Omat kasvatus on nyt tapetilla kun on omia lapsia. Olen itse kasvatettu tunnetyhjiössä. Ilman normaalia hyväksyntää. Perhessä jossa vitsaa ei säästelty. Kehuminen ja hellyys kasvattavat lapsesta kiukuttelijan ja ylpeän. Kaikesta pihisteltiin. Vaatteet piti olla halvinta ja opin nopeasti miellyttämään varsinkin isääni. Isä kontrolloi vielä aikuisena minun asioitani. Kuitenkin aina muistutti miten olen niin surkea etten pärjää jos hän ei hoida asioitani. Sairauksia ym vähäteltiin aina, koulusta en saanut kiitosta. Piti vain päteä ja päteä ja miellyttää. Aina en miellyttäny tarpeeksi vaan sain selkäsaunan. Tyttönä en saanut käyttää tyttöjen vaatteita, kaikki kaunis on turhanpäiväistä. Muutto kotoa oli suuri helpotus. Vieläkin kun vanhemmat tulevat kylään passaan heidät,tai seuraa mökötystä ja marttyynin kruunu pään päälle. Auttavat jos pyydän olemaan lasten kanssa mutta se tehdään marttyyrina kun emme pärjää ilman heitä. Itse hellin lapsiani ja sanon avoimesti että rakastan heitä. Sitä katsotaan nenän vartta pitkin. Olen huono äiti kun en kurita lapsiani kuten minua kuritetriin. Hellyydestä johtuu lastemme energia ja vilkkaus, uhmaiät. Remmiä vaan. Vanhempani ovat erittäin pihejä myös omalla autolla ei ajeta,vaan meidän. Kaupasta haetaan vain se mitä kahvia itse juovat. Reissuilla heidät pitää maksaa sisälle samoin ruuat.
En haluaisi loukata ja sanoa suoraan että olen jo aikuinen ja päätän itse mitä teen. Jos en miellytä välit menevät poikki, olen sen kokenutkin. Tosin sisaruksiani ei kohdella samoin. Heillä on täydellinen kulissivioliitto,minä kerran narsistista eronnut tosin sekin meni minun piikkiini. Olen käynyt terapiassa josta sain apua. Vanhempani tietävät psyykkiset ongelmani. Ahdistuksen,syömishäiriöt jne. Eivät ole koskaan kysyneet vointiani tai muutenkaan osoittaneet kiinnostusta. Tunnen vaan etten kelpaa mihinkään. Mies on mutta ei kelpaa vanhemmille. Joten liittommekin on tuhoontuomittu. Olen lapsena jo oppinut pitämään tunteeni ja olleeni kurissa joten olen ulospäin kuin kuka tahansa kunnollinen aikuinen.
Toivon vain että pystyn antamaan lapsilleni rakkautta ja hyväksyntää, että kasvaisivat ikuisina suoraan. Luottaisivat ihmisiin ja toisiinsa.
En haluaisi loukata ja sanoa suoraan että olen jo aikuinen ja päätän itse mitä teen. Jos en miellytä välit menevät poikki, olen sen kokenutkin. Tosin sisaruksiani ei kohdella samoin. Heillä on täydellinen kulissivioliitto,minä kerran narsistista eronnut tosin sekin meni minun piikkiini. Olen käynyt terapiassa josta sain apua. Vanhempani tietävät psyykkiset ongelmani. Ahdistuksen,syömishäiriöt jne. Eivät ole koskaan kysyneet vointiani tai muutenkaan osoittaneet kiinnostusta. Tunnen vaan etten kelpaa mihinkään. Mies on mutta ei kelpaa vanhemmille. Joten liittommekin on tuhoontuomittu. Olen lapsena jo oppinut pitämään tunteeni ja olleeni kurissa joten olen ulospäin kuin kuka tahansa kunnollinen aikuinen.
Toivon vain että pystyn antamaan lapsilleni rakkautta ja hyväksyntää, että kasvaisivat ikuisina suoraan. Luottaisivat ihmisiin ja toisiinsa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.