kirjoitti täällä iltasadun.
Voisiko joku nyt kirjoittaa yösadun ?
Olen hulluna kirjoihin..
Voisiko joku nyt kirjoittaa yösadun ?
Olen hulluna kirjoihin..
Joku kerran
puhu palturia
24179
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Aloita sinä, niin minä jatkan.
Nämä ovat hauskoja hetkiä.
Päivä oli jo vaipunut syvälle yömyöhään, mutta Simo Pohjanmaanpoika ei vaan saanut unta. Hän oli kotimatkallaan seuroista tavannut ilmestyksen iki-ihanan näyn,..jotain sanoinkuvaamatonta ja kaunista.
Hän katsoi ilmestystä silmät sirrillää. Herran enkelikö hänelle ilmestyi keskellä metsäistä tietä?
Tai mikä oli tuo ihana hahmo valkoisessa mekossaan, kullanhohtoiset hiukset levällään.
Pohjanmaan pojan rinnassa tuntui outo muljahdus.
Mahanpohjaa kupli kuin aikoinaan kansakoulussa ku sai karttakepistä kynsilleen
Tiellä häntä vastaan oli tullut valkoinen hevonen, jolla oli otsassaan sarvi ja se oli kaunein hevonen, jonka Simo koskaan oli nähnyt. Sen hevosen katseessa oli jotain kumman kaunista ja viehkeää, joka naulitsi Simon paikoilleen...
Hevonen seisahtui Simon eteen ja nyökkäsi samalla päätään kuin tervehtiäkseen Simppaa. "Mistä tulet", kuuli Simo valkoisen ratsun kysyvän. Simo ällistyi, eikä ollut uskoa korviaan...
Simo huomasi, että edessä ei seisonutkaan Herran enkeli vaan valkoisessa yömekossaan unissaan kävelevä tyttö
"seuroistahan minä" vastasi Simo. Mutta mistäs sinä hummani siihen tulla tupsahdit?
Niinpä osaat katsella silmilläsi kuin neito ikään ja haastellakkin osaat?
Simo mietti oliko hän nukahtanut kesken kotimatkan, mutta tuntiessaan kiven hieraisevan varvastaan niin tutun tuntuisesti kengänpohjan reiästään, että hän päätteli olevansa hereillä. Oliko hän sitten tullut hulluksi?
Mitähän hän kysyisi seuraavaksi hummalta, karkuun sitä ei sopisi päästää..
Ratsu oli metsän laidalla unissaan kävelevän neitosen. Neito ja Simo ratsastivat hopoti popotilla neitosen linnaan. Neitohan oli prinsessa.
No voi kyllähän minä mieluummin tytön tapaan kuin humman, ajatteli Simo.
Mistäs tyttö tulet ja tähän aikaan?
Ja elivät elämänsä tapellen loppuun asti
Tytön silmät olivat kiinni, mutta hän käveli kuin hän olisi ollut hereillä, kuitenkin haparoiden välillä kuin etsien tukea käsillään jostain. Simo ajatteli, että hänen oli autettava tuo nukkuja takaisin omaan sänkyynsä, mutta siinä hänen pohtiessaan miten hän sen tekisi niin hän kuuli takaansa kavion kopsetta ja kääntyi katsomaan kuka sieltä nyt oli tulossa....
"Oletkos nähnyt tiellä vaeltavaa kaunista vaaleaa tyttö yöpaitasillaan" kysyi heponen Simolta...."juuri hän tuli minua vastaan tuossa toivon ja rakkauden puron luona ja ajattelin sitoa hänet hänet sen puron lähellä olevaan puuhun hänen harsomaisella yöpuvullaan, kun en muutakaan osannut tehdä"
halavatun prinssi! saapui teitenkin hakemaan tuota kuvankaunista neitokaista. Nyt nousee kyllä tulinen tappelu !
En luovu neidosta. pohjanmaan pojan veri on vettä sakeampaa ja sisu sen mukainen.
