jotka myös ovat pysyneet rinnallani tapahtu mitä tapahtu. Ainoastaan vanhempani eivät millään ole meinanneet ymmärtää koko juttua. Pahimmillaan, kun minua ei edes kauppaan saanut yksin kirveelläkään, niin he vähättelivät koko juttua ja sanoivat jotain, että "eihän siellä ole mitään pelättävää, meet vaan, kyllä tuo tommonen on ihan tyhmää". Kyllähän minä tiesin, että se on tyhmää! Tietous siitä vain pahensi asiaa. Tunsin itseni tyhmäksi, epäonnistuneeksi ja muutenkin surkeaksi. En pystynyt olemaan yksin, en pystynyt nukkumaan, en pystynyt olemaan seurassa, en pystynyt menemään edes asunnon ovesta ulos yksin, en pystynyt kirjailmellisesti elämään ollenkaan!
Nykyään voin elää suht normaalisti entiseen verrattuna. Esiintymistä yms. vielä pelkään, mutta se on minun mielestä aika normaalia (ainakin edelliseen verrattuna). Lisäksi minulle ei tulisi mieleenkään enää vetää mitään psyykelääkkeitä, jotta olisin koko ajan rauhallinen, enkä pelkäisi mitään tai ettei kukaan näkisi, että olen heikko. Paras lääke on se, että myöntää olevansa heikko ja toteaa, että mitä siitä, jos olenkin. Minähän tässä vain olen ja tämä on mun elämää, eikä kenenkään muun. Jos joku ajattelee, että olen heikkouksieni takia jotenkin ala- arvoisempi ja tyhmempi tai paskempi tyyppi, niin sellainen Joku ei ansaitse minun ystävyyttä. En kaipaa sellaisia ihmisiä ympärilleni. Ei kukaan kaipaa.
Toivottavasti tästä tekstistä oli hyötyä myös jollekulle muulle. Pysytään me hermoheikot sellaisina kuin olemme. Meitä on aina ollut ja tulee aina olemaan!
Ja vielä noista psyykelääkkeistä. Minusta on outoa, kun niitä vedellään nykyään niinkuin karkkeja. Minäkin otin yhteen aikaan pahimmillaan joka päivä e- pillerin, propralin, jonkun masennuslääkkeen, unilääkkeen ja vielä tarvittaessa Xanor- paniikkihäiriölääkkeen. Niin ja päänsärkylääkkeitä päänsärkyyn. Ja kaiken lisäksi vielä join aika runsaasti, se kun oli ainut tapa saada itsensä estottomaksi seuranaiseksi, joka uskaltaa puhua kaikkien kanssa mistä vaan. Vaikka siitä seksistäkin sitte...Nykyään en vetele mitään tabuja. JEE.
Joskus tämä pelko oli niin paha, että aloin vältää kaikkia sosiaalisia tilanteita ja esim. työpaikkaruokailua. Seksistä kun puhutaan joka paikassa ja joskus liiankin avoimesti (minun mielestä esim. työpaikalla jokaisen ei tarvitse jakaa itsetyydytys kokemuksiaan).
Ei siinä seksistä puhumisessa varmaan mitään (en haluaisi palata jonnekkin siveälle 30- luvulle). Kyllä minä jonkun parhaan ystäväni kanssa voin puhella asiasta kuin asiasta ummet ja lammet, mutta suuremmassa porukassa saattaa alkaa pelottaa niin, että tuntuu, että kuolema tulee! Tämä ei siis ole mitään normaalia ujoutta tai pikku punastelua, vaan oikeesti minulle tulee olo, että nyt täytyy juosta pakoon TAI KUOLEN.
