Olen pian nelikymppinen nainen ja lopen kyllästynyt siihen, etten yrityksistäni huolimatta ole päässyt eroon lapsuudenperheeni taakasta.
Isä vetäytyvä alkoholisti, äiti ahdistunut ihminen, joka koki oikeutetuksi kiusata koko muuta perhettä kun oma ahdistus otti vallan. Tunnekylmyyttä, välinpitämättömyyttä niin, etten muista koskaan että minua olisi otettu syliin tai kerrottu että minua rakastettaisiin. Kaikki asiat vaiettiin kuoliaaksi.
Minulle tämä kasvuympäristö aiheutti sen, että haen jatkuvasti rakkautta. Koen, etten kelpaa sellaisena kuin olen. Olen epävarma parisuhteessa. Kaipaan ihailua eikä mikään oikeastaan riitä. Kun en saa ihailua, masennun, ahdistun, ja vaikka yritän puhua tunteistani - huomaan kiukuttelevani muille pahaa oloani. En nyt ole niin paha kuin oma äitini, mutta oma käytökseni ahdistaa silti minua suuresti.
Yritän miellyttää muita, ja vain harva ihan itsekseni tekemä asia antaa minulle mielihyvää. Esimerkiksi yksin matkustaminen ei tunnu mitenkään mielekkäältä - eihän ole ketään jonka kanssa jakaa kokemusta. Vastapainona päädyn tekemään asioita hurjan intensiivisesti - itseäni jos katsoisin sivusta niin sanoisin että juoksen karkuun jotain pahaa oloa jota en pysty käsittelemään. Usein nämä asiat ovat sellaisia, joista saan kehuja - opiskellessa hyviä arvosanoja tai vapaaehtoistyössä kiitoksia.
Terapiassa käyty, masennuslääkkeitä syön.
Haluaisin jo vihdoin osata olla itsekseni, nauttia omasta seurastani ja myöskin osata käsitellä omat ahdistukseni ilman että kippaan niitä muiden niskaan. Olen hyvin tietoinen siitä, että vain omilla jaloillaan tukevasti seisova ihminen on hyvä kumppani. Minä en ole sitä nyt.
Nykyinen puolisoni on varsin pitkäpinnainen, mutta kaikilta loppuu pinna joskus. Pelottaa että menetän hänet. Ja pelkohan lisää miellyttämisenhalua ja itsensä kieltämistä joka edeltää kiukkupurkausten syntyä...
Kohtalotoverit. Miten te olette oppineet hyväksymään itsenne ja rakastamaan itseänne, ja pääsemään irti tarpeesta saada tunnustusta muilta?
Isä vetäytyvä alkoholisti, äiti ahdistunut ihminen, joka koki oikeutetuksi kiusata koko muuta perhettä kun oma ahdistus otti vallan. Tunnekylmyyttä, välinpitämättömyyttä niin, etten muista koskaan että minua olisi otettu syliin tai kerrottu että minua rakastettaisiin. Kaikki asiat vaiettiin kuoliaaksi.
Minulle tämä kasvuympäristö aiheutti sen, että haen jatkuvasti rakkautta. Koen, etten kelpaa sellaisena kuin olen. Olen epävarma parisuhteessa. Kaipaan ihailua eikä mikään oikeastaan riitä. Kun en saa ihailua, masennun, ahdistun, ja vaikka yritän puhua tunteistani - huomaan kiukuttelevani muille pahaa oloani. En nyt ole niin paha kuin oma äitini, mutta oma käytökseni ahdistaa silti minua suuresti.
Yritän miellyttää muita, ja vain harva ihan itsekseni tekemä asia antaa minulle mielihyvää. Esimerkiksi yksin matkustaminen ei tunnu mitenkään mielekkäältä - eihän ole ketään jonka kanssa jakaa kokemusta. Vastapainona päädyn tekemään asioita hurjan intensiivisesti - itseäni jos katsoisin sivusta niin sanoisin että juoksen karkuun jotain pahaa oloa jota en pysty käsittelemään. Usein nämä asiat ovat sellaisia, joista saan kehuja - opiskellessa hyviä arvosanoja tai vapaaehtoistyössä kiitoksia.
Terapiassa käyty, masennuslääkkeitä syön.
Haluaisin jo vihdoin osata olla itsekseni, nauttia omasta seurastani ja myöskin osata käsitellä omat ahdistukseni ilman että kippaan niitä muiden niskaan. Olen hyvin tietoinen siitä, että vain omilla jaloillaan tukevasti seisova ihminen on hyvä kumppani. Minä en ole sitä nyt.
Nykyinen puolisoni on varsin pitkäpinnainen, mutta kaikilta loppuu pinna joskus. Pelottaa että menetän hänet. Ja pelkohan lisää miellyttämisenhalua ja itsensä kieltämistä joka edeltää kiukkupurkausten syntyä...
