Eli siis... Oon 20v nuori naisen alku ja haluaisin nyt vihdoin ja viimein jakaa mun tarinan. Mun ongelmana on ollu n.9 vuotta jatkuva epätodellinen olo. Siis 24/7 vuoden ympäri. Se ei helpota.
Kaikki alko joskus 11 vuotiaana. Sain puolen vuoden ajan semmosia "epätodellisuusolo kohtauksia". Tuntu ettei tajunnu tästä maailmasta oikeen mitään, ei ollu niinku tässä todellisuudessa. Hankala selittää sitä tunnetta, jos sitä ei oo kokenu.
Olin siis 11v ja oli jouluaatto. Illalla tuli taas tämmönen "kohtaus" päälle. Päivät meni ja se vaan pysy ja pysy. Yritin äitille sanoa, ettei kaikki oo nyt hyvin. Että "tuntuu niinku ei oliskaan".
Yläaste meni sumussa ja olin tosi ahdistunu, peloissani. Pahinta oli se kun ei tienny mikä minussa on vikana ja se epätodellinen olo paheni vaan aina uusissa tilanteissa. Ja yläasteelle meno oli ihan kamalaa. En oikeen muista niistä ajoista mitään. Tai yleensäkään mun koko varhaisnuoruudesta ja teini-iästä.
Yläasteen jälkeen (2008) muutin yksin naapurikaupunkiin opiskeleen, välimatka oli n.60km. Olin ihan liian nuori asuun yksin. Kaduttaa. Olin vielä enemmän ahdistunu ja peloissani. Jotenki se vuosi vaan meni ja selvisin. Muistikuvia ei kauhiasti oo,
Toisena opiskeluvuonna (2009) muutin samaan asuntoon mun lapsuudenystävän kanssa.
Sitten leviski kaikki käsiin. Mulle tuli kummallisia fyysisiä oireita; oli sydäntuntemuksia, mahakipuja ja pelottavinta oli se, ko yhtäkkiä saatto mennä vasen puoli naamasta tai kädestä tunnottomaksi. Ravasin terkkarilla ja päivystyksesä.
Syyslomalle asti selevisin jotenkin ja sen jälkeen ko piti mennä taas kouluun mun olo oli niin paha etten kyenny. Epätodellinen olo oli menny tosi pahaksi (jos se pahemmaksi pysty mennä). Pelotti, ahisti, olin varma että mulla on skitsofrenia.
Pelotti että satutan mun läheisiä tai ihtiäni. Oli kummallisia agressiivisia ajatuksia ja ne pelotti. Tv-ohjelmat, unet, ajatukset ja tosielämä, tuntu että ne on ihan sekasi keskenään. Vaikka koko ajan oon kuitenki erottanu todellisuuden. Olin silti ihan sekasin, en jaksanu enää.
Sain Sepram lääkityksen ahistukseen ja käytin sitä n.2 vuotta. 2 vuotta sitte lopetin sen.
Loppuvuoden 2009 olin sairaslomalla ja kävin kerran viikosa juttelemassa terkkarin kanssa. Tammikuussa 2010 alotin taas koulun. Terkkarilla ja kuraattorilla ravasin vähä väliä. Ei niistä kyllä mitään apua ollu. Kukaan ei osannu sanoa mikä mua vaivaa. Jotenki sain koulun hoijettua, joskin mun opiskelut veny ½vuodella.
Syksyllä 2010 pääsin psykiatrille ja joulukuussa 2010 alotin psykoterapian, jossa kävin 2 kertaa viikossa. Alussa se tuntu hyvältä. Ajattelin, että tästä se paraneminen lähtee ja epätodellinen olo saa kyytiä. Diagnoosina sain NUORUUSIÄN KEHITYKSEN KRIISI. Paskat sanon minä. Ja epätodellinen olo on kuulemma keino suojatua joltain. Terapiaa jatku 2 vuotta, kunnes viime joulukuussa täytin sen 20v enkä ollut enää nuorisopoliklinikan asiakas. Olisin saanut jatkaa terapeutin yksityisvastaanotolla, mutta olin niin väsyny koko terapiaan.
En väitä etteikö siitä olis ollu apua, mutta lets face the truth, ei mua kukaan voi auttaa. Se on tosi, ja se on pakko hyväksyä.
Sitäki oon miettiny, että onkohan mulla joku rakenteellinen vika aivoissa? Myös hormonaalista vaikutusta oon miettiny, koska sillon puolta vuotta ennekö se epätodellinen olo "jäi päälle", mulla alko kuukautiset.
