Olen 20-vuotias nuori nainen, ulkokuoreltani vaikutan varmaan kaikkien silmiin täydelliseltä: lukio käyty hyvin paperein, samantien pääsy lukion jälkeen korkeakouluun, käyn töissä ainakun mahdollista ja hyvät välit ystäviin ja kavereihin.. Mutta..
Olen sairastanut masennuksen jo kahdesti, ja olen alkanut pelätä sen uusiutuvan taas.. Äitini on tietoinen että minulla on jonkinlaisia alakuloisuuskausia ,muttei koskaan kai ole tajunnut(tai halunut ääneen sanoa) sen johtuvan siitä, että olen masentunut. Äidiltäni olen siis sairauttani pitää piilossa, jottei hän rankaisisi itseään.. No, olen ollut taas " terve" sen 11kuukautta, mutta viime aikoina se sama kamala alakuloisuus on palannut, mikään ei tunnu miltään, haluaisin vain turtua. Pahinta tässä on, että pitkäaikainen psykologini on juuri mennyt vuorotteluvapaalle, enkä luottanut kehenkään muuhun niin paljon kuin häneen ( olen elämäni aikana käynyt läpi 5-7 psykologia). Tuntuu kanssa että olen alkanut erkaantua taas ystävistään, he ovat olleet aina ymmällään kun minulla on näitä "kausia"..
Niin ja.. luulen että tämä toistuva kaava johtuu siitä, että jouduin elämään narsistisen isäni kanssa saman katon alla 10 vuotta, pahoinpideltynä ja henkisesti piestynä. Kunnes yksi päivä hän sitoi minut tuoliin ja pakotti katsomaan kun hän tappoi itsensä. Muistan kaikki kirkkaasti, pystyn puhumaan siitä mutta..ei mitään. Tuntuu etten vain parannu tuosta traumasta ikinä. Välillä voin paremmin, välillä tulee taas tämä kamala alakuloisuus. En ole voinut kertoa tätä kellekkään ystävälleni koskaan, en halua sääliä enkä halua, että kukaan joutuu näkemään ja tuntemaan sitä tuskaa.. Siksi puolueeton psykologi oli minulle hyvä.. Hän sanoi että tarvitsisin psykiatrista hoitoa, mutta minun on sitä melkeinpä mahdotonta saada koska vaikutan ulkoisesti "liian täysjärkiseltä" ihmiseltä, vaikka välillä valitettavasti olen ollut itsemurhan partaalla oman ankaruuteni takia..
En tiedä, kaipaan vaan jotain lohdutusta näin anonyymisti.. En ole ikinä kertonut taikka kirjoittanut omaa tarinaani mihinkään ja nyt..minun täytyi tehdä se tänä iltana..olen vain niin yksinäinen ja neuvoton..Ei kai sillä ole väliä vaikka kukaan ei ikinä edes vastaisi tähän tai edes lukisi tätä.. mun täytyi vain vihdoin..avata suuni.
Olen sairastanut masennuksen jo kahdesti, ja olen alkanut pelätä sen uusiutuvan taas.. Äitini on tietoinen että minulla on jonkinlaisia alakuloisuuskausia ,muttei koskaan kai ole tajunnut(tai halunut ääneen sanoa) sen johtuvan siitä, että olen masentunut. Äidiltäni olen siis sairauttani pitää piilossa, jottei hän rankaisisi itseään.. No, olen ollut taas " terve" sen 11kuukautta, mutta viime aikoina se sama kamala alakuloisuus on palannut, mikään ei tunnu miltään, haluaisin vain turtua. Pahinta tässä on, että pitkäaikainen psykologini on juuri mennyt vuorotteluvapaalle, enkä luottanut kehenkään muuhun niin paljon kuin häneen ( olen elämäni aikana käynyt läpi 5-7 psykologia). Tuntuu kanssa että olen alkanut erkaantua taas ystävistään, he ovat olleet aina ymmällään kun minulla on näitä "kausia"..
Niin ja.. luulen että tämä toistuva kaava johtuu siitä, että jouduin elämään narsistisen isäni kanssa saman katon alla 10 vuotta, pahoinpideltynä ja henkisesti piestynä. Kunnes yksi päivä hän sitoi minut tuoliin ja pakotti katsomaan kun hän tappoi itsensä. Muistan kaikki kirkkaasti, pystyn puhumaan siitä mutta..ei mitään. Tuntuu etten vain parannu tuosta traumasta ikinä. Välillä voin paremmin, välillä tulee taas tämä kamala alakuloisuus. En ole voinut kertoa tätä kellekkään ystävälleni koskaan, en halua sääliä enkä halua, että kukaan joutuu näkemään ja tuntemaan sitä tuskaa.. Siksi puolueeton psykologi oli minulle hyvä.. Hän sanoi että tarvitsisin psykiatrista hoitoa, mutta minun on sitä melkeinpä mahdotonta saada koska vaikutan ulkoisesti "liian täysjärkiseltä" ihmiseltä, vaikka välillä valitettavasti olen ollut itsemurhan partaalla oman ankaruuteni takia..
