Johtuuko ahdistus aivokemiasta, laps. traumoista vai molemmista?

Joskus ahdistuksen takana voi olla joku tai muutama lapsena koettu trauma, joka on jäänyt käsittelmättä (ainkin fobioissa) ja sitten aikuistuttua jokin tilanne laukaisee pelon ja jos siinä vielä epäosnnituu niin muisijälki aivoissa vahvistuu ja sitä alkaa kartaa ja pelätä tilanteita, missä muisto pakkaa päälle.
Minulla oli eräs tuttava joka pelkäsi työpaikka kaikkia teräesineitä: ne eivät saaneet olal näkyvsissä. No hän oli joutunut lapsena monesti piiloutumaan kun isä oli heilunut puukkojen kanssa.
Sitten alettiin ihan leikillään pelleillä puukoilla ja heilutella ja muka uhkailla. Lopulla se vain nauratti häntä. sanoi että kun kotona laittaa puukkoja piiloon niin alkaa jo silloinkin naurattaa ja tuntua asia hölmöltä tutussa omassa kodissa.

Uskon että välittäjäaineet tosiaan voivat olla joko vähissä tai niiden toiminta on toisinaan häiriintynyt. Miten muuten voi olla että joku ongelma vaivaa tänään ihan mahdottomasti. Huomenna ongelma ei ole muuttunut miksikään, mutta ei silti vaivaa. Taas seuraavina päivinä tämä edelleen samana pysynyt ongelma ahdistaa ja kalvaa. Miten muuten voisi ymmärtää kuin että välittäjäaineet eivät toimi kunnolla. Myös ystäväni kokee saman ja yhdessä olemme asiaa ihmetelleet. Kun ja jos ongeman saa ratkaistuksi hyvin, se putoaa pois ajatuksista. Uuden ongelman tullessa tämä vaihtelu voi toistua, mutta ei välttämättä.

Itselläni oli myös onnellinen lapsuus ja luulinkin aluksi ettei sieltä kertakaikkiaan löydy mitään syytä mikä olisi aiheuttanut niin massiivista ahdistusta kuin minulla aikoinaan oli. Pian tuli selväksi, että yksin jäädessäni ahdistuin nopeasti niin, että välillä kuolemakin olisi ollut parempi vaihtoehto. Lisäksi sairaalassa ollessani huomasin, että ahdistuneena menin aivan lukkoon ja hiljaiseksi, mutta jos joskus jotenkin sain sanottua siitä tai joku huomasti tilanteen ja kysyi oloani sillä hetkellä, niin aloin itkemään kovasti. Itku helpotti oloa, mutta tilanne toistui aina vain yhä uudestaan. Myöhemmin selvisi, että olin tosiaan jäänyt lapsena aika pahasti yksin. En ehkä välttämättä aikuisten mielestä, mutta pienelle vauvalle tilanne voi olla katastrofaalinen. On selvää, ettei sylivauvalla voi olla tilanteesta mitään konkreettisia muistikuvia, mutta tilanteeseen liittyvät tunteet olivat tallella.

No surua jatkui puolitoistavuotta. Sen jälkeen pikkuhiljaa suru ja ahdistus katosivat. Nykyään pystyn hyvin olemaan yksinkin eikä ahdistuksesta ole ollut vuosiin tietoakaan. Voi tietysti olla, että suru ja ahdistus johtui myös jostain muustakin, mutta kyllähän tuo yksin jäämisen vaikeus kovasti traumaattisuuteen näytti liittyvän.

Vaikea sanoa. Itse aloin kärsiä ahdistuksesta stressaavassa elämäntilanteessa, mutta jälkikäteen olen miettinyt, että aloitin myös kahvin juomisen juuri samoihin aikoihin, vaikka en silloin osannut yhdistää näitä asioita toisiinsa.

Hei! Onpas itseltäni kuulostavia vastauksia. Tuo voisi olla itse kirjoittamaani: "Tai itse tilanteessa olen yleensä ihan normaali ja rento, mutta sitä edeltävä jännitys ja ahdistus on joskus ihan kamalaa. ".