Epätodellinen olo. Uni ja tosi on semmosta mössöä, ettei tässä oo mitään järkeä. Ei elämästä voi nauttia täysillä, jos ei ole hetkessä Vähän niinku olis hukkunu omaan päähänsä. Pakko kuitenkin jatkaa eteenpäin, ei muu auta.
Monesti oon ajatellu, että tätä paskaa pitäis jaksaa hyvällä tuurilla se 60vuotta ja se tuntuu ihan kauhia surulliselta. Se on surullista että ajattelen nuin.
Tulevaisuudesta en tiiä, mutta sen tiiän ettei tämä olo mihinkään oo menossa. Ja en yhtään ihmettele, jos jouvun jossain välissä elämääni osastolle asti. Mutta ei kai se häpeä ole, minkäs sille mahtaa ja turha sitä on etukäteen murehtia.
Epätodellinen olo. Osittain se on jo kasvanu minuun niin lujasti kiinni, että osaisinko elää ilman sitä? Osaisinko enää kohdata maailman ihan silmästä silmään, hetkessä eläen, 100%:sti läsnä?
Onko kohtalontovereita? Olis kiva jutella jonkun kanssa, jolla olis samoja tuntemuksia. Ja jos jollaki heräs mielenkiinto, niin jaan kyllä mielelläni enemmänki tietoa tästä kummallisuudesta.
Kaikki alko joskus 11 vuotiaana. Sain puolen vuoden ajan semmosia "epätodellisuusolo kohtauksia". Tuntu ettei tajunnu tästä maailmasta oikeen mitään, ei ollu niinku tässä todellisuudessa. Hankala selittää sitä tunnetta, jos sitä ei oo kokenu.
Olin siis 11v ja oli jouluaatto. Illalla tuli taas tämmönen "kohtaus" päälle. Päivät meni ja se vaan pysy ja pysy. Yritin äitille sanoa, ettei kaikki oo nyt hyvin. Että "tuntuu niinku ei oliskaan".
Yläaste meni sumussa ja olin tosi ahdistunu, peloissani. Pahinta oli se kun ei tienny mikä minussa on vikana ja se epätodellinen olo paheni vaan aina uusissa tilanteissa. Ja yläasteelle meno oli ihan kamalaa. En oikeen muista niistä ajoista mitään. Tai yleensäkään mun koko varhaisnuoruudesta ja teini-iästä.
Yläasteen jälkeen (2008) muutin yksin naapurikaupunkiin opiskeleen, välimatka oli n.60km. Olin ihan liian nuori asuun yksin. Kaduttaa. Olin vielä enemmän ahdistunu ja peloissani. Jotenki se vuosi vaan meni ja selvisin. Muistikuvia ei kauhiasti oo,
Toisena opiskeluvuonna (2009) muutin samaan asuntoon mun lapsuudenystävän kanssa.
Sitten leviski kaikki käsiin. Mulle tuli kummallisia fyysisiä oireita; oli sydäntuntemuksia, mahakipuja ja pelottavinta oli se, ko yhtäkkiä saatto mennä vasen puoli naamasta tai kädestä tunnottomaksi. Ravasin terkkarilla ja päivystyksesä.
Syyslomalle asti selevisin jotenkin ja sen jälkeen ko piti mennä taas kouluun mun olo oli niin paha etten kyenny. Epätodellinen olo oli menny tosi pahaksi (jos se pahemmaksi pysty mennä). Pelotti, ahisti, olin varma että mulla on skitsofrenia.
Pelotti että satutan mun läheisiä tai ihtiäni. Oli kummallisia agressiivisia ajatuksia ja ne pelotti. Tv-ohjelmat, unet, ajatukset ja tosielämä, tuntu että ne on ihan sekasi keskenään. Vaikka koko ajan oon kuitenki erottanu todellisuuden. Olin silti ihan sekasin, en jaksanu enää.
Sain Sepram lääkityksen ahistukseen ja käytin sitä n.2 vuotta. 2 vuotta sitte lopetin sen.
Loppuvuoden 2009 olin sairaslomalla ja kävin kerran viikosa juttelemassa terkkarin kanssa. Tammikuussa 2010 alotin taas koulun. Terkkarilla ja kuraattorilla ravasin vähä väliä. Ei niistä kyllä mitään apua ollu. Kukaan ei osannu sanoa mikä mua vaivaa. Jotenki sain koulun hoijettua, joskin mun opiskelut veny ½vuodella.