En tiedä, kaipaan vaan jotain lohdutusta näin anonyymisti.. En ole ikinä kertonut taikka kirjoittanut omaa tarinaani mihinkään ja nyt..minun täytyi tehdä se tänä iltana..olen vain niin yksinäinen ja neuvoton..Ei kai sillä ole väliä vaikka kukaan ei ikinä edes vastaisi tähän tai edes lukisi tätä.. mun täytyi vain vihdoin..avata suuni.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ei sinulla ole mitään hävettävää. Järkyttävän trauman olet joutunut kokemaan... huhhuh.
Minulla oli eka masennus 22-vuotiaana ja sen jälkeen masennusjaksoja on ollut kolme mutta jotenkin olen niistä kaikista selvinnyt.
Toivottavasti löydät hyvän terapeutin, jonka kanssa voit käsitellä asioitasi.
Halaus ja voimia, kohtalotoveri!!
tuttu tunne. täällä kans yks liian tervejärkinen ollakeen sekaisin. kylhä ne sanoo et jotain häikkää on mut koska pystyn käymään töissä, ei mulla siis mitään hätää voi olla. oon vaa sellanen ihminen et mä en voi olla vaa himas, se vast saaki pään viel sekasin.
Mulla on aivan sama juttu,koska mä oon aina ollut koulussa ysin oppilas ja käyny duunis ainaki pystyn,hymyilen kaikille ja oon ystävällinen,pukeudun normaalisti ja on tosi hyvät välit äitiin,en vaan voi saada apua.psykologini sanoi että tarvitsisin todella apua tähän,mutta saan sitä vasta jos flippaan..kerran olin niin syvässä masennuksessa että olis mahis ollut,mutta se just ku silloinkin kuitenkin taistelin itseni kouluun,ei minussa ollut terapeutin mielestä mitään vikaa..pitäisikö mun oikeesti eka koittaa tappaa itteni ennenkun saan apua?(en siis ikinä tekisi itsemurhaa,välillä vain leikittelen ajatuksella,koska silloin tämä oravanpyörä loppuisi...)
Älä häpeile jos koet olevasi heikko. Kyllä tuon historian kokeneena moni olisi jo luhistunut. Voi hyvä ihminen, vielä itseäsi syytät moisesta että ei saisi tuntua missään.
Pitkällä aikavälillä traumat ovat tulleet ja ei ne helpolla hellitä. Et ole mitenkään itse syypää, että olet saanut syntyä tuollaiseen perheeseen ja isä on sairaudessaan syylistänyt ja rangaissut jopa omaa lastaan noin hirvittävällä tavalla. Hänellä on itsellä ollut vamma, mutta hän on syyttänyt siitä ulkopuolisia.
Uskon että kitjoittaminen auttaa, mutta älä tee sitä liikaa yksin ja uppoudu kerralla liian syvälle muistojen maailmaan. Siinä on omat vaaransa kun ei ole terapeuttia säätelemässä asioiden kulkua.
Pidä taukoja ja mieti ja tee välillä jotain muuta kivaa.
Anna olla lupa itsellesi tunteva, herkkä ja jopa heikko. Herkkyys onkin tosi vahvuutta.
Kirjoittele lisää. Kyllä sinä eheydyt.
Itken täällä kun luen näitä muutamia vastauksia, kiitollisuudesta.. niin kauan olen yksin taistellut tätä kaikkea vastaan..Tuntuu jotenkin niin helpottavalta että täällä mua ei oo ainakaan vielä tuomittu tästä että kerroin tänne tän.. Tottakai haluan sillä tavalla tästä huomiota, että mun oli pakko kertoa tää tänne, mutten halua olla.. huomionhakuinen, tiedättekö?.. Välillä haluaisin kertoa jollekkin kaverille/kavereille mitä mulle on käyny, et ne ymmärtäis miks säikähdän joitakin asioita tosi helposti ja välillä menen ihan shokkitilaan jos jokin tuo mulle mieleen menneen.. Mut sitten taas.. mä en vaan halua ottaa riskii et ne ees sekuntia säälis mua tai kohtelis suojelevasti.. Ne tietää et mun faija on kuollut, ne aina surkuttelee miten surullista se on.. mulle se on vain helpotus.. Vaikka edelleen herään välillä yöllä omaan huutoon kun nään flashback unta kun faija kuristaa mua keskellä yötä..
