Yksinäisyys on jotenkin tylsää, ahdistavaa ja masentavaa. Samoin monesti on muiden ihmisten seurakin, tuntuu ettei mikään ole se oikea tapa olla ja viettää aikaa. On hyvin vaikeaa löytää sitä omaa aluetta missä olisi hyvä olla. Yksinäisenä on niin paljon aikaa, että väkisinkin tulee mietiskeltyä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mukana on paljon turhaakin pohdiskelua, mutta välillä tulee hyviä oivalluksia eikä ole ketään kenelle niitä jakaa. En tosin tiedä miten pärjäisin sosiaalisessa tilanteessa koska päässä ei liiku mitään konkreettista, pelkkia abtrakteja ajatuksia.
Toinen ristiriita mikä tulee mieleen on se kun kertoo saaneensa inhottavaa kritiikkiä, niin lohdutukseksi aina sanotaan että ei pitäisi välittää muiden mielipiteistä. Miten sitten onnen hetkellä pitäisi kyetä jakamaan se ilo muiden kanssa jos heidän mielipiteillä ei ole väliä? Kuinka olla samanaikaisesti välittämättä joidenkin ikävistä mielipiteistä sekä hyväksyä toisten mieluisat mielipiteet? Itse tosin olen kehittänyt semmoisen ikävän taidon että pidän itseeni kohdistuvaa negatiivista palautetta paljon uskottavampana ja otan sen enemmän tosissaan. Negatiivinen palaute on usein rehellisempää, koska sen antaminen ei ole mieluisaa eikä hyödytä sen antajaa, ainakaan niin usein. Positiiviset palautteet ovat usein valkoisia valheita.
Tähän jälkimmäiseen ristiriitaan liittyy myös tilanteet jotka menevät aivan penkin alle ja niihin pitäisi suhtautua jotenkin väheksyväst, jotta se ikä pettymys ei raastaisi niin kovaa. Kuinka sitten ottaa avosylin vastaan kaikki positiivinen? Minun iloa on oikeastikin pari kertaa laimentanut ajatus siitä että jos ikävät asiat ole niin vakavia, niin eivät ne positiivisetkaan ole kovinkaan merkityksellisiä. Miten huijata omia aivoja tekemään jako näiden asioiden välillä? Eikö kaikkeen pidä suhtautua samalla vakavuudella?
Toinen ristiriita mikä tulee mieleen on se kun kertoo saaneensa inhottavaa kritiikkiä, niin lohdutukseksi aina sanotaan että ei pitäisi välittää muiden mielipiteistä. Miten sitten onnen hetkellä pitäisi kyetä jakamaan se ilo muiden kanssa jos heidän mielipiteillä ei ole väliä? Kuinka olla samanaikaisesti välittämättä joidenkin ikävistä mielipiteistä sekä hyväksyä toisten mieluisat mielipiteet? Itse tosin olen kehittänyt semmoisen ikävän taidon että pidän itseeni kohdistuvaa negatiivista palautetta paljon uskottavampana ja otan sen enemmän tosissaan. Negatiivinen palaute on usein rehellisempää, koska sen antaminen ei ole mieluisaa eikä hyödytä sen antajaa, ainakaan niin usein. Positiiviset palautteet ovat usein valkoisia valheita.
Tähän jälkimmäiseen ristiriitaan liittyy myös tilanteet jotka menevät aivan penkin alle ja niihin pitäisi suhtautua jotenkin väheksyväst, jotta se ikä pettymys ei raastaisi niin kovaa. Kuinka sitten ottaa avosylin vastaan kaikki positiivinen? Minun iloa on oikeastikin pari kertaa laimentanut ajatus siitä että jos ikävät asiat ole niin vakavia, niin eivät ne positiivisetkaan ole kovinkaan merkityksellisiä. Miten huijata omia aivoja tekemään jako näiden asioiden välillä? Eikö kaikkeen pidä suhtautua samalla vakavuudella?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Negatiivinen palaute ei välttämättä ole sekään aitoa. Se voi olla kateutta, tai toisen pahan olon purkautumiskanava.