Kohtalotoverit. Miten te olette oppineet hyväksymään itsenne ja rakastamaan itseänne, ja pääsemään irti tarpeesta saada tunnustusta muilta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eipä tulee mieleeni milloin äiti piti sylissä. itselläni oli nuorena valtava rakkauden kaipuu. Kumppaniltani en olisi niinkään kaivannut seksiä kuin vian sitä että pitää kainalossaan, hyväilee hiuksiani ja antaa turvaa. Jotenkin loukkasi ja tuntui pahalta kun koin että mies vain haluaa sitä ja alkaa kopeloimaan rinojani ym. vaikka ymmärsin että se kuuluu osana miehen ja naisen väliseen hellyyteen.
On jo paljon, että ymmärrät että tuo rakkaudenjano ja tarve saada hyväksyntää on vaje lapsuudestasi. Hyvää kannattaa tehdä toisille, ei siinä mielessä että ostaa hyväksyntää. Totta kai se rakentaa ihmistä kun jaka hyvyyttään.
Minua on auttanut paljon, että uskon että Taivaallinen Isä hoitaa ja voi korvata sitä mitä ihmisiltä olen jäänyt velkää. Ja hän on johdattanut tielleni hyviä ja rakastavia ihmisiä, opettanut näkemään luonnonkauneutta, elämän monimuotoisuttaa.
Helposti rakkaudennälkäinen hellii itsesääliä ja katkeruutta. Ne ovat tappavia tunteita. Olen saanut paljon apua Seppo Jokise ja Tommy Helstenin kirjallisuudesta. Kyllä minuttaan ja itseluottamusta voi kehittää aikuisenakin. Ei tarvitse jäädä menneisyyden vangiksi. Vammat eivät ehkä kokonaan parane, mutta niiden kanssa oppii elämään.
Voi kait sitä vinksahtaa ja uskoa taivaassa asuvan mielikuvituskaverin auttavan.. Mua ei vanhemmat lapsuusaikana uskoneet, kun kerroin eräästä tapahtumasta, tunsin itseni täysin arvottomaksi, mun kertomus ja ahdistus sivuutettiin täysin. Tuon arvottomuuden tunteen takia olen sitten kieltänyt itseltäni negatiiviset mielipiteet, mulle on aina sopinut kaikki mitä on ehdotettu ja olen koittanut kaikin teoin oikeuttaa olemassaoloni.
Olen nyt 40 vuotias ja varmaan 15 vuotta olen juossut hoitamassa päätäni eri tahoilla, lääkkeillä tai ilman. 2 vuotta sitten mieheni sanoi, että hänellä on joskus kumma tunne, ettei hän oikein tiedä millainen sisimmässäni olen. Silloin ajattelin, ettei tämä enää voi kurjemmaksi muuttua ja kerroin, että olen koko elämäni näytellyt kilttiä ja ettei mikään hetkauta enkä ole uskaltanut väittää vastaan.
Se oli ratkaiseva hetki, mua ei hylättykään vaan mieheni pääsi vihdoin tutustumaan, millainen ihminen olen. Ilman tuota yllättävää hetkeä, en tiedä miten pitkään olisin jatkanut esittämistä. Ehkä olisin romahtanut sitten joskus täysin, en tiedä.
Minulla oli hyvin samanlaista lapsena...
Sairaita suhteita, tolkuton hyväksynnän osto, hölmöilyjä...
Tuskin tämä sinua kiinnostaa, mutta minä löysin avun Jeesuksesta.
Ei lääkkeitä, ei enää hyväksynnän ostoa, ei enää sairaita suhteita...
En ole koskaan voinut niin hyvin kuin nykyään!
Myös stressiperäiset sairaudet on hävinneet kuin savuna tuuleen.
Olen vasta nyt saanut oikean elämän.
Miten lie, jos sairastuu epilepsiaan tai diabetekseen, parantaako Jeesus sittenkin? Skitsofrenia, psykoosit, nälänhätä, munuaissairaudet, syövät, kun vaan tarpeeksi uskoo niin kaikki hoituu. Joo..
Voin puhua vain omasta kokemuksestani ja niiden ihmisten, jotka olen tavannut.
Minä selvisin omasta sairaudestani Jeesuksen avulla.
Minun ystäväni pääsi huumeista eroon Jeesuksen avulla.
Minulla on useampia kavereita, jotka ovat päässeet samanlaisesta helvetistä irti kuin minä (tai aloittaja) ja se on onnistunut Jumalan avulla.
Tuohon listaasi:
Psykoosi...tiedän tapauksen (1 kpl)
Skitsofrenia...en tunne parantunutta, mutta se ei tarkoita, etteikö sellaista ole.
Epilepsia...en tunne tapausta
Diapetes...en tiedä tapausta
Munuaissairaudet...tiedän, jos hyväksytään onnistunut leikkaus, eikä vaadita tapausta, jossa ei ole mitään ulkopuolista apua.
Syövät...en tiedä muita kuin leikattuja, mutta olen lukenut tapuksista...ne ei vissiin kelpaa?
Nälänhätä...riippuu mitä tällä tarkoitetaan, yksilöä vai kansaa.
Niin kuin sanoin, olen huomannut, että ihmiset eivät halua uskoa mitään tällaista.
Ja eihän tämä ole edes vaihtoehto ellei pysty kääntymään Jeesuksen puoleen.