Syksyllä 2010 pääsin psykiatrille ja joulukuussa 2010 alotin psykoterapian, jossa kävin 2 kertaa viikossa. Alussa se tuntu hyvältä. Ajattelin, että tästä se paraneminen lähtee ja epätodellinen olo saa kyytiä. Diagnoosina sain NUORUUSIÄN KEHITYKSEN KRIISI. Paskat sanon minä. Ja epätodellinen olo on kuulemma keino suojatua joltain. Terapiaa jatku 2 vuotta, kunnes viime joulukuussa täytin sen 20v enkä ollut enää nuorisopoliklinikan asiakas. Olisin saanut jatkaa terapeutin yksityisvastaanotolla, mutta olin niin väsyny koko terapiaan.
En väitä etteikö siitä olis ollu apua, mutta lets face the truth, ei mua kukaan voi auttaa. Se on tosi, ja se on pakko hyväksyä.
Sitäki oon miettiny, että onkohan mulla joku rakenteellinen vika aivoissa? Myös hormonaalista vaikutusta oon miettiny, koska sillon puolta vuotta ennekö se epätodellinen olo "jäi päälle", mulla alko kuukautiset.
Epätodellinen olo. Uni ja tosi on semmosta mössöä, ettei tässä oo mitään järkeä. Ei elämästä voi nauttia täysillä, jos ei ole hetkessä Vähän niinku olis hukkunu omaan päähänsä. Pakko kuitenkin jatkaa eteenpäin, ei muu auta.
Monesti oon ajatellu, että tätä paskaa pitäis jaksaa hyvällä tuurilla se 60vuotta ja se tuntuu ihan kauhia surulliselta. Se on surullista että ajattelen nuin.
Tulevaisuudesta en tiiä, mutta sen tiiän ettei tämä olo mihinkään oo menossa. Ja en yhtään ihmettele, jos jouvun jossain välissä elämääni osastolle asti. Mutta ei kai se häpeä ole, minkäs sille mahtaa ja turha sitä on etukäteen murehtia.
Epätodellinen olo. Osittain se on jo kasvanu minuun niin lujasti kiinni, että osaisinko elää ilman sitä? Osaisinko enää kohdata maailman ihan silmästä silmään, hetkessä eläen, 100%:sti läsnä?
Onko kohtalontovereita? Olis kiva jutella jonkun kanssa, jolla olis samoja tuntemuksia. Ja jos jollaki heräs mielenkiinto, niin jaan kyllä mielelläni enemmänki tietoa tästä kummallisuudesta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itsellä on ollut tuollainen epätodellinen oli josksu shokki- tai järkytystilanteessa: tuntuu kuin ois ihan jossain muuaalla, poissoleva, ei voi olla totta sumussa, mutta stten tilanne normalisoituu. Kyllä se on mielestäni spyyken keino paeta jotain. Tuo kasvojen toispuolinen roikkuminen ja tunnottomuus voisi viitata neurologiseen häriöön, mutta oliko se tunnekokemus, ei fyysisesti diagnosoitu.
Onkohan sinulle sattunut joskus jokin niin hirveä juttu, että tuo tuollainen peitemekanismi on jumittunut päälle. Tapahtuiko silloin jotain erkoista kun kohtaus eka kertaa puhkesi päälle tai toiko silloin jokin muisto esiin jotain ikävää menneisyydestäsi.
Olisiko mitään mahdollsita että sinulle olisi lapsena joku yrittänyt tehdä pahaa, tilanne miletyisi jouluun, tai olisit säikähtänyt jotain ihan mieletömästi.. varmaan terapiassa on näitä asioita yritetty penkoa.
Kun isäni äkkiä kuoli, äiti vaipui puolen vuoden päästä kolmeksi kuukaudeksi tilaan, että oli kuin toisella palneetalla. Sitten hän heräsi kuin unesta muutamaan tuntiin. Psykiatri sanoi, että suru ja järkytys oli niin kestämätön, että psyyke armahti niin.
Juuri semmonen se olo on, ihan ku olis shokissa 24/7.
Puutumisia ja tunnottomuutta ei oo enää ollu pitkään aikaan.
En muista ensimmäisestä kohtauksesta oikeen että mitä sillon tapahtu... Sillon jouluna ei kuitenkaan tapahtunu mitään järkyttävää, oli ihan rauhallinen päivä.
Lapsuuskin oli ihan perusonnelinen. Tietysti jotain pieniä tapauksia muistan, mutta en mitään kauhean järkyttävää.
Jotenki tuntuu, että mun psyyke ei vaan ikinä kestäny sitä, eikä kestä vieläkään, että pitäis kasvaa ja aikuistua. Edelleenki oon tosi kiinni lapsuuden perheessä.