Negatiivinen palaute ei välttämättä ole kuin neuvo tehdä asia toisella tavalla, eli objektiivinen vinkki. Eli se ei ole negatiivinen muilta osin kuin siten että et tehnyt jotakin asiaa hyvin.
Positiivinen palaute voi kertoa että olette samaa mieltä asiasta, olette kiinnostuneita samoista jutuista.
Tärkeintä on punnita toisten sanomisen uskottavuus, eli kuunteletko ihan kenen tahansa neuvoa?
"Negatiivinen palaute ei välttämättä ole sekään aitoa. Se voi olla kateutta, tai toisen pahan olon purkautumiskanava."
Ei negatiivinen palaute tosiaan ole useinkaan kovinkaan aitoa.
Sama juttu näkyy myös ihan kommentointitasoilla kun hyvät kommentit lasketaan huonoiksi, jos ei ole asioista samaa mieltä.
Näinhän se menee. Aikaa olisi vaikka millä mitalla, ja jotenkin surkuhupaisena sitä lukee lehtijuttuja joidenkin muiden omanikäisten (=kolmikymppisten) valituksia ruuhkavuosistaan. On aika vaikeaa samaistua heihin. Ja varmasti heidänkin olisi vaikeaa samaistua minun tilanteeseeni.
Yksinäisyys, joko syynä tai seurauksena, tuntuu myös vievän kaiken ilon elämästä. Minä, työtön ja työttömäksi todennäköisesti jääväkin, vietän päiväni täysin turhanpäiväisissä toimissa. Kuten aloittajakin, pohdin kaikenlaista, mutta lähinnä fantasioista toisenlaisesta elämästä. Katselen Youtube-videoita, selailen tätä palstaa, tai käyn piip-sivuilla. No, kirjojakin tulee luettua todella paljon, noin viitisen kirjaa viikossa.
Tämän kaiken ajan voisi käyttää niin paljon järkevämminkin, mutta väistämättä mieleen nousee kysymys "miksi?". Miksi ihmeessä? Elämäni on vain oikeastaan vain sen päättymisen odottamista. Se vähä raha, mitä työtön saa, riittää minulle hyvin, kirjastosta saa kirjoja, eikä kiinnosta matkailu, eikä ylenmäärinen krääsän hankinta. Huono omatunto toki tästä muiden varoilla loisimisesta, mutta en keksi vaihtoehtoakaan, kun en itsemurhaakaan uskalla tehdä.
Jonkinlainen elämän tarkoitus olisi kiva, mutta ei niitä löydä Prismasta tai Citymarketeista. Tämä palstakin, anteeksi vain, tuntuu turhimmasta turhalta, ei täältä(kään) löydä minkäänlaista sosiaalista kontaktia, vaikka täällä luulisi seuraa haluavia yksinäisiä riittävän. Siinäkin yksinäisyyden paradoksi. En suinkaan arvostele tai syytä ketään täältä. Ei sille nyt vain voi mitään, me olemme tällaisia keitä olemme.
Huokailen virtuaalisesti. Tavallaan toivon, että olisin syntynyt natsi-Saksan aikana. Tässä "fantasiassani" olisin joutunut epäsosiaalisena yksilönä keskitysleirille, ja niin, ainakin silloin elämällä olisi ollut edes jonkinlainen tarkoitus. Nyt ei ole mitään, ei yhtään mitään, vain tuntien laskeminen, lopun odottaminen.
Anteeksi, että kirjoitin näin masentavasti. Ei liene yllätys, että masentunuthan minä olen. Avun hankkiminen ei jaksa sekään kiinnostaa, samasta "miksi?" syystä kun ei töidenkään hakeminen. Miksi, miksi ihmeessä.
Aivan samanlainen on minunkin elämäni. Töihin meneminen (tai edes pääseminen) vaatisi hirveitä ponnistelua, enkä tiedä onko minusta siihen. Viimeisen 10v aikana olen tehnyt varmaan kaksi vuotta töitä. Huono omatunto minullakin on tästä on vaikka vika ei ihan täysin oma edes ole.
Netissä tulee surffailtua, kirjoja luettua, leffoja katseltua jne. Kuntosalin lopetin vähän aikaa sitten, koska ei ole enää energiaa, motivaatiota tai edes rahaa siihen. Yleissivisty tässä työttömänä kyllä lisääntyy kun tulee tutkittua kaiken näköistä. Nekin tiedot menee sitten varmaan mukanani hautaan.
