Hei!
Varmaan on aiheesta jo aiempaa keskustelua mutta koitanpa herätellä uudelleen.
Onko siis muita sairastaneita? Miten olette hyväksyneet ko. asian ja sopeutuneet jälleen normaaliin elämään? Miten muut ihmiset ovat suhtautuneet asiaan?
Itse en sairasta skitsitsofreniaa, vaan diagnoosi on valaisevasti "määrittelemätön psykoottinen häiriö". Olin kuitenkin selvästi maaninen mennessäni sairaalaan. Vahvoja harhaluuloja.
Tuntuu vaikealta tuntea itsensä "normaaliksi ihmiseksi" enää tuon tapahtuman jälkeen. En syö enää lääkkeitä ja välillä sitä uusimista pelkää vaikkei olekaan tullut mitään takapakkia.
Miettii että miksi ihmeessä..?! Olen kokenut olevani sosiaalisesti normaali, menestynyt hyvin koulussa etc. Sitten sotkivat rakkausasiat pään.
Kuulisin mielläni muiden kokemuksia asiasta. :) Unohtuuko se koskaan, palaako luottamus itseen? Haluaisin kovasti elää kuten ikäisen nuoret, käydä ulkona juhlimassa mutta onko se kauhean riskialtista..:S Pahinta olisi taas joutua syömään lääkkeitä.
Varmaan on aiheesta jo aiempaa keskustelua mutta koitanpa herätellä uudelleen.
Onko siis muita sairastaneita? Miten olette hyväksyneet ko. asian ja sopeutuneet jälleen normaaliin elämään? Miten muut ihmiset ovat suhtautuneet asiaan?
Itse en sairasta skitsitsofreniaa, vaan diagnoosi on valaisevasti "määrittelemätön psykoottinen häiriö". Olin kuitenkin selvästi maaninen mennessäni sairaalaan. Vahvoja harhaluuloja.
Tuntuu vaikealta tuntea itsensä "normaaliksi ihmiseksi" enää tuon tapahtuman jälkeen. En syö enää lääkkeitä ja välillä sitä uusimista pelkää vaikkei olekaan tullut mitään takapakkia.
Miettii että miksi ihmeessä..?! Olen kokenut olevani sosiaalisesti normaali, menestynyt hyvin koulussa etc. Sitten sotkivat rakkausasiat pään.
Kuulisin mielläni muiden kokemuksia asiasta. :) Unohtuuko se koskaan, palaako luottamus itseen? Haluaisin kovasti elää kuten ikäisen nuoret, käydä ulkona juhlimassa mutta onko se kauhean riskialtista..:S Pahinta olisi taas joutua syömään lääkkeitä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minä ajauduin kolme vuotta sitten pahan masennuksen kautta psykoosiin. En tiennyt mistä on kyse, ihmettelin vain outoa oloani.
Elin reilusti yli puoli vuotta omaa rinnakkaistodellisuuttani, johon kuului eristäytyminen kaikesta, vainoharhat, pelot jne
Itse hakeuduin hoitoon, kun maailma muuttui perin pelottavaksi paikaksi. Lääkkeitä söin 3kk ja lopetin omalla luvalla. Neuroleptit vain pahensivat oloani vaikkakin olo palautui normaaliksi tunsin neuroleptien alaisena eläväni paksun ja raskaan peiton alla.
Psykoosi kokemuksena on näin jälkeenpäin ajatellen ollut raskas, tuskainen ja uuvuttava matka. Vaikkakin se oli elämäni kauhein kokemus olen siitä tavallaan kiitollinen. Minä hajosin psykoosin aikana todella pahoin.. mutta olen saanut mahdollisuuden aloittaa rakentamaan itseäni uudestaan.
Minusta on tietyilä elämän osa-alueilla tullut vahvempi, en enää pelkää olla ihmisten joukossa, en pelkää pimeää, en uusia tilanteita. Säilytän malttini ja kasvoni, pysyn aika pokerinaamana nykyisin.
Koska psykoosini oli niin pitkä on toipuminen ollut hidasta ja tuskaisaa. Usko on meinannut loppua monta kertaa, pelko psykoosin uusimesta on mielessä usein. En tiedä voiko kohdallani psykoosi enää uusia, sillä ne tekijät jotka siihen johtivat ovat poissa, mutta toisaalta elämä täällä luo uusia vaikeita tilaneita jolloin riski vaipua psykoosiin on olemassa.
Päällisin puolin olen kuin kuka tahansa työssäkäyvä suomalainen nainen, siistit vaatteet, huoliteltu ulkonäkö, normaali painoinen, työnsä tunnollisesti hoitava perheenäiti. Olen varma ettei kukaan ulkopuolinen arvaisi minun sairastaneen psykoosia.