Itselläni on ollut ahdistusoireita kohta 10 vuoden ajan. Välillä ne ovat pysyneet jopa vuosia poissa, mutta toisinaan taas "puhjenneet" oikein voimalla ja lamauttaneet täysin. Minulla oli suhteellisen vahva masennuslääkitys paniikkihäiriön vuoksi, jolloin myös ahdistus pysyi yleensä sivussa. Ensimmäiset oireet ilmaantuivat oikeastaan samanlaisten tapahtumien jälkeen mitä itse olet kokenut: "Noin pari vuotta sitten elämässäni oli suuria, stressaavia muutoksia, jotka liittyivät opiskeluun, työhön ja toimeentuloon. Sinnittelin kuitenkin sitä seuraavan vuoden melko hyvässä kunnossa. Sitten äitini sairastui vakavasti, ja otin sen hyvin raskaasti. Olinkin viime kesän jokseenkin masentunut ja ahdistunut. Ja siitä se ahdistus sitten jäi."

Nyt olen kuitenkin käynyt kohta kaksi vuotta psykoterapiassa, joka on muuttanut suhtautumistani ahdistukseen. Ilmeisesti sen takana on kuitenkin lapsuuden tuntemuksia, vaikka kuten sinä, elin mielestäni todella suojatun ja turvallisen lapsuuden. En kuitenkaan ilmeisesti oppinut käsittelemään tiettyjä tunteita, jotka nyt sitten pulpahtavat ahdistuksina. Vaikka olen oppinut sietämään ahdistusta enemmän ja ajoittain jopa selättämään sen, on se edelleen itselleni iso murheen ja surun aiheuttaja. Välillä se aiheuttaa niinkin toivottomia tunteita, että pelkään sen tuhoavan kaiken minulle oikeasti tärkeän; parisuhteen ja työn. Ahdistus kun voi olla välillä niin voimakasta, että se peittää alleen kaikki aidot ja oikeat tunteet, ja sitten ahdistuspäissään voi tehdä nopeita (ja turhia) päätöksiä, kun ei vaan kestä sitä oloa. Käynkin edelleen terapiassa ja toivon, että lopulta opin suhtautumaan ahdistukseenkin luonnollisemmin.

Suosittelen siis terapiaa lämpimästi, jos se vain mitenkään on taloudellisesti mahdollista ( jos ei saa KELA-tukea). Itsekään en osaa oikein sanoa mitään noihin välittäjäaineisiin (en ole lääketieteen ammattilainen). Uskon, että toiset meistä ovat herkempiä kuin toiset, etenkin masennusalttiudessa. Paniikkihäiriöstä kärsivät ovat usein kilttejä suorittajatyyppejä. On vaikea tietää, muokkautuuko persoona täysin lapsuudessa ja nuoruudessa, vai onko meillä toisilla suurempi alttius kärsiä kyseisistä ongelmista. Toki geenit vaikuttavat periytyvästi erilaisissa mielenterveyden häiriöissä.

Olen syönyt masennuslääkkeitä tähän asti, nyt niitä ollaan pikkuhiljaa lopettamassa. Oireet ovat voimistuneet (eli voisi päätellä lääkkeiden jotenkin "rauhoittaneen" näitä taipumuksiani. Haluaisin kuitenkin oppia elämään ilman lääkkeitä ja tulemaan toimeen ahdistuksen kanssa. Niin että se ei enää saisi tolaltaan, kuten ennen. Miten sitten tulee onnistumaan, saa nähdä. Tällä hetkellä ahdistus on todella suurta, joten en tiedä miten kokeilusta selvitään.