Tuo natsi-fantasiasi oli hauska. Itsekin unelmoin elämästä jonain toisena aikakautena. Yleensä ne fantasiat menee piloille kun rupean miettimään käytännän asioita. Jos eläisin esim. 1800-luvulla ja hampaani tulehtuisi pahasti, niin joutuisin jonkun puoskarin käsiteltäväksi, joka vetäisi hampaani irti ilman puudutusta. Ehkä sitä tosiaan tavallaan tuntisi olonsa vapaaksi jossain keksitysleirillä, kun ei olisi mitään mahdollisuutta tehdä asioita toisin niin sitä vain hyväksyisi vallitsevat olosuhteet.
Ymmärrän sinua täysin. Töihin, edes pääseminen, vaatisi minultakin ponnisteluja, ja suurimpana esteenä siihen ylipäätään taitaa olla se, etten tiedä, miksi edes yrittäisin. Hyvin todennäköisesti en saisi sieltä(kään) ystäviä / kavereita, ja loppujen lopuksi minua vain ahdistaisi mennä ihmisten seuraan, jotka eivät seuraani haluaisi. Ainoa seuraus olisi siis se, että minulla olisi enemmän rahaa, mutta niin, olen jo tottunut elämään vähillä tuloilla.
Kuntosalilla minä yhä käyn, niin aikaisin aamusta ettei siellä vielä ole ketään muuta. Käyn lenkeilläkin, ja teen välillä pitkiä kävelyretkiä luonnon parissa. Täällä Keski-Suomen metropolissa on luonto aina lähellä.
Jep, minunkin kirjoista hankittu yleissivistykseni menee mukanani hautaan. Se, että niin tapahtuu sinullekin, on mielestäni hyvin surullista tuhlausta, mutta ei meistä kumpikaan taida voida sille yhtään mitään.
Palaan itseasiassa aika usein tuohon natsi-fantasiaani. Ymmärrän, että se voidaan kokea loukkauksena niiden muistoa kohtaan, jotka joutuivat tuon vaiheen oikeasti elämään, mitä en suinkaan tarkoita. Tämä fantasia liittyy kuolema-fantasioihini, millä kaikilla eri tavoilla voisin kuolla, ilman että tekisin itsemurhaa.
Toisinaan fantasioin eläväni avaruusaluksessa (asteroidista louhitussa), joka matkaa ympäri maailmankaikkeutta hitaasti mutta hitaasti. Suurimman osan ajasta vietän fantasiassani syväjäädytyksessä, ja matkakumppaneinani ovat aluksen tekoäly ja inhimilliset robotit. Se on eräs lempifantasioistani. Kertoo toki paljon se, ettei edes fantasioissani ole juuri toisia ihmisiä.
Heh, mielenkiintoisia fantasioita. Itselläni on ihmisiä jossin määrin vielä mukana omissa unelmissani. Yksi suosikkini on se kun kuvittelen matkustavani ajassa taaksepäin, milloin mihinkin aikakauteen ja etsin käsiini kunkin ajan suurimmat tiedemiehet, kirjailijat ja filosofit. Heille sitten kerron mitä nykyajassa on tapahtunut ja mitä tiede on saavuttanut jne. He tietysti kuuntelevat minua korvat höröllään. Ehkä tuo fantasia juontaa juurensa siitä että koen olemassaoloni täysin turhaksi ja juttelemalla näille suurille historiallisille henkilöille tieteestä ja tulevaisuudesta kokisin itseni tärkeäksi edes hetken ajan.
Aikamatkustus-unelmasi on kieltämättä mielenkiintoinen. En usko, että oma mielikuvitukseni pystyisi siihen. Oletko tavannut unelmissasi esimerkiksi Leonardo da Vincin?