Minun pelastukseni eivät olleet lääkkeet, ei mt-toimiston henkilökunta vaan läheiseni ja heidän vankka usko siihen, että harhaisten ajatusten takaa löytyy vielä se entinen henkilö, heidän loputon vakuuttelu ettei perässäni ole liittovaltion agentit eikä koko maailma seuraa minua. Lopulta se painajaisunen tuntuinen olotila alkoi väistymään eikä ympäröivä maailma tuntunut vieraalta.
Psykoosit päättyvät usein itsellään, koska mieli ei jaksa loputtomiin luodan rankkaa materiaalia. Ehkä koetun psykoosin jälkeen voi jäädä päälle ns psykoottinen ajattelumalli.
Vuoden kotona huilasin psykoosin jälkeen ja lähdin ihan oikeisiin töihin. Vaihdoin paikkakuntaa, sillä asuin ennen pienellä paikkakunnalla jossa sana sekoamisestani levisi kulovalkean tavoin, enkä noissa ympyröissä olisi koskaan toipunut ennalleni. Täällä elän aivan tavallista terveen ihmisen elämää.
Kiitos vastauksestasi, oli kiva lukea näinkin positiivisesti päättynyt kokemus. :)
Onnittelut hienosta toipumisesta ja pääsystä takaisin normaalielämään!
Samoin olen omin luvin lopettanut lääkkeet, hirveetä tarvaraa..(Tosin mulla oli lyhyempi tuo akuutti psykoosijakso.)
Melkein tuli itku silmään kun kerroi noista läheisistä.. saman pelastuksen mulle ovat tuoneet. Mt-hoito..
Ja kyllä siinä tavallaan paljon oppi, suhtautumistakin niihin haastaviin tilanteisiin elämässä että ties vaikka uusiutumiselta vältyttäisiin..
Tuntuu vaan edelleen niin hullulta :D että ihminen tosiaan voi seota näin!
Mun psykoosi alko klassisesti lukemalla sanomalehdestä merkkejä. Luin paikallisesta lehdestä että seuraavana päivänä alkaa sota. Lehdessä oli tekstiä esimerkiksi palovammoista, jotka yhdistin siihen että hyökkäys aloitetaan napalmi-iskulla. Mainittiin kaksi kaupunkia, toinen lännessä ja toinen idässä, minne pääkaupunkiseudun kerma on jo aloittanut muuttoliikeen. Lisäksi luin toisesta lehdestä muslimiyhteiskunnasta, jonka päättelin odottaneen hetkeä jakavan Suomen yhteisomistukseen venäläisten kanssa. Lähdin illalla käymään kaupassa ja vastaan tuli muslimeja. Jos olisin väkivaltainen ihminen olisin hyökännyt kimppuun, mutta onneksi turvauduin vain erittäin paheksuvaan ja vihamieliseen katseeseen. Kuvittelin, että kaupan ruoka ja juoma on pumpattu ruokatehtailla täyteen hormoneja, jotta saataisiin sotaväestä kaikki irti. Luulin että olisin oman annoksen jo saanut aamupäivällä koululounaasta. Olin hyvin sekava ja tunsin kuinka huumattu kehoni kävi ylikierroksilla. Tulin kotiin ja kerroin kämppikselleni näistä merkeistä näyttämällä sanomalehteä ja kehotin valmistautumaan huomiseen sotatilaan. Häntä ei paljoa kiinnostanut ja seuraavana päivänä kuittasin sekoiluni toteamalla että heh heh ei sitä sotaa tullutkaan.
Mua rupes myöhemmin kiinnostamaan taide ja yhteiskunnan kahtijako. Rikkaat ja köyhät. Köyhät taiteilijat olivat piillottaneet varoituksia taideteoksiin joita vain harva ymmärsi. Kävin Helsingissä vapaa-aikanani tutkimassa patsaita. Eräänä päivänä luin salakielellä patsaskilpailusta sanomalehdestä. Kiertelin tunnetuimpia teoksia turistien seassa. Kuvittelin, että kyse on kansainvälisestä kilpailusta johon ottaa osaa maailman rikkaimpien maiden osallistujat. Pari tuntia kierreltyäni patsaita olivat ne johdattaneet minut tuomiokirkon yhdelle sivuovista. Se oli maali. Tuomiokirkon sisällä olisi ollut tilaisuus minua varten, mutta en ovea avannut. Luulin voittaneeni maailman herruuden pääpalkintona. Sen jälkeen käynnistyi ajojahti minua vastaan. Turistit, jotka olivat maidensa lähettämiä osannottajia olivat kintereilläni. Pääsin kotiin turvaan ja avasin heti tietokoneen. Uutislehdet hehkuttivat tuntemattomasta osanottajasta joka kaappasi maailman vallan itselleen. Suomalaiset poliitikot ylistivät minua. Muiden osanottajamaiden johtajat olivat raivoissaan. Tietokoneeltani pystyin nyt rauhassa asettamaan maailman järjestyksen uusiksi. Huomasin jokaisen tekoni näkyvän uutisissa. Seuraavana päivänä lähdin maailman herrana tervehtimään kansaa. En kirjoita siitä nyt enempää, mutta putkareissuun se johti ja sieltä minut lähetettiin pakkohoitoon.