Simo juoksee minkä väkkärä sääristään kerkiää, kuoppaa tytön syliinsä ja juoksee suinpäin metsään. tyttö ei osaa hämmästykseltään sanoa mitään.
Simo juoksee kuin olisi sata pirua kintereillä. Sillä nyt oli sellainen hätä ettei sopinut yhtään hidastella.
simo mutkittelee ja kaartelee puut ja kannot. Hyppii kuin nuori kauris ikään. tytön vaaleat hiukset ovat neulasten ja roskien peittämät ja kosteat. Näky saa simon jalat vieläkin kevyemmiksi ja järjen myös.
eteen tuli kuitenkin este, toivon ja rakkauden puro, josta Simon on tyttö sylissään yritettävä selvitä yli puron toiselle puolelle, jossa Simoa odotti kutsuvasti uljas hirnuva valkoinen yksisarvinen hevonen. Simon juostessa kuin hirnuva hevonen itsekin, kuolaimet suussa ja sieraimet ilmaa puhkuen hän ei edessään huomannut suurta kannon juurta, johon hän kompastui ja tyttö kaaressa lensi toivon ja rakkauden puroon ja SImo mätkähtäen maahan kasvot kannon juuren mutakkoiseen kuralätäkköön..
nostettuuaan päänsä purosta, tyttö tunsi kuin olevansa uusi luomus, täynnä rakkautta. Rakkauden ja toivon puroon upottuuaan kaiki se rakkaus ja toivo oli siirtynyt häneen. Olipa purossa vielä sellainen taika, että ken siihen kajoaa, rakastuu ensimmäiseen vastaantulevaan ihmiseen.
Simon nähdessään tytön sydän täyttyi rakkaudesta. Hän juoksi kompastellen hameen helmojaan pidellen Simon luo.
Simo kohottaa mutaisen päänsä, jonka tyttö sieppaa syleilyynsä.
Kuralätäkkö on niin mutainen ja liukas, että tyttö lentää päistikkaa Simon syleilyyn.
Tyttö toivon ja rakkauden puron vettä valuvana ja märkänä suutelee Simon mutaisia kuraisia huulia tulisuudelmallaan ja siinä samassa Simo huomaa saaneensa ruumiiseensa kuin salaman iskusta uutta toivoa ja rohkeutta ja vastaa tytön suudelmaan vetäen häntä itseään tiukasti itseään vasten. Niin suurta tunnetta Simo ei koskaan ollut eläissään tuntenut ja hän huomasi heräävänsä kuin eloon ja aistivansa joka solullaan kiinni liimautuneen tytön vartalon itsessään ja hups,..mitä Simon mieleen pälkähtikään siinä heidän kiihkeänä suudellessa. Simo oli unohtanut kintereillään vihaisen prinssin, joka oli tullut omaansa noutamaan ja oli valmis taistelemaan tytöstä viimeiseen hengenvetoon..
Simo oli kuitenkin päättänyt myös taistella tytöstä saadessaan uutta toivoa ja rohkeutta purosta ja tytön rakkaudesta, niinpä hän vihelsi paikalle yksisarvisen ja hevonen oli heti valmis kuullessaan Simon kutsun käyvän ja tiesi mihin olisi nyt ryhdytävä-
Yhdellä pään heilautuksella ja sarven ojennuksella se heilauttaa prinssin selkäänsä ja nousee lentoon.
Prinssi puristaa sarvisen sarvea henkensä hädässä, kun se lentää kauas etelään. Havajin saarille asti.
simo ja neito nousevat toisiinsa nojaten. vihdoikin ajattelee tyttö, olen löytänyt hänet, kauan kaipaamani.
Simo puolestaan ei tiedä, mitä ajatella, niin sekaisin hän on kaikesta. vasta hän oli matkalla seuroista kotiin. Yksin, vähän murheissaankin. Ja nyt hänellä on kainalossaan elämä. Simo kääntää katseensa taivaalta tyttöön. Niin kaunis hän ajattelee, olenko hänen veroisensa? Tyttö kuin vastaukseksi suutelee Simoa, jota hän palvoo jo nyt.