En tiedä, mistä omat fantasiani kertovat. Mistä kertoo fantasia siitä, että on keskitysleirivanki? Aika moni fantasiani sijoittuu juuri toiseen maailmansotaan, on tuo keskitysleiri-keissi, sitten eräs, missä toimin Puolan vastarintaliikkeessä, toisessa taas olen SS-komendantti, joka järjestelee "lopullista ratkaisua". Joskus taas olen venäläissotilas Stalingradissa. Yleensä, kun olen johonkin fantasiaani uponnut, etsin tietoa kyseisestä ajanjaksosta, tai avaruuskuvitelmien suhteen, luen astrofysiikkaa ja tähtitiedettä koskevia tietokirjoja, tai sitten tieteisfantasioita. Voisi siis sanoa, että fantasioitteni kautta hankin myös paljon tietoa. Millä toki ei mitään tee, mutta kuluuhan se aika näinkin.
En ole Da Vincia tavannut. Viimeksi taisin käväistä Tolstoin luona, kun luin jonkun hänen kirjansa. Ehkä sinun fantasioiden aiheina on kuolema jos kerran sitä usein ajattelet. Ehkäpä keskitysleirit astuvat kuvioihin mukaan siksi että sinne on pakko mennä, eipähän tule huonoa omaatuntoa kun ei tarvitse elää yhteiskunnan rahoilla, kun kerran vaihtoehtoa ei ole. Mene ja tiedä.. Kyllä minäkin ajattelen kuolemaa todella usein.
Ehkä tässä odottelee kuolemaa tai että jpkin ihme tapahtuisi.
Da Vinci olisi ehkä sellainen henkilö, jonka voisin unelmissani tavata, lähinnä historiallisen kuriositeetin takia. Hänen aikakautensa kun täsmäisi hyvin myös Italian sotaisan ajanjakson vuoksi, sodista taidan olla sairaalloisen kiinnostunut.
Joopa joo. Taidan olla todella kylmä ihminen, kun haaveistakin ovat jo muut ihmiset poistuneet, ja tilalle on tullut tekoäly, robotit, sodat ja kuolemanleirit. Kuolema, ajatuksena, tuntuu haaveenomaiselta vapautukselta tästä kurjasta arjesta, jossa on vaikea keksiä ilonaiheita. Huono omatunto tässä tosiaan on, loisena elämisestä, mutta vaikea sitä olisi puoltaa työttömien "pakkotöitä", en minä oikein haluaisi kotoani enää lähteä kuin jalat edellä.
Pahoitteluni viestieni alakuloisuudesta, en tahdo aiheuttaa kenellekään ahdistusta. Tosin, tällä palstalla sanoiksi pukemani ajatukset taitavat olla melko yleisiä. Lähden tästä pitkälle lenkille, josko siellä näkisi vaikka kauniin naisen, jonka ympätä mukaan haaveisiin vähäksi aikaa.
Alkaen: olen melkein täysin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Ikää kolkyt ja risat, pitkäaikaistyöttömyys, aika menee enimmäkseen hukkaan netin ääressä. Itsensä sivistäminen, kulttuuri ja tieteet kiinnostavat, mutta minkäänlaista energiaa yhteiskuntaan "sopeutumisen" suuntaan ei oikein löydy...
[ei täältä(kään) löydä minkäänlaista sosiaalista kontaktia, vaikka täällä luulisi seuraa haluavia yksinäisiä riittävän. ]
Täällä helpointa on jos tekee profiilin jossa kertoo itsestään sekä ehdottaa "kuka tulee sinne & tänne mukaan, mutta kuten ketjussa "minkä ikäisiä.." huomaa on ikähaarukka suuri ja asuinpaikkakunnat pitkin Suomea. Sitten sen toisen pitäisi vielä olla joku jonka kanssa viihtyisi.
Muutoin elämässä juhliin osallistuvat ne jotka on kutsuttu, ja jos kukaan ei järjestä mitään ovat ihmiset kotonaan.
[Tavallaan toivon, että olisin syntynyt natsi-Saksan aikana. ]
Meille Neuvostoliitto olisi ollut realistisempi vaihtoehto, heillä oli Gulag-leirit. Saksalaiset olivat Suomessa puolustamassa itärajaamme yhteistä vihollista vastaan. Baltian maat ovat esimerkki siitä että kansat voivat menettää itsenäisyytensä.