Tää kirjotus nyt ei liittyny aiheeseen mitenkään mut halusin siit huolimatta vähäsen kirjottaa :)
Mut kirjotanpa vähäsen psykoosin jälkeisiä tuntemuksia kuitenkin.
Tuntuu, et olisin menny koko hoidon ajan jostain putkesta läpi. Lääkityksellä pahimmat oireet kuriin. Hoitokokouksissa valehtelin mun tilasta kun oli vielä vainoharhat päällä. Kukaan ei siten tajunnu mikä mua viiraa, eikä ketään oikeen kiinnostanutkaan. Läheisten ihmisten kerääntyminen mun ympärille tuntu hyvältä. Pääsin pakkohoidosta nopeesti pois. Hoito jatku avohoitona, missä mulla oli tosi lämmin ihminen hoitaja mun tukena. Ihminen joka aidosti kuunteli mua. Se oli jotain uskomatonta. Mun hoitopaikka vaihtu toiseen ja samalla hoitajakin. Sen jälkeen en oo käyny avohoidossa. Oon ollu nyt parisen kuukautta yksin kotona sairaslomalla nähden tosi vähän muita ihmisii. Oon vaan nukkunut ja käpertynyt itseeni. Läheiset jotka kävi sairaalassa on lopettanu sen tilapäisen tuen mitä sain melkeinpä päivittäin kun olin hoidossa. Kaikki normalisoitu taas. Tuntu tosi tekopyhältä se heidän apu. Mun sairaus oli eräänlainen tilaisuus jolloin läheiset kokoontu yhteen. Toisaalta se on iha nymmärrettävää. Arki vaan jatkuu.. Tunnen oloni vaan nii yksinäiseks tän mun sairauden kanssa. Sinne uuteen avohoitopaikkaan mulla ei ole mitään mielenkiintoa mennä kuin hakemaan mahdollisesti lisää sairaslomaa.
Onko sinulla kaksisuuntainen mielialahäiriö? Voisitko hakeutua johonkin vertaistuelliseen ryhmään, jossa voisit keskustella tilanteestasi kaltaistesi kanssa? Läheisten pitkäaikainen tuki olisi todella tärkeää, mutten itsekään sitä saa, koska minua pelätään ongelmieni vuoksi vaikken koskaan ole tehnyt kenellekään mitään pahaa, yleisesti ottaen ihmiset eivät ymmärrä mielenterveyden ongelmista mitään. Harva jolla on ongelmia on väkivaltainen tai tahtoo toisille pahaa.
kaksisuuntainen on diagnosoitu kyllä. vaikeeta hakea apua kun mielialat vaihtelevat epätoivoisesta toivokkaaseen päivittäin. lääkkeitä en ole syönyt niiden haittavaikutusten takia. olen lukenut paljon ravinnosta ja sen parantavista vaikutuksista mielialahäiriöihin. taloudellinen tilanne on ongelmallinen kun olin opiskelija sairastuttuani ja syksyllä minun pitäisi olla työelämässä. en usko että pystyn menemään mihinkään töihin.
itsetuhoisuus vaivaa mua. elän päivä kerrallaan. laiminlyön mun syömisen, pyykinpesun ja kodin siisteyden ja muut yleiset asiat. mulla on patti kaulassa ja toivon että se olisi syöpä ja kuolisin pois. ens viikolla meen näyttämään sitä lääkärille.
Mulla sama, en ole käynyt kahteen viikkoon suihkussa enkä syönyt kuukauteen juuri mitään itsetuhoisuudesta johtuen. Päivä kerrallaan on hyvä tavoite. Jos et saa tarvittavaa tukea omalta asuinpaikkakunnaltasi sinulla on oikeus hakeutua jonkin toisen sairaanhoitopiirin asiakkaaksi. Noihin mielialanvaihteluihin tarvitsisit varmastikin oikeanlaisen lääkityksen, otapa yhteyttä sellaiseen henkilöön kuin Arvilommi, joka on tutkijalääkäri, tutkinut kaksisuuntaisuutta vuosikymmeniä, toimii Helsingissä Auroran sairaalassa, puh. 050-3649665.
Mitäköhän ihmelääkettä hänellä olisi minulle antaa?
Hieno tarina. Kiitos kun jaoit sen meille :)
Ymmärrän mitä olet kokenut. Kiitos kokemuksesi jakamisesta täällä, siitä voi olla monelle hyötyä.
t.Aspergerinfo
mä en oikee oo varma mite tää jutustelu täällä toimii tai saako kukaa mun viestii..mut onko kellää kokemusta siitä et lääkkeet ei auta? mulla psykoosi todettii 2005 ja siitä tähän päivää, kokeiltu erillaisii lääkkeitä ja mulle tulee vaan sivuvaikutuksia.. lääkäri sanoi et olen haasteellinen..