Olen hiukan yli 40v.
Tämä on tosi ahdistavaa.. Olen eronnut vakituisesta suhteesta 10v. sitten.
Eroni jälkeen on ollut pari pitempiaikaista suhdetta ja nyt olen ollut yksin vuoden, kunnes tapasin mieskaverini.
Olemme olleet muutaman kuukauden yhdessä. Ensi kuukausi oli tosi ihanaa, no jokainen tietää, että ns.arki tulee tietysti kaikkien eteemme. Sanon tämän myöteisellä mielellä. Kuljemme edelleen käsi kädessä ja annamme toisillemme huomiota. Olemme saman henkisiä ja nautimme toistemme seurasta. Itselläni on turvallinen olo.
Edellinen suhteeni kariutui miehen valehteluun, hänellä oli toinen nainen.Olin tosi sokea..Sain siitä vihjailuja. En uskonut tietenkään ja niin sanoi myös kaverini. Uskoin, mutta silti jokin kaiversi minua. Aloin pohtimaan ja miettimään asioita.. Sitten alkoi palaset kolahtaa yhteen.
Löysin postikortin, jossa kiitettiin ihanasta viikonlopusta ym.. Silloin minusta jokin kuoli.
Laitoin miehen seinää vasten ja lopulta sain tunnustuksen. Se loppui siihen.
Surin ja aloin sääliä itseäni. Ryvin itsesäälissä.
Lopulta sain itseni ajan kanssa kuntoon.
Olin katkera.
Onneksi selvisin ja sain elämälleni uutta sisältöa.
Aikaa vei ja tuntui, etten voi enää seurustella kenenkään kanssa.(petetyksi tulemisen pelko).
Olin vuoden yksin. Nyt, jostain kummasta tämä ihminen tuli elämääni. En voi mitään, mutta pelkään taas saman tapahtuvan.
Kun hän menee ulos ystäviensä kanssa, mielessäni alkaa pyöriä typeriä asioita. Itse en viihdy savuisissa kapakoissa. Hän on myös eronnut vuosia sitten ja tottunut liikkumaan yksin.
Suon ilomielin hänelle niin sanotut poikamiesillat.
En tiedä pääsenkö koskaan eroon näistä epäilyistä.
Olemme keskustelleet asioista ja myöskin kysynyt, onko hän valmis seurusteluun, koska se myös vaatii toiselta paljon.
Välitän hänestä tosi paljon.
Tarpeeksi paljon kun alkaa pohtimaan, alkaa ottaa niin kaaliin, etten soita, enkä laita edes mitään viestiä. Hän pohtii mikä mun on...
Olen ehkä tosi lapsellinen, vaan minkäs teet.
Edellisen suhteen jälkeen keskustelin "itseni" kanssa, päätin silloin ryhdistäytyä. Jos joskus tapaan jonkun, niin annan hänelle tilaa elää, niinkuin me jokainen välillä tarvitsemme tilaa.
Luonteelleen ei ehkä mitään voi, mutta kun tietää että toisella on paljon ystäviä, niin naisia kuin miehiä, ne "mustat sukat" alkaa vaivaamaan.
Tämä on tosi ahdistavaa.. Olen eronnut vakituisesta suhteesta 10v. sitten.
Eroni jälkeen on ollut pari pitempiaikaista suhdetta ja nyt olen ollut yksin vuoden, kunnes tapasin mieskaverini.
Olemme olleet muutaman kuukauden yhdessä. Ensi kuukausi oli tosi ihanaa, no jokainen tietää, että ns.arki tulee tietysti kaikkien eteemme. Sanon tämän myöteisellä mielellä. Kuljemme edelleen käsi kädessä ja annamme toisillemme huomiota. Olemme saman henkisiä ja nautimme toistemme seurasta. Itselläni on turvallinen olo.
Edellinen suhteeni kariutui miehen valehteluun, hänellä oli toinen nainen.Olin tosi sokea..Sain siitä vihjailuja. En uskonut tietenkään ja niin sanoi myös kaverini. Uskoin, mutta silti jokin kaiversi minua. Aloin pohtimaan ja miettimään asioita.. Sitten alkoi palaset kolahtaa yhteen.
Löysin postikortin, jossa kiitettiin ihanasta viikonlopusta ym.. Silloin minusta jokin kuoli.
Laitoin miehen seinää vasten ja lopulta sain tunnustuksen. Se loppui siihen.
Surin ja aloin sääliä itseäni. Ryvin itsesäälissä.
Lopulta sain itseni ajan kanssa kuntoon.
Olin katkera.
Onneksi selvisin ja sain elämälleni uutta sisältöa.
Aikaa vei ja tuntui, etten voi enää seurustella kenenkään kanssa.(petetyksi tulemisen pelko).
Olin vuoden yksin. Nyt, jostain kummasta tämä ihminen tuli elämääni. En voi mitään, mutta pelkään taas saman tapahtuvan.