Helpointa ehkä, mutta profiilin luonnin seuraus on mielestäni aivan sama kuin sen, ettei luo profiilia: 0 yhteydenottoa, 0 kaveria. Zip, nada, ei yhtään mitään. Sama seuraus kuin sillä, että kirjoittaisin "minkä ikäisiä ..." ketjuun, tai vastaaviin. Valitettavasti. Kyllä täältä varmasti jotkut löytävätkin seuraa, ehkä jotkut jopa vapautuvat yksinäisyydestään, mutta minulle, kolmikymppiselle miehelle, se olisi epätodennäköisempää kuin lottovoitto. Ihmiselle tulee vain joskus eteen hetki, kun ymmärtää, ettei mikään ole auttanut, eikä todennäköisesti autakaan, ja enempien voimavarojen käyttäminen toivottomaan tehtävään on aivan turhaa.
On aika hassua puhua "realistisesta" vaihtoehdosta, kun puhutaan fantasioista ...
Tuskin minun elämäni olisi kummempi, vaikka Suomi olisi itsenäisyytensä menettänytkin, saivathan Baltian maatkin sen takaisin. En usko, että valtakunnan itsenäisyydellä on paljoa merkitystä tavallisen ihmisen kannalta, lähinnä se vaikuttaa vain poliitikkojen yms vallanhimoisten ihmisten urakehitykseen.
[profiilin luonnin seuraus on mielestäni aivan sama kuin sen, ettei luo profiilia: 0 yhteydenottoa, 0 kaveria. Zip, nada, ei yhtään mitään.]
En kiistä etteikö asia ole noin, olen itse kokeillut. Hakutekijänä ystävyys, ei rajattua ikää tai sukupuolta. Vaan et kertonut montako yhteydenottoa itse teit?
Fantasiastasi sen verran että mielestäni siinä oli jonkinlainen asiavirhe, vähän kuin jos kirjoitettaisiin että joulupukki tulee juhannuksena. Ja jos olet käynyt itäisen Euroopan maissa huomaat kyllä eron Suomeen, toisissa maissa oli kommunistidiktatuuri (KGB valvoi), Suomessa ei ollut. Vaan tämä menee ohi aiheen.
Olisinko viitisen yhteydenoton yritystä tehnyt tällä palstalla, kaverimielessä, mutta silti tapahtui "sukupuolivääristymä", viidestä ihmisestä neljä oli naisia. No, lopputulos oli sama kuin sen yhden miehen kanssa, sähköposteja, muutama tekstiviesti/puhelu, tapaaminen, ja sitten ei yhtään mitään. Jokainen lopetti yhteydenpidon, eikä kukaan kertonut syytä. Tässä voisi toki miettiä, teinkö itse jotain väärin, mutta en ainakaan usko. Olen kuitenkin (suhteellisen) järjissään oleva ihminen, ja käyttäydyn mielestäni ihan hyvin.
Siinä väkisinkin masentuu hieman lisää, kun ei edes toinen yksinäinen kelpuuta ... tai no, en tiedä, ehkä suurin osa yksinäisistä kestää yksinäisyyden paremmin kuin minä? Ehkei yksinäisyys olekaan kovin suuri ongelma, ja suurin osa odottaa jonkinlaisen "oikean" ystävän ilmaantumista, eikä heitä kiinnosta kuin "täydelliset" ystävät? Minä siis vain spekuloin tässä, en suinkaan väitä faktaksi, että näin olisi.
Ohi aiheen menee, mutta silti ihan mielenkiintoinen aihe. En usko, että KGB:n valvonnallakaan olisi suurta merkitystä tavallisen ihmisen kannalta. Eihän Stasikaan, kaikkivoipaisuudestaan huolimatta, kerännyt kansiota ihan jokaisesta itäsaksalaisesta. Jos eläisi ihan normaalia elämää, eikä välittäisi politiikasta (esim kuten suurin osa suomalaisista), en usko, että sitä edes huomaisi elävänsä diktatuurissa.
Onhan tässä viimeaikoina ollut runsaastikin juttua siitä, miten NSA on valvonut verkkoliikennettä, eikä sekään oikein ketään kiinnosta, muuta kuin foliohattuja. Mielestäni demokratia, tai ylipäätään kansakunnan itsenäisyys, on vain jonkinlainen yhteinen meemi, jolla ei kuitenkaan ole juuri mitään merkitystä tavallisen ihmisen elämässä.