Rakastan sinua..........
kuiskaa tyttö.
Simo Pohjanmaan poika, tavallinen mies metsän keskeltä, pysähtyy tytön silmiin.
Hän näkee niissä rakkauden, toivon, haavoittuvaisuuden, tuskan. Simo ajelehtii syvemmälle alkumerien lähteille. hän hajoaa aineettomaksi ja tuntee kadottavan itsensä. Hengästyen simo taistelee hukkumista vastaan. hän ei kykene liikkumaan.
Hän ei löydä enään itseään. Virta on liian voimakas. simo aavistaa hävinneensä taistelun. Hän antautuu tytön virtoihin. Virtojen kuumuudesta hän löytää itsensä entistä ehyempänä.lopultakin hän tuntee olevansa kokonainen. Tässä on aina ollut hänen sijansa. Tähän hänet on luotu. hänen elämänsä, täydellinen, ehyt...
Loppu
Oli synkkä ja myrskyisä yö, täysikuu porotti taivaalla ja värjäsi pilvet karmivan verenpunaisiksi. Taivasta vasten painui musta vesi, pienen maalaislammen kylmä peili. Lokit kaartelivat kiihkeinä lammen yllä, kirkuivat ja nokkivat vedenpintaa. Siellä oli jotakin, mikä ei kuulunut sinne, jotakin luonnotonta. Kävelin lähemmäksi rantakiville ja näin kuun valossa valkoista liinaa tai sidettä - paljon valkoista sidettä - sitä tuntui olevan metreittäin. Ja sitten käsi. Käsi veden pinnassa neliskulmaista kiveä vasten.
Minun oma käteni, aaaaarrrrghhhh.......
karmivaa..
Yösadut, kuten iltasadutkaan eivät saa olla liian jänniä.
Ja tasoa, kiitos. Ylöspäin.
Kauniina syksyisenä aamuna aikaisin metsässä kun linnut lauloivat ja pöllöt menivät nukkumaan lehdet alkoivat tippua pikku hiljaa puista,ja metsässä vallitsi iloinen syksyinen sirkutus sillä linnut olivat kiivaasti muuttopuuhissaan. Kaikilla oli niin kova kiire ja touhotus päällä etteivät he huomanneet sitä kuinka kaunis puro solisi aivan lähettyvillä metsän pimeimmässä nurkassa, vesi kimmelsi kirkkauttaan se oli kuin miljoonat timantit välkehtivät kilpaa vasten auringon säteitä, kuulaana syyskuun ensimmäisenä raikkaana päivänä.
Myöhemmin eräs pieni ja kalpea peippo kiinnitti huomiota nurkassa kimmeltävään valoon ja ihanan raikkaaseen tuulahdukseen. Pieni lintu meni lähemmäs ja lähemmäs kohti pimeätä kohtaa jossa hetken päästä hän saapui perille ja katsahti yli kumpareiden ja puiden ylitse, siellä näkyi juuri se kaunis kimmeltävä pieni puro kirkkaana loistaen kutsuvana ja iloa solisten ympärillään ilon ja onnen aura ympärillään. Se oli toivon ja rakkauden puro. Pieni peippo löysi itselleen kumppanin, toisen peipon jonka kanssa he elelevät luultavasti vielä tänäkin päivänä onnellisena, selvityneenä kaikesta,yhdessä.
Hyvää yötä.
hyvää yötä
Koivun oksaan korkealle teki peippo pesän...
Äskeisessä oli jo kuvailevaa ilmaisua paremmin.
Ehkä aavistuksen meni yli.
Tarinan genre ja juonikaavio jäivät tynkäisiksi.
Yritys hyvä, parempi, kuin edellä.
Perukaaavio tavanomainen.
En ymmärtäny mitään, mutta hauskaa on. : D
jhan pähkähullua !