Kun hän menee ulos ystäviensä kanssa, mielessäni alkaa pyöriä typeriä asioita. Itse en viihdy savuisissa kapakoissa. Hän on myös eronnut vuosia sitten ja tottunut liikkumaan yksin.
Suon ilomielin hänelle niin sanotut poikamiesillat.
En tiedä pääsenkö koskaan eroon näistä epäilyistä.
Olemme keskustelleet asioista ja myöskin kysynyt, onko hän valmis seurusteluun, koska se myös vaatii toiselta paljon.
Välitän hänestä tosi paljon.
Tarpeeksi paljon kun alkaa pohtimaan, alkaa ottaa niin kaaliin, etten soita, enkä laita edes mitään viestiä. Hän pohtii mikä mun on...
Olen ehkä tosi lapsellinen, vaan minkäs teet.
Edellisen suhteen jälkeen keskustelin "itseni" kanssa, päätin silloin ryhdistäytyä. Jos joskus tapaan jonkun, niin annan hänelle tilaa elää, niinkuin me jokainen välillä tarvitsemme tilaa.
Luonteelleen ei ehkä mitään voi, mutta kun tietää että toisella on paljon ystäviä, niin naisia kuin miehiä, ne "mustat sukat" alkaa vaivaamaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kirjoitit hienosti Mari!
Olen myös hiukan yli 40v. ja kokenut monia asioita. Samoja kuin sinä. Osittain ne mustat sukat tuntuvat vaivaavan, ehkä siksi että kaikki on niin alussa. Ettei voi ymmärtää ja uskoa, ehkä siksi. Mutta siinä on muuta, joka vaikuttaa enemmän. Joka pitäisi juurta jaksain jutella, koska sitä on vaikea selittää ja siten myös ymmärtää. Vertauskuvina ei tule ymmärretyksi ja väärinymmärryksen vaara on olemassa. no, tämä oli vähän tätä yksin pohdintaa.
Ihmiseen pitäisi tutustua sillä hetkellä niin, ettei häntä pidetä samanlaisena kuin 5-10 vuotta sitten.
Voi hyvin ja onnea teidän suhteeseen!
Kiitos vinkeistä! Haluan antaa toiselle elin tilaa, koska tarvitsen sitä itsekin. Ja ymmärrän sen siksi hyvin. Sanoit hyvin: "Olemme keskustelleet asioista ja myöskin kysynyt, onko hän valmis seurusteluun, koska se myös vaatii toiselta paljon" Sitä se vaatii yhteistä keskustelua. Olette osanneet keskustella järkevästi asioista. Uskon, että se luo edellytykset onnistua, jolloin molemmat voivat kertoa toiveistaan ja tarpeistaan ja ne huomioidaan.
Olisi kumppanilta fiksua, kun ottaisi toisen huomioon, eikä aiheuta tilanteita, missä toinen voi tulla epävarmaksi.
Ei ole fiksua ruokkia mielestäni epävarmuutta, itse ainakin otan huomioon toisen osapuolen ja esitän asiat niin, ettei arvailuille jää tilaa.
Näin mun mielestä, mutta ehkä joillakin on tapana tarkoituksellisesti aiheuttaa pientä kiusaa ja epävarmuutta ikäänkuin todistellen kelpaavansa muillekin.
On helppo odottaa toisen olevan turvallinen, mutta molempien pitäisi saada kokea kumppaninsa samoin.
Tästä varmaan kannattaa mainita, jos kokee että toinen jättää liian usein epätietoisuuden varaan.
En usko, että kukaan haluaa tarkoituksella aiheuttaa epävarmuudentunnetta tai kiusaa rakkaalleen. Kyllä moni asia voi olla ajattelemattomuutta. Itse huomaan olleeni ajattelematon, ehkä se johtuu kuitenkin suhteen epävarmuudesta. Omasta epävarmuudesta, että toinen tosiaan rakastaa minua ja haluaa olla kanssani. Sitähän se pohjimmiltaan on. Riippuu niin suhteesta ja sen vaiheesta, missä mennään.
Yllättävää on se, että joutuu selvittämään niin paljon vanhoja suhteita. Niitä asioita mitä ei edes ole osannut ajatella tai olettaa.
Ymmärrän, että jokainen toivoo varmuuden ja turvallisuuden tunnetta läheisimmässä suhteessa.
Toivon sitä itsekin ja haluaisin sen luoda toista varten. En halua monia suhteita. Toivon yhtä ja ainoata, mutta en tiedä riittääkö se toiselle. En nyt puhu ystävyyssuhteista.
Olen halunnut vakuuttaa, mutta en ole osannut.
Enkä osaa kommunikoida täällä netissä. Minulle on alkanut tulla hulluuden tila vastaan. Epätodellisuus, jonka varaan en haluaisi mitään.