Toivon todella että eheytyisin tästä, että parantuisin.. Aikaahan on mennyt " vain" 10 vuotta tuosta, ja koko ajan oon kyllä mennyt parempaan, mutta nää heikot kaudet saa kyllä epäilee omaa jaksamista.. Milloin se oma raja tulee vastaan? Eniten ehkä harmittaa juuri se, että mun pitäis esittää sairaampaa mitä olen, jos haluaisin sitä apua mitä oikeasti tarvitsisin..En tiedä miten tällaisesta saisi läpimurron.. Koska seurustellakaan ei oikein kunnolla pysty tämän takia, ne kaksi seurustelusuhdetta jotka minulla on ollut ovat päättyneet eroon juuri siksi, että menneet ovat ahdistaneet niin kamalasti..Pelko että se toinen yön aikana alkaa kuristamaan..
Tunnen usein itseni merkittömäksi, arvottomaksi..En tarpeeksi hyväksi.. koska olen rikki.. Haluaisin rakastaa, haluaisin olla jonkun syy hymyilyyn.. Mutta voinko saada ikinä sellaista, voisiko kukaan koskaan rakastaa kovia kokenutta..tiedän olevani vielä nuori ja että aika parantaa..toivottavasti..Isoin unelma on juuri se, että saisin mielenrauhan ja voisin perustaa perheen ja antaa omille lapsilleni rakastavan kodin, missä heidän ei ikinä tarvitsisi nähdä tai kokea samaa tuskaa, mitä itse olen käynyt läpi..
pakko viel lisätä et mun omat vanhemmat lähetti mut hakemaan apua. olen reilu parikymppinen, joka kärsii mm. paniikkihäiriöstä ja sen kohtauksen saanneena soitin kerran vanhemmilleni. psykiatrilla kaikki ongelmani on luokiteltu mitättömäksi paskaski vain sen takia että pystyn käymää töissä. olen kerran juonut kaikki rahani. siitä oppineena en enää ole halunnut samaan tilanteeseen, joten tämänkin "fiksun eleen" johdosta diagnoosi on: selvä järkinen. kyllä, sitä minä olen.. mutta en terve.
Jos päästä lähtee tuollaista skeidaa, kannattaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas.
Hommaa mies ja keskity siihen
Kyllä sinun kannattaa nyt alkaa satsaamaan itseesi. Ei ole huomion hakua jos on tarve tuoda esille rankkoja kokemuksia. Kun asioita työstää ja käsittelee, niin pelko hellittää ja ei tarvitse kuvitella että sama toistuu eism. oman puolison kanssa, että hän tarttuis kurkkuun.
Varmaan silloin kun noita kauhumuistoja kumpuaa esiiin olisi hyvää kun voisi jonkun kanssa niistä puhua. Etäpäs jos silloin kirjoittelisit vaikka tänne. .
Sun pitäisi aktiivisemmin vaatia psykoterapiaa tms. kunnollista hoitoa. Itsekin pärjäsin masennuksesta ja lapsuuden traumoista huolimatta aika hyvin. Yhteiskunnan panostus hoitoon oli olematonta. Kuitenkin hoitoa alkoi järjestyä vasta, kun sain ekan manian ja poliisit vei käsiraudoissa hoitoon. Järjestetty hoito ei tosin toiminut masennukseen eikä kunnolla psykoottisiin harhaluuloihinkaan. Päästettiin pois, kun esitin tervettä.
Kuitenkin oli jännä huomata, kuinka hoitoa alkaa järjestyä, kun menee tarpeeksi sekaisin. Ärsyttävää vaan, jos pitää sitä pään sekoamista odottaa.
Mulla oli yhdessä vaiheessa päästä mukaan semmoiseen projektiin jossa olisin saanut psykoterapia hoitoa ja jossa oltais tutkittu just mun kaltaisia ihmisiä, mutta koska olin juuri liian "normaali" siihen, kun ei ollut diagnoosia mistään niin taisin jäädä listan viimeiseksi.. mäkin kyllä pärjään, teen kaikki ajallaan enkä halua ikinä tuottaa kellekään, varsinkaan äidille pettymystä.. mutta välillä just vaan pelkään että käy just noin, että päässä naksahtaa, sekoan ja muutun esimerkiksi..isäni kaltaiseksi...se on mun isoin pelko.. et musta tulee juonitteleva ja väkivallan tuottamisesta ja katsomisesta nauttiva mielipuoli..mulla on edelleen kausia kun nään flashbackeja kuristamisista, sitomisista, hakkaamisesta, hukuttamisesta...oon kiitollinen että olen elossa, mutta tuntuu että oon mieleltäni todella heikko..itsetuntoa oon koittanu kasvattaa ajan kanssa, ja oonhan vielä nuori, mutta vähän just lannistaa pelko esimerkiksi siitä oonko kenellekkää miehelle tarpeeksi hyvä.. Voiko joku rakastaa mua silloinkin, kun mulla menee heikommin?