[Jokainen lopetti yhteydenpidon, eikä kukaan kertonut syytä.]
Ehkäpä yksinäisyyspalstalle päädytään siksi että ollaan huonoja ihmissuhteissa?
Kävin kävelyllä yhden miehen kanssa joka haki kaveria. Vaikka hän oli mukava ilmeni ettei meillä ollut yhteisiä harrastuksia, paitsi se kävely. Juttelu oli mielenkiintoista ja sopuisaa, mutta hän ei enää ottanut yhteyttä.
Naisten kanssa ei ehkä kannata lähteä yrittämään kaveripohjalle, tosin jos se toimii niin onhan sekin onnistuminen, kaveri kuin kaveri kunhan on hyvä sellainen. Minun keskusteluissani olen saanut huomata että varattu mies ei kiinnosta missään roolissa (isähahmo, kuuntelija, mitä niitä sitten onkaan). Sitä en kokeillut olisiko erityishuomion osoittaminen jollekulle onnistunut, eli joku joka olisi ollut saamastaan ihailevista kommenteista imarreltu eikä sen jälkeen enää olisi osannut sanoa "ei".
PT: "People want more than anything to be heard and understood and will find anyone who provides them that feeling powerfully charismatic."
Aiheen vierestä: Neuvosto-KGB lähetti panssarivaunut Prahaan 1968, ja Stasi puolestaan ampui DDR:läisiä rajanylitystä yrittäviä konekiväärillä selkään.
"Ehkäpä yksinäisyyspalstalle päädytään siksi että ollaan huonoja ihmissuhteissa?"
Tuota en tullutkaan ajatelleeksi, hyvä pointti. Minullekin on käynyt niin, että yhteydenpito osoittautui hyvin vaikeaksi, soittaminen liki mahdottomaksi. Pakotin kuitenkin itseni ottamaan yhteyttä, juuri sillä toiveella, että yksinäisyyteni voisi sitä kautta helpottua. Ehkä kaikki eivät pysty itseään tähän pakottamaan, ja jollain tavalla kokevat helpommaksi jäädä yksinäiseksi.
En ole tietoisesti pyrkinyt yhteyksiin juuri naisten kanssa, he ovat vain olleet niitä, jotka ovat viesteihini vastanneet, kun miehet pääsääntöisesti ovat jättäneet vastaamatta. En myöskään pyrkinyt osoittamaan naisille "erityishuomiota", en siis pyrkinyt seurustelusuhteeseen, enkä edes sänkyyn heidän kanssaan. Se tuntui olevan yllätys monelle. Yhden kanssa meillä oli vähän aikaa "yhteinen sänky" -järjestely, eli nukuimme vierekkäin, siis vain nukuimme. Se oli oikein mukavaa, mutta kun järjestely päättyi, sitä jäi jotenkin vielä tyhjempi olo.
Aiheen vierestä: onhan Yhdysvallatkin lähettänyt joukkojaan milloin minnekin globaalista tasapainoa uhkaaviin pesäkkeisiin, esimerkiksi Vietnamiin tai viimeisinpänä Irakiin. En näkisi, että se kovin paljon eroaa siitä, mitä Neuvostoliitto teki. Enkä myöskään näkisi sitä, että Prahan tapahtumilla '68 tai itäsaksalaisten ampuminen luvattomissa rajanylityksissä olisi vaikuttanut tavallisen ihmisen elämään kovin kummoisesti. En usko, että tavalliset ihmiset pyrkivät pois kaiken tutun ja turvallisen arjen keskeltä, ehkä itäsaksalaistenkin tapauksessa enemmän vaikutti Länsi-Saksasta lähetetyt televisio-ohjelmat, ja niiden luoma yltäkylläisyyden kuva.
No, oli miten oli, minusta itsenäisyydellä tai demokratialla ei ole arvoa kuin johtoasemaan pyrkiville, emmehän me "tavikset" kuitenkaan pääse päättämään asioista, ja monihan jättää juuri vaikutuksen puuttumisen takia äänestämättäkin. Puoluekoneisto Suomessakin päättää, mitä tehdään, ei siinä demokratialla luoda kuin jonkinlainen sädekehä kaiken ylle.