Eksyin varmasti vähän jo aiheesta :) Toivottavasti vastauksessani oli edes vähän tolkkua. Mielelläni myös kuulisin, miten sinä pärjäät ahdistuksen kanssa. Voimia :)

Oheisella videolla selitetään pitkälti kaikki mitä tavallisen kansalaisen tarvitsee tietää ja ymmärtää välittäjäainepitoisuuksista mielenterveytensä kannalta. Video on englanninkielinen.

http://www.youtube.com/watch?v=ARZ2Wv2BoFs

Eihän se tietysti varmaa ole, että minun mielipiteeni tällaisesta "aivojen sisäisestä asiasta" ole ainoa oikea, kun en edes tunne ap:tä henkilökohtaisesti... Mutta jos mielipiteitä toivottiin, niin tässäpä meikäläisen puolesta:
Itse olen tajunnut kohdallani tällaisen "lapsuuden traumojen vaikutuksen" (ilmeisesti jotkut, keillä ei ole omakohtaista kokemusta, puhuvat tällaisesta ironiseen sävyyn...ei ehkä tässä ketjussa, vaan ylipäätään). Toisaalta koen, että harvemmin vanhemmat kykenevät antamaan lapselleen täyttä tukea ja rakkautta, toisaalta myös rajoja, siten kuin lapsi tarvitsisi. Täydellisyyttä ei ole olemassa. Ei ainoastaan lapsen ja vanhempien välillä vaan ihmissuhteissa kaikkinensa. Sitä pitää vain oppia huomaamaan, että minullekin on joskus tehty vääryyttä, ja ymmärtää, että en ole "ansainnut" sitä. Jos joku tekee minulle väärin, se ei johdu minusta (välttämättä). Niin että voi olla hyvin mahdollista, että jokin tämänkaltainen tiedostamattomuus vaikuttaa haitallisesti ihmisen henk. koht. elämään.

Mutta vielä, eikö tämä oma kirjoituksesi kerro paljon?

"Noin pari vuotta sitten elämässäni oli suuria, stressaavia muutoksia, jotka liittyivät opiskeluun, työhön ja toimeentuloon. Sinnittelin kuitenkin sitä seuraavan vuoden melko hyvässä kunnossa. Sitten äitini sairastui vakavasti, ja otin sen hyvin raskaasti."

Minusta tuon voisi tulkita niin, että elit jonkin aikaa niin stressaavalla tahdilla, että ajoit itsesi piippuun. Tilanne raukesi, sinnittelit jaloillasi, mutta suuri stressi (äidin sairaus, jolle et voinut mitään) sai solmut aukeamaan ja huomasit itsekin väsymyksesi.

Minusta tuntuu, että pieni masennus silloin tällöin voi olla ihan normaalia. Puhkeaahan usein fyysinenkin sairaus reaktiona ihmisen johonkin tyydyttämättömään tarpeeseen: liian vähän unta, vääränlaista ravintoa, liian vähissä vaatteissa kylmällä...

Itsellänikin oli tilanne, että menin liian kiivaalla tahdilla. Tiesin sen tavallaan itsekin, mutta en tajunnut sitä kuitenkaan täysin, enkä ymmärtänyt kuinka olisin voinut käytännössä tehdä asialle jotain. Sitten tuli eteen "barrikadi", josta en vain päässyt yli. En pystynyt täyttämään ihmisten odotuksia, eivätkä nämä edes tajunneet, että olin ylirasittunut. Erakoiduin ja kävin lievän masennuksen (en koskaan käynyt hakemassa siihen hoitoa, mutta elämänilo oli kateissa). Tuossa prosessissa jouduin ensimmäistä kertaa hyväksymään sen, että en sittenkään pysty olemaan aina mieliksi. Opin erottamaan omat mielihaluni muiden vaatimuksista. Opin sanomaan "ei" ja olemaan tarvittaessa epäystävällinen. Vieläkin toki opettelen, valintojen tekeminen on edelleen vaikeaa... Itsellä myös on ahdistusta sosiaalisten tilanteiden vuoksi, ja epäluottamusta ihmisiin. Koen, että suomalainen malli on "vahvimman oikeuden" malli, se ei mene aina oikeudenmukaisuuden ja toisen ihmisen kunnioittamisen mukaan. Sikäli haluaisin sanoa, että myös sosiaalisista tilanteista johtuva ahdistus on eräässä mielessä "oikea" reaktio. Toisaalta yritän itsekin kamppailla sitä vastaan ja uskoa, että on paljon ihmisiä, jotka ovat luottamuksen arvoisia. Jos tässä kovassa maailmassa joku osoittautuu epäluotettavaksi, se on vain sen ihmisen tapaus.