Ehkä eniten varmaan kaipaan täs maailmassa sitä hyväksyntää. Hyväksyntää iteltäni ja muilta. En tiiä.. kirjoitan vain mitä tulee mieleen. Tänään pitkästä aikaa, tuntui etten vain pysty nousta tästä sängystä..Etten vain enää jaksaisi taistella pelkoa vastaan..
Sinulla on oikeus tuntea niinkuin tunnet. Ei sinun tarvitse äitiä miellyttääksesi muuttaa tuntemuksiasi. Vai että vuorotteluvapaalle, taitaa olla psykologilla itsellään jonkinlainen uupumus tai sitten haluaa vaan lomailla. Aika itsekkäitä nuo terapeutit ovat pitämään kiinni omista lomistaan. Sen olen saanut usein todeta. Tietysti onhan raskas työ mutta kuitenkin.
Tapauksessasi rupeaa helposti miellyttämään myös ammattiauttajaa joka ei ole sinulle hyväksi. Jos olosi on huono niin kannattaa hakeutua jonkun toisen terapeutin luo.
Kyllä ainakin minä luin tekstisi ja nähtävästi moni muukin. luen oikeastaan paljon muiden tekstejä täällä suomi24:ssa.muakin välis masentaa.tuttu tunne
Ihan sanon, että kiitos, Aloittaja, että luotit kirjoittaa meille anonyymeille itsestäsi. Kaiken kokemasi jälkeen olet tosiaan kirkkailla, järkevillä vesillä. Mutta. Tunnepuolta ja piilotajuntaa me ei voida käskeä, emmekä aina tiedä, mitä kaikkea siellä vuosien aikana tapahtuu; kaikki vaikuttaa kaikkeen ja siis myös nyt nämä sinun traumaattisten elämänvuosiesi jälkeiset vuodet ovat jotakin vaikutukseltaan.
Muistutat erittäin paljon minua! Ainostaan iältäni olen todella vanha sinuun verrattuna. Tämän oman elämänkokemukseni jälkeen sanoisin sinulle, että kyllä sinä tulet selviämään elämässäsi, mutta edelleen tarvitset tukea sekä apua tiedostamiseen. Sellainen "vaara", että menet burn-outiin, sillä minäkin elin vuoskymmenet ikäänkun näytellen. Pystyin kummasti itse valikoimaan ihmiset, joille kerroin todellisista yksinäisyydessä kokemistani tuskista ja täydellisistä makuupäivistäni yksiössäni. Sekä lääkityksen käytöstä. Sitten mua alkoi auttaa se, että etsin/löysin saman tyyppisiä ihmisiä kavereiksi, toisia nuoria naisia, jotka myös hyvin herkillä, kuka mistäkin kuviosta ulos tulleena, kellä mitäkin traumaa. Ekaksi helpotti se, että 'hei mun ei tarviikaan salata mitään!!!'. Tämä oli upeeta. Toisilla oli vastaavia juttuja; oireita, terapeutteja, lääkärikäyntejä ja lääkkeitä.
Jälkeenpäin ajateltuna pidän hyvänä sitä, etten koskaan kertonut näistä mielenterveysvaikeuksistani ydinperheelleni. Sen vain jotenkin kokee, kuka/ketkä eivät ole sopivia kuulemaan. Siinä on just se, että kuulijalla pitää olla valmiina riittävä, oikeanlainen taju tällaisista elämäntuskista. Vaistoat varmasti oikein, että äidilläsi ei ole vahva, asiallinen, puolueeton etäisyys tähän sinun asiaan; hänellä se menisi lähinnä hankalasti vaan tunteisiin. Ei hänellä voi olla sinua auttava asenne, kyllä tässä elämänvaiheessa sun kantsii hakea sopivat ihmiset muualta ja pitää äiti vaan muuten ystävällisenä kaverina :) ! Äidin kanssa sinun vaikeutesi vaan lisääntyisivät, tulisi sotkua niinku, etkä sitä jaksaisi.
Jatka itsenäistä elämää ja pyri yhteyksiin, joissa löydät SAMALLA AALTOPITUUDELLA olevia, joita taatusti on olemassa. He myös ovat ymmärtäväisiä ja luotettavia.
Kerroin tässä jotakin oman elämänkokemukseni kautta, toivottavasti saat siitä jotakin ideaa.