Parisuhteeseen en pysty.
Tosiaan parantumiseen en enää jaksa uskoa... Mutta ehkä ihmeitä tapahtuu :)
Niin sinä elät sitten vielä siinä turvallisessa, linnunpojan untuvapesässä. Eikö vanhemmat ole osanneet sinua kannustaa ja tukea itsenäiseen elämään, niin mutta kun tuo tunne laukesi siloin kauan sitten äkillisesti. Tulikohan silloin ihanassa joulutunnelmassa sellainen "huono ahaaelämys" että tämä lintukoto ei ikäänsä kestä aj voi jatkua.
Kyllä sinä voit veilä parantua ja normalisoitua. Puhu vain rohkeasti tuosta epätodellisesta tunteestasi. Kun puhut ja työstät asiaa kirjoittamalla tai puhumalla, voit alkaa löytämään kytentöjä ja oivalluksia myös tähän mielestäsi normaaliin.
Uskotaan ihmeisiin... eikös vain. Et kyllä mitenkään kirjoituksesi perusteella poissaolevalta vaikuta, mutta uskon, että kokemus on sinulle itsellesi todellinen. Ei sitä ulkopuolinen voi mitätöidä. Sinähän siitä kärsit ja halaut pois.
Murrosikä on aika kamala pettymys huomata mitä hirviöitä aikuiset oikeesti on, ja että pahempaan jatkuu pidot. Sitten vielä se yleinen välinpitämättömyys ja itsenäinen pohdiskelu, että vhittuakos täällä mitään tekee. Omien vanhempien lipsahduksesta...
Ajan kanssa helpottaa ja voi alkaa itsekin olemaan "terveellä tavalla" itsekäs, kaikki muutkin on! Tosin, ite en siedä mm. eläinten hyväksikäyttöä! Mutta muuten khyllä!
Itse kärsin pari vuotta epätodellisesta olosta. Minulla erityisesti tuntui liittyvän epätodellinen tunne muistoihin. Tuntui, että kaikki rakkaat muistot olivat niinkuin unta ja että olin menettänyt ne ainiaaksi, vaikka toki järki sanoi toista. En paljon uskaltanut ajatella menneitä, kun minulle tuli tosi ahdistava olo siitä epätodellisuuden tunteesta. Mitään psykoosia tai skitsofreniaa mulla ei kuitenkaan koskaan ole ollut.
Olen myös kyllä käynyt terapiassa aikoinaan ja sen avulla pääsin vaikeasta ahdistuksesta eroon muutamassa vuodessa. Epätodellinen olo kuitenkin jäi jonkinlaisena olemaan. Liekö jäänyt terapia kuitenkin jossain määrin kesken. Mutta lopulta pääsin eroon epätodellisuuden tunteesta pitkälti Abilify nimisen lääkkeen avulla.
Kiitos näistä vastauksista :)
Aikuistuminen on kyllä ihan kamalaa eikä sitä voi jotenki käsittää ollenkaan.
Yritän unohtaa katkeruuden tunteen, vaikka tuntuu että mulla on menny puolet elämästä tähän taisteluun ja samaan aikaan kaverit muuttaa isoihin kaupunkeihin, nauttii elämästä ja seurustelee.
En tiiä uskallanko mitään lääkkeitä tähän kokeilla... Mutta toisaalta mun elämänlaatu varmaan paranis.
En tiiä mitä tehä enää. Osittain tuntuu että kaikki vaan hajoaa pikkuhiljaa käsiin.
Ei näin voi jatkua loppuelämää?
mulla ollut sama epätodellinen olo yli 2 kuukautta, eikä se lähde pois. Pelottaa ku ei tiedä et mistä on kyse mut helpottavaa tietä et muillaki on samoja oireita. Kai se vaan pitää yrittää jatkaa elämää eteenpäin.
vetäkää vaan niitä psykiatrin määräämiä nappeja, niin varmasti tulee epätodellinen olo!
Löysimpäs tämän keskustelun!
Edelleen sama meno jatkuu. Yritän päriätä niinku muutki ihimiset. Muutin kotipaikkakunnalle lähelle vanhempia ja sisaruksia ja muita sukulaisia. Ostin oman talon. Vähä taas pelottaa miten mun mieli näihin muutoksiin suhtautuu. Mutta ei minusta ollu kaupunkieläjäksi.
Monta kaveria on menny kihiloihin ja muutama oottaa jopa lasta. Minä en oo edelleenkään ees seurustellu.
