Bipo ja vanhemmuus

Haluaisin kertoa, että toivoa on. Mutta silti miettisin kaksi kertaa.
Mulla diagnisoitiin bibo elämänkriisin yhteydessä tai se kai laukaisi sen.
Mutta aikaisempi elämä ei ole kyllä antanut merkkejä siitä. Ihan vakaata ja tasaista ollut mutta tuotteliasta hypomaniaa kyllä löytynyt.

Mutta siis lapset olin kerennyt saada ennen tuota diagnoosia. Nykytilanne on se, että käyn töissä/opiskelen, hoidan lapset ja kodin vuoroviikoin. Elän mukavaa ja normaalia elämää, näen ystäviä, harrastan liikuntaa siis ihan peruselämää ilman ongelmia.

Mutta silti murehdin miten tulevaisuudessa. Mitä jos olo heikkenee tai vointi huononee. Ja kun tää kuulemma tuppaa pahentumaan mitä vanhemmaksi tulee, jos nyt kaikkea on uskominen. Ja löytyyhän tätä lievempänä ja voimaakkampana. Mutta murehdin myös, jos mulla on tää oikeasti ja mitä jos lapsetkin tai osa saa kans esim. voikkaampana. Mutta jos olisin tiennyt en olisi ehkä hankkinut, tai olisin ainakin miettinyt asioita todella moneen kertaan.

Mutta nyt kun ne ovat olemassa en vaihtaisi niitä mihinkään ja rakastan niitä yli kaiken. Pyrin takaamaan niille mahdollisimman turvallisen ja vakaan lapsuuden, pienempi riski sairastua, jos ei ole mitään psyykkisesti kuormittavaa laastia.

Omaa jaksamista kannattaa myös miettiä, koska vanhemmuus kuormittaa ja rasittaa. Lapset ovat ihania ja suloisia, mutta myös haastavia ja niihin sisältyy paljon työtä ja vastuuta. Se voi joskus yllättää. Ja jos niille tulee joku psyykkinen sairaus se lisää kyllä työtä. Mutta se on sitten sen ajan murhe ja kyllähän tämän kanssa oppii elämään, kun noudattaa terveellisiä elämäntapoja.

Bibous ei ole mikään este hyvälle vanhemmuudelle, jos on asiat kunnossa. Mutta miettiä kannattaa aina. Se ei ole koskaan pahaksi. (Ehkä mäkin olisin tyytynyt esim.yhteen lapseen jos olisin tiennyt. )

Samma här, lapset ensin ja sairaus alkoi nuoremman ollessa 1 v. Olin kyllä tiennyt, jotta oma äitini oli välillä hyvin väsynyt ja välillä kaikkea muuta, mutta koskaan ei mistään sairaudesta oltu puhuttu.

Ja kas, kun sain bipodiagnoosin, rupesi totuus selviämään. Minun äidilläni, hänen suvussaan yleisesti ja kaikilla sisaruksillani olikin siis bipo. Hienoa, kun ajatellaan, että suojellaan toista salaamalla totuus.

Lapseni ovat ihan normaaleja nuoria miehiä, mutta pelko kaihertaa aina mieltä, jos ovat pitkään allapäin tai eivät nuku yökausiin. Olen rehellisesti kertonut, että tämmöistä sairautta suvussa on, että minä en ainakaan sorru valehtelemaan. Mutta jos olisin tiennyt sairaudesta etukäteen..No, jos sairaus tasapainossa, ehkä olisin sittenkin nuo lapset hankkinut. Kai.

Täälläkin yksi lapsiasiaa pohtiva bipo, 28-vuotias nainen. Kiva, että olet aloittaja saanut jo asiallisia vastauksia!