Off topik sori...
On Usakin tehnyt vaikka mitä rikollista ympäri maailmaa mutta se johtuu juuri siitä että siellä ei ole demokratiaa. Demokratia ei ole sama kuin poliitikkojen valinta muutaman vuoden välein, vaikka sekin tosin on demokraattinen toimenpide. Mutta sillä ei saavuteta täyttä demokratiaa yksistään. Usassakin jättimäisillä yrityksillä on hirveästi valtaa, eikä tavallinen ihminen voi vaikuttaa näiden yritysten toimintaan millään tavalla, eli ei ole demokratiaa. Nämä yrityksethän juuri näitä amerikkalaisten sotia aloittavatkin. He rahoittavat poliitikkojen vaalikampanjoita jne. ja poliitikottekevät mitä tämä bisnesluokka käskee.
Kaikki amerikkalaisten sodat on sodittu sen takia että ne hyödyttävät tätä bisnesluokkaa. Kansalle niitä sotia markkinoidaan vapauden ja demokratian puolustamisen nimissä. Kun katsoo ketkä sotimisesta hyötyy; ainoastaan suuret jälleenrakennusyritykset, öljy-yhtiöt, aseteollisuus jne. Lähi-idän ongelmat ovat olemassa pitkälti demokratian puutteen takia. Demokratia on onnistuneen yhteiskunnan yksi edellytyksistä aivan ehdottomasti. Pohjois-Koreakin näyttäisi aivan erilaiselta jos ihmisillä olisi jotain päätösvaltaa.
Minä taas olen aivan sitä samaa materiaalia, tai ainakin aikoinaan olin,
mitä on tuolla eri maiden armeijoissa erikoisjoukoissa suorittamassa
heille annettuja tehtäviä.
Bin Ladenin lopullisen tarinan päätökseen suorittanut porukka tästä
yhtenä esimerkkinä, sitä sakkia.
Sinne valikoituu tietyntyyppinen ihmisryhmä, näillä on sitten vaan usein
sen palvelusajan jälkeisessä elämässä joskus pahojakin ongelmia.
Paitsi että elämä ei kohdallani mennyt noin, taustalla kouluvainoamiset,
armeija ajan vainoamiset, kouluttautumattomuus, pitkä pätkätyöhistoria
ja lopuksi minimi työkyvyttömyyseläke. Kuningas A oli myös osallisena
mukana kauan aikaa, vaihtelevasti.
Toisten ihmisten kanssa fyysisesti tekemisissä olemiset rajoittuu melkeinpä
siihen, kun jonkun sukulaisen kanssa paiskaa käsipäivää pari kertaa
vuodessa. Näin jo vuosikymmeniä.
Ikäisilläni on jo omat lapset kasvaneet, muuttaneet omilleen ja osalla jo
lastenlapsiakin, mulla ei edelleenkään yhtään mitään.
Tunnen edelleenkin jonkin laista katkeruuta ja vihaa kaikkia ku.sipäitä
kohtaan, jotka on olleet päähäni kerryttämässä pas.kamuistoja
roppakaupalla, niitä ainakin riittää, pas.kamuistoja.
Oikeastaan tuo viha ja katkeruus ku.sipäitä kohtaan, se pitää vielä
koneiston käynnissä, elättäkää sitten ku.sipäät minutkin, kun kerran
aikoinaan elämäni tähän jamaan suistittekin.
Tuossa sitä taitaa olla ihan riittävästi elämän mottoa, ainakin minulle.
Että jouduttepahan ku.sipäät sitten minunkin elämiseni kustantamaan.
Optimistisen nihilismin ajatusmaailma voi auttaa. Missään ei ole sanottu, että negatiiviset ja positiiviset asiat pitäisi ottaa yhtä vakavasti.
"f something makes you happy, you shouldn't question it. Enjoy it instead."
"Problems in life? Don't worry about it, they're meaningless!"
https://www.facebook.com/pages/Optimistic-Nihilism/155456844520657