Että veitsenterällä elellään edelleen, mutta sen epätodellisen olon kans oppii elämään. Oppii tunteen ja tietään miten se käyttäytyy misäki tilanteesa. Edelleen se on 24/7 ja tuskin tulee ikinä häipyyn.
Elämä on taistelua. Pakko mennä niillä eväillä mitä annetaan. Katkeroitua ei saa koskaan.
Ja näistä "psykiatrin määräämistä napeista" ei oo ainakaan mun tilanne kiinni. Epätodellinen olo oli 6 vuotta ennen lääkitystä ja paheni vähä ennen lääkityksen alottamista. Söin nappeja 2 vuotta, ei ollu mitään taikaa joten lopetin. Eikä mikään oo muuttunu.
Poissaoleva96, toivoa on :) Ja sen olon kanssa oppii elämään, vaikka ei se ikinä tuu kivaa tai helppoa oleen. Muistat vaan ettet jää yksin, koskaan ei saa eristäytyä maailmasta. Ammattiauttajan kans juttelu saattaa myös helepottaa. Mulla terapia ei oloon auttanu, mutta sai minut pelottomammaksi ja ulospäinsuuntaununeemmaksi. Varmaksi siitä ettei se oo mitään vakavaa.
Ja jos joskus joutuu psykoosiin ym. nii niihin on nykyaikana hyvät lääkkeet, ei ketään oo jätetty mihinkään ojaan sekoileen ja pyydysteleen pikku-ukkoja.
Elämä on paskaa, mutta hei eletään ja yritetään nauttia ihan vaikka vaan kettuillaksemme!
Hei!
Osaisitko tarkemmin kuvailla tuota epätodellista oloasi? Itselläni on nyt vajaan vuoden ajan ollut jatkuvaa epätodellista oloa; sekä maailman epätodellisena kokemista (derealisaatiota) että itseni vieraaksi ja epätodelliseksi tuntemista (depersonalisaatiota). Lisäksi pääni on tuntunut jotenkin ”hitaalta”, ja keskittyminen on ollut todella vaikeaa.
Sain viestistäsi sellaisen kuvan, että sinulla on esiintynyt ainakin ahdistusta ja siihen liittyviä fyysisiä oireita (kuten sydänoireet, puutuilu, tunnottomuus, vatsakipu) sekä kontrollin menettämisen pelkoa (pelkoa siitä, että satutat jotakuta) ja pakkoajatuksia (aggressiiviset, ahdistavat ajatukset). Kaikki mainitut kuulostavat minulle liiankin tutuilta.
Inhottavaa, että olet joutunut kärsimään noin mielettömän pitkään tuosta pahasta olosta, ja vieläpä pienenä lapsena. Minun kohdallani epätodellinen olo on kestänyt ”vain” vuoden, ja sekin on ollut ÄÄRIMMÄISEN vaikeaa kestää. Muiden kommentit tyyliin "siihen tottuu" ovat ihan yhtä tyhjän kanssa - pahaan oloon ei totu eikä pidäkään tottua!
Olet varmaan yrittänyt selvittää tilannettasi nettiä selailemalla, mutta tässä silti linkki terveyskirjaston sivuille (depersonalisaatiosta): http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00359
Kannattaa (jos et sitä ole jo tehnyt) käydä lääkärillä sulkemassa vaihtoehdoista pois kaikki fyysiset sairaudet, jotka saattaisivat aiheuttaa ongelmasi. Kun tämä on tehty, hae apua psykologilta ja muilta psyykenalan ammattilaisilta. Psykologeissa on (kuten olet ehkä huomannut) eroja, joten kannattaa taitamattoman psykologin jälkeen hakeutua uudelle ja paremmalle.
Ja ai niin, vielä yksi pikkuseikka: älä luovuta. Jos joku tässä maailmassa ansaitsee paremman olon, niin sinä! En muista, tulinko jo maininneeksi, mutta omalla kohdallani epätodellinen olo on pikkuhiljaa jotenkin alkanut ”sulaa” pois (ja tällä on todennäköisesti jotakin tekemistä sen kanssa, että olen löytänyt ahdistukseni syyn ja alkanut setviä sitä). Minäkin muistan yhdessä vaiheessa miettineeni, josko aivoni olisivat jotenkin vialliset, etteivät ne jotenkin pystyisi normaaliin tietoisuuden muodostamiseen, mutta niin ei ollutkaan. Epätodellinen olo lienee todellakin jonkinlainen aivojen oma suojamekanismi, joskin varsin kiusallinen sellainen. Voimia jaksamiseen ja avun hakemiseen!! :)