Itse olen voinut lääkityksen ansiosta todella tasaisesti jo kolmen-neljän vuoden ajan, olen täysillä mukana työelämässä (suhteellisen vaativa ammatti) jne. Teratologisessa tietopalvelussa sanoivat, että bipoon syömääni lääkettä (Ketipinor) voi syödä raskauden aikana. Silti tuntuisi hurjalta syödä raskausaikana vahvaa lääkettä. Toisaalta raskausaika lääkkeittäkin kuulostaisi hurjalta, koinhan ennen lääkityksen aloittamista kaksi rajua, psykoottiseksikin yltyvää maniaa, joista toinen johti jopa sairaalahoitoon, ja kaksi niiden jälkeistä masennusta. Enkä edes saa unta ilman (pientä) Ketipinor-annosta.

Olen toki pohtinut sitäkin, pitäisikö vain koettaa olla saamatta lasta... Mutta vauvakuume on kova, ja puolisoni(kin) olisi taatusti mitä vastuullisin isä. Tuntuu, että teen niin tai näin, niin täydellisen hyvää vaihtoehtoa ei ole olemassa...

Itsellänikin taudin laukaisi kotona tapahtuneet rajut muutokset (isän 30v mania muuttui yhtäkkiä masennukseksi ja kaikki alkoi yhtäkkiä hajoilla ympäriltä). Nykyisinkin pienetkin muutokset arjessa tuntuvat hajottavan, ja isommat tuntuvat välillä ylitsepääsemättömiltä. Olen kuitenkin toista vuotta ilman vakavampaa mania/masennuskautta, edellinen kauteni oli mania, jonka seurauksena harrastin sairaalloisesti liikuntaa, biletin baareissa ja harrastin irtosuhteita (ennen nykyistä miestäni)

En tiedä kuitenkaan pärjäisinkö, jos yhtäkkiä joutuisin esimerkiksi töiden takia pitkäksi aikaa eroon hänestä, puolitoista kuukautta eri paikkakunnilla tuntuu jo toivottomalta ja kärsin jokailtaisista paniikkikohtauksista.

Mitä tilanne olisi sitten, kun olisin esimerkiksi yksin kotona lasten/lapsen kanssa äitiyslomalla?

Bipot ei saisi hankkia lapsia.

Nimim. "psykiatri" heittää tuollaista läppää kaikkialla ja aina samalla nimimerkillä, älkää noteeratko mitenkään. Hän ei koskaan perustele väittämiään, ne on vaan hetkellisiä harhaisia mielleyhtymiä, jotka hän haluaa tuoda julki. Toivotaan että hänen olonsa helpottuu noiden kommenttien avulla.

Pikkasen nyt peräänkuulutan sen toisen,toivottavasti terveen,puoliskon vastuuta tässä lapsiasiassa.
Pitääkö olla niin itsekäs,että ehdoin tahdoin sairaan kanssa tekee niitä lapsia kun se perinnöllisyys näyttää olevan kuitenkin aika voimakasta?Tai jos ei mennä vielä niin pitkälle,niin haluaako terve kumppani oikeasti ottaa niin ison vastuun siitä,että sairas vanhempi kuitenkin uupuu eikä ole lasten kasvatuksessa kartalla?Näitä on niin nähty,että lapset ovat aivan ihmeissään,surullisia ja sekaisin ja oirehtivat kun toinen vanhempi joutuu koko ajan selittelemään heille,että äiti/isä nyt ei vaan jaksa teitä,antakaa hänen olla rauhassa ja nukkua/itkeä/istua nurkassa tai mitä tahansa muuta lasten mielestä outoa tai jopa pelottavaa.
Ja sekin on niin nähty,että ollaan muutama vuosi lääkityksellä joten kuten tolkuissaan ja sitten raskaus ja synnytys tai lapsen kasvatus laukaiseen sairauden uudelleen esiin.Siinäpä onkin sitten ihmettelemistä.Moni liitto on näyttänyt päättyvän tällaisessa vaiheessa ja kuinka sitten käy lasten?Tapaamiset sairaan vanhemmat kanssa ovat vähän niin ja näin eivätkä ne edes toteudu välttämättä niinkuin pitäisi.Kun sairas ei jaksa.
Ajatellaanko siis ollenkaan näin pitkälle asioita?Ja