Jonkin verran helpotti, kun ensin uskalsin kirjoittaa päiväkirjaan: Minä näköjään pelkään kaikkia tilanteita, missä täytyy puhua seksistä. Seuraava askel oli sanoa asiasta poikaystävälle. En oikeastaan ymmärrä, mikä siinä oli niin vaikeaa, ettei sitä edes uskaltanut ensin myöntää itselleen? Kai se oli se, että tunsi itsensä jotakin niin typeräksi ja heikoksi. Nykyään varmaan kaikki kaverinikin tietää asiasta ja se on helpottanut ihan älyttömästi. Joskus, kun tunnen paniikin nousevan, niin saatan suoraan sanoa, että iik, kun ihan nolostuttaa.
Mutta SILTI tämä ahdistus vain jatkuu. Joskus kovempana, joskus taas ei tapahdu mitään.
Olen kärsinyt myös muista sosiaalisista peloista ja paniikkihäiriöstä. Myös psykologilla on tullut rampattua. Johonkin kolmeen vuoteen en ole käynyt missään, kun kaikki ilmaiset psykologit loppu, enkä saanut kela- korvausta oikeelle psykologille (en ollu tarpeeks pöpi). Eniten minua on auttanu ihana poikaystävä, joka ei ole koskaan nauranut tai vähätellyt ongelmiani ja kaverit, jotka myös ovat pysyneet rinnallani tapahtu mitä tapahtu. Ainoastaan vanhempani eivät millään ole meinanneet ymmärtää koko juttua. Pahimmillaan, kun minua ei edes kauppaan saanut yksin kirveelläkään, niin he vähättelivät koko juttua ja sanoivat jotain, että "eihän siellä ole mitään pelättävää, meet vaan, kyllä tuo tommonen on ihan tyhmää". Kyllähän minä tiesin, että se on tyhmää! Tietous siitä vain pahensi asiaa. Tunsin itseni tyhmäksi, epäonnistuneeksi ja muutenkin surkeaksi. En pystynyt olemaan yksin, en pystynyt nukkumaan, en pystynyt olemaan seurassa, en pystynyt menemään edes asunnon ovesta ulos yksin, en pystynyt kirjailmellisesti elämään ollenkaan!
Nykyään voin elää suht normaalisti entiseen verrattuna. Esiintymistä yms. vielä pelkään, mutta se on minun mielestä aika normaalia (ainakin edelliseen verrattuna). Lisäksi minulle ei tulisi mieleenkään enää vetää mitään psyykelääkkeitä, jotta olisin koko ajan rauhallinen, enkä pelkäisi mitään tai ettei kukaan näkisi, että olen heikko. Paras lääke on se, että myöntää olevansa heikko ja toteaa, että mitä siitä, jos olenkin. Minähän tässä vain olen ja tämä on mun elämää, eikä kenenkään muun. Jos joku ajattelee, että olen heikkouksieni takia jotenkin ala- arvoisempi ja tyhmempi tai paskempi tyyppi, niin sellainen Joku ei ansaitse minun ystävyyttä. En kaipaa sellaisia ihmisiä ympärilleni. Ei kukaan kaipaa.
Toivottavasti tästä tekstistä oli hyötyä myös jollekulle muulle. Pysytään me hermoheikot sellaisina kuin olemme. Meitä on aina ollut ja tulee aina olemaan!
Ja vielä noista psyykelääkkeistä. Minusta on outoa, kun niitä vedellään nykyään niinkuin karkkeja. Minäkin otin yhteen aikaan pahimmillaan joka päivä e- pillerin, propralin, jonkun masennuslääkkeen, unilääkkeen ja vielä tarvittaessa Xanor- paniikkihäiriölääkkeen. Niin ja päänsärkylääkkeitä päänsärkyyn. Ja kaiken lisäksi vielä join aika runsaasti, se kun oli ainut tapa saada itsensä estottomaksi seuranaiseksi, joka uskaltaa puhua kaikkien kanssa mistä vaan. Vaikka siitä seksistäkin sitte...Nykyään en vetele mitään tabuja. JEE.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi!
Vastailitkin mulle jo tuohon mun kysymykseen... Mutta jos haluat jutella enempi niin mailailehan osoitteeseen [email protected]. Toivottavasti kirjottelet :)