Kannattaa miettiä enempi sitä, miten mennä eteenpäin elämässä kuin vanhoja asioita. On helppo hautautua menneisyyteen ja laittaa itsensä uhrin asemaan. menneisyyttä voi toki eritellä, mutta sen pitää johtaan siihen, että kysyy itseltään, että "niin mutta entä sitten?"

Itselläni paniikkihäiriö on täysin perinnöllinen, se helppo havaita, tiedän ainakin 4 sukulaista äidinpuolelta, joilla on samantyylisiä ongelmia.

Mitään ympäristö ja lapsuuden traumaa ei ole.

Ajatuksen hallinnalla ja oireita sietämällä pääsin aikuisikään asti, mutta sitten elämäntilanne muuttui keskiverto-ihmistä haastavammaksi ja sitten ei enää ajatuksenhallinnalla pärjännyt. Etsin jo tietoa mielialalääkkeistä kun etsin itselleni sopivaa, mutta sitten havaitsin, etteivät ne korjaa mitään vajausta tai teknistä vikaa, niillä oli vain lamauttava tai peittävä vaikutus. Lisäksi haittavaikutukset olivat melkoisia. Muutakin tietoa onneksi löytyi ja kaivelin vanhempieni luona käydessä äiteen kaapista jonkun tabletin, jonka pääaine oli magnesium. Vaikutus alkoi n. 2-3 tunnin päästä ja olo oli aikaisempaan verrattuna ihan uskomaton, eikä jalatkaan ole krampanneet juuri koskaan sen päivän jälkeen. Geenejä en voi korjata, mutta ainakin voin turvallisesti resepti-vapailla lisäaineilla paikata tilannetta.

On tutkittu, että 1-3 v saadut kokemukset ovat aikuisen ahdistuneisuuden
syy, ainakin yksi niistä.
1-3 v lapsen on saatava vastakkaista kontaktia isältä ja varsinkin
äidiltä. Ei mitään lelukasaa nokan eteen ja ite on muualla ajatuksineen.
Vaan yksinkertaista kasvoihin, silmiin katsomista ja antaa lapsen
tehdä samoin. Olla vaan hänen kanssaan, puhua, jne.
Hirvittää mitä näistä nykyajan lapsista tulee isona kun jokin kriisi
puhkeaa, kun äidit "jättävät" lapsen lelukasan eteen tai tv,n eteen ja
itse ovat esim. nyt sosiaalisessa mediassa.
Itse jäin kokonaan vaille äidin huomiota tuon ikäisenä, olosuhteiden
pakostakin välillä, ja tulos on nyt aikuisena karmea.Koin tulleeni hyljätyksi rakkaimpani taholta ja käänsin vihan sisälle päin, tein itsestäni syyllisen.jne. Sitä laskua saan nyt maksaa aikuisena. Ei siitä sen
enempää.

----On tutkittu, että 1-3 v saadut kokemukset ovat aikuisen ahdistuneisuuden
syy, ainakin yksi niistä----

Niin, mutta entä sitten? Miten siitä mennään eteenpäin. kaikea hömppää kyllä tutkitaan, jotta tutkijoilla riittää työtä ja rahaa tuhlataan itsestäänselvyyksien "tutkintaan".

Ei sitä kaikilla meidänikäisillä edes ollut vanhempia eikä välttämätät edes tiedä, keitä ne on. Jpoo, vaikuttaa se ahdistuneisuuteen, kun perusturvallisuutta ei ole ikinä ollutkaan. Mutta entä sitten? Mitä sen tietäminen auttaa vähentämään oireita.

Hölpöti hompsöti rullaa.