Kuinka lievä hypo on vielä hypo?

Maniathan ne ongelmia aiheuttaa. Hypossa ihmiset voi olla iloisia ja tuottavia.

Minulle ei tehty edes koko MDQ testiä vain mielialakäyrä viimeisemmältä 20 vuodelta.. jossa piti kertoa ja kuvata mitä tunsin vuonna 1992 kuin tein sitä ja sit jne.

Aivan tasaista ollut, mutta vuonna 2011 masennuslääkkeitä (siis kolmea eri masennuslääkettä syödessäni) velkaannuin 19.000 euroa kevytmielisesti ja bipo II langetettiin.

Neurolpetit määrättiin ja painotettiin, että kaikki lääkkeet on syötävä tai velkaannut uudestaan.

Lääkketiä söin 3 kk, mutta lopetin ne koska minä vain nukuin, nukuin ja muutuin zombiksi joksa ei osannut edes ajatella, ei muistanut mitään jne.

Lähdin hakemaan apua rankkaan työpaikkakiusaamisen aiheuttamaan masennukseen ja tuloksena oli bipo II ja työkyvyttömyyseläke.

Minulle joka olen elänyt lainkuuliasita elämää 40 vuotta, kasvattanut kolme lasta, ollut hyvä äiti, vaimo ja työntekijä.

Uskon vakaasti, että kuka tahansa olisi tuollaisen massiivisen kiusaamisen seurauksena murtunut ja masentunut, kolmea masennuslääkettä syötyään jättiannoksin olisi hieman todellisuudentajua pettänyt.

Biboja leivotaan nykyisin aivan liian hepposin perustein ja syötetään kaikille voimakkaista lääkkeitä joiden vuoksi katoaa elämstä mielekkyys ja värit.

Eläkkeelle en suostunut jäämään, mikä kaihertaa psykiatria aivan sairaasti. Tsaisin väliajoin muistaa muistuttaa etten selviä enkä pärjää. Milloin tässä yhteiskunnassa kaikki elämään liittyvät vastoinkäymiset on luokiteltu sairaudeksi?

Niin ja mitään ulosottoja tai maksuhöiriömerkintöjä minulla ei ole, vain tuo 19.000 velkaa jonka maksaminen onnistuu vaikkein olisi töissäkään.

Kaikesta oppineena tiedän ainakin seuraavat asiat: -minä en jää työpaikkoihin joissa voidaan pahoin, minä en suostu enää kiusattavaksi.
- minä en jatkossa hakeudu psykiatrian hoidon piiriin, koska tuolta ei apua saa vaan ajetaan syvemmälle ahdihkoon kummallisten lääkkeiden kautta.

Mulle langettettiin kans tuo bibo diagnoosi yli vuosi sitten elämän kriisin yhteydessä. Pitkään olin epäuskoinen, kun en löydä aikasemmasta elämästä kaikkia merkkejä. Olen elänyt tasaista elämää, ei ongelmia rahankäytön suhteen, ei päihteidenkäyttöä (kavereiden kanssa joskus) ei vaihtuvia seksikumppaneita, ei toistuvia masennus tai maniajaksoja eikä mielialatkaan ole ailahdelleet.

Joten olin aivan mitä v! Yksi masennus teininä ja nyt sit viime keväänä.
Jolloin olin tosi ahdistunut ja enkä nukkunut ollenkaan millään dropeilla.

Pitkään vastustelin tuota diagnoosia ja mun oli vaikea hyväksyä sitä. Mutta se puolen minkä elämästäni löydän, on tuo nukkuminen. Mulle on riittänyt aina vähän unta. Tai siis mulla on ollut useita jaksoja elämässäni, kun olen nukkunut 2-3 tuntia yössä esim. vaikka puolen vuoden ajan, eikä se ole tuntunut missään, ei ole väsyttänyt enkä ole juonut mitään kofeiini pitoisia juomia. On ollut myös muutamia kolmen viikon nukkumattomia ajanjaksoja. Mutta ongelma se, että olen ollut aina iloinen ja hyväntuulinen ja hyvin aikaansaava ihminen sekä monta rautaa tulessa.

Eli mä olen tullut siihen tulokseen, että mä olen hypomaanikko ensisijaisesti. Ja tätä tautia löytyy erilaisina variaatioina, löytyy lievempänä ja sitten voimakkaampana. Itse syön yhden ketipinor 300 ja deprakine 300 ja olo ollut hyvä ja käyn töissä ja elän normaalia mukavaa arkea. Noiden avulla tulee nykyään nukuttua normaalisti, joka musta on joskus sääli, kun aikaa ei löydy samalla tavalla kaikkeen, mutta ehkä se että pitää huolta yöunista niin säästynee uusien jaksojen puhkeamiselta.

Eli kyllä löytyy myös lievempänä, on olemassa myös niitä, joilla on vain hypomaniaa, eikä ne välttämättä tarvitse siihen mitään, mutta riittävää unensaantia painotetaan tässä taudissa. Vielä lisäisin, jotkut saavat lääkkeistä hyödyn ja elävät niiden avulla normaalia elämää ja käyvät töissä.