Niin..
Minulla on ollut joksenkiin erikoinen lapsuus. Kukaan ei ole välittänyt ja tarkoitan tätä kaikessa määrin koska saatoin olla 15-vuotiaana kaksi viikkoa reissussa missä sattuu vain ystävät huolestuivat. Tässä nyt mietinkin voiko jokin laukaista sen ahdistuksen tunteen siltä ajalta nyt? Ollut useamman viikon kuin kekäle rinnan alla, pahalla tuulelle, ahdistaa ja paljon. Kykenemätön olemaan positiivinen. Jaksan kyllä huolehtia hommistani mutta aika tuskan takana se on, tuntuu ettei kukaan välitä.
Voin hieman raottaa eli kun äitini joutui vankilaan ja käyttäytyi muutoinkin välivaltaisesti vain minua kohtaan koska olin ainoa lapsi joka oirehti hänen teoistaan jouduin mummulaan asumaan. Päälle päin hyvä paikka. Mummu oli perhepäivähoitaja ja vaarikin oli vielä työikäinen. Mutta sitä nöyryytystä, ottivat viikonloppuisin alkoholia, vaari haukkui paljon ja oli muutoin inhoittava. Oli myös väkivaltainen, kunnes eräs päivä laitoin takaisin, enkä enään sinne palannut. Kaikki asiat lakaistiin maton alla ihan kaikki, vikahan oli aina minussa totta kai. Nyt tässä aikuisiässä olen päässyt katkeruudestani ihmisiä kohtaan joka on helpottanut. Autan myös mummua ja vaaria jotka käyttäytyvät nyt paljon rakastavammin minua kohtaan kuin lapsena. Mutta jostain syystä vaari päästi suustansa todella ruman aivopierun ja haukkui minut. Se tuli aivan puun takaa, en voinut kun itkeä. En saanut itkua loppumaan millään..
Tuon jälkeen olen ollut ahdistunut, olenko muka vain niin herkkä vai onko kyseessä jotain muuta?
Nyt kun olen pohtinut lapsuuttani/nuoruuttani on päällimmäisenä ollut koko elämän ajan hylätyksi tunteen tuleminen. Näin aikuisenakin haluaisin edes joskus jonkun huolehtivan myös minusta, enkä minä aina kaikista. Olen ollut itsepäinen selviytyjä,hammasta purren eteen päin. Mutta luulenkin että se on ollut vain esitystä ja nyt alkaa oikea minä tulemaan esiin.
Minulla on ollut joksenkiin erikoinen lapsuus. Kukaan ei ole välittänyt ja tarkoitan tätä kaikessa määrin koska saatoin olla 15-vuotiaana kaksi viikkoa reissussa missä sattuu vain ystävät huolestuivat. Tässä nyt mietinkin voiko jokin laukaista sen ahdistuksen tunteen siltä ajalta nyt? Ollut useamman viikon kuin kekäle rinnan alla, pahalla tuulelle, ahdistaa ja paljon. Kykenemätön olemaan positiivinen. Jaksan kyllä huolehtia hommistani mutta aika tuskan takana se on, tuntuu ettei kukaan välitä.
Voin hieman raottaa eli kun äitini joutui vankilaan ja käyttäytyi muutoinkin välivaltaisesti vain minua kohtaan koska olin ainoa lapsi joka oirehti hänen teoistaan jouduin mummulaan asumaan. Päälle päin hyvä paikka. Mummu oli perhepäivähoitaja ja vaarikin oli vielä työikäinen. Mutta sitä nöyryytystä, ottivat viikonloppuisin alkoholia, vaari haukkui paljon ja oli muutoin inhoittava. Oli myös väkivaltainen, kunnes eräs päivä laitoin takaisin, enkä enään sinne palannut. Kaikki asiat lakaistiin maton alla ihan kaikki, vikahan oli aina minussa totta kai. Nyt tässä aikuisiässä olen päässyt katkeruudestani ihmisiä kohtaan joka on helpottanut. Autan myös mummua ja vaaria jotka käyttäytyvät nyt paljon rakastavammin minua kohtaan kuin lapsena. Mutta jostain syystä vaari päästi suustansa todella ruman aivopierun ja haukkui minut. Se tuli aivan puun takaa, en voinut kun itkeä. En saanut itkua loppumaan millään..
Tuon jälkeen olen ollut ahdistunut, olenko muka vain niin herkkä vai onko kyseessä jotain muuta?
Nyt kun olen pohtinut lapsuuttani/nuoruuttani on päällimmäisenä ollut koko elämän ajan hylätyksi tunteen tuleminen. Näin aikuisenakin haluaisin edes joskus jonkun huolehtivan myös minusta, enkä minä aina kaikista. Olen ollut itsepäinen selviytyjä,hammasta purren eteen päin. Mutta luulenkin että se on ollut vain esitystä ja nyt alkaa oikea minä tulemaan esiin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet vaha ihminen ja selviytyjä. Vahvallakin on rajansa. Hyvä että et ole kuitenkaan katkera, koska seillä ei voita mitään. Sinä et ole huono ihminen vaikka olet syntynyt sukuun, jossa sinusta vastuussa olevilla on itsellään vaikeuskia. liekö isovanhempiesi rikkinäisyys ja taitamattomuus syynä, että äitisi on päätynyt vankilaan.
Nyt tuo vaarin yllätävä huomautus on avannut muistojen kätköt: entiset loukkaukset ovat tuleet lisästen kanssa. Kyllähän jokainen ihminen tarvitsee ja ansaitsee hyväksyntää varsinkin lapsuudessa. Aikuisena vain pärjää paremmin kun ei ole ulkoisesti riippuvainen enää kenestäkään. Aikuinen voi myös järjellään käsitellä menneisyyttään. Sinä voit arvostaa nyt itse itseäsi ja voi ymmärtää, että sinun ihmisarvoasi ei yhtään vähennä että olet syntynyt rikkinäiseen sukuun.
varmaan joudut käymään lapsuuttasi ja siihen liittyviä asioita nyt. Suremaan mennyttä lapsuutta. Toivon sinulle hyviä ja läpimiä ihmissuhteita tulevina päivinä. Onneksi ihmisen ei tarvitse jäädä menneisyydensä vangiksi. Jos tuntuu hirveän vaikealta niin hakudu terapiaan.
Reagoit ihan terveellä tavalla ja eipä ole ihmekkään että tuollaiset kätketyt muistot pakkaavat pintaan.
Moikka,
lueppa tää linkkin, ihan huippu http://keskustelu.suomi24.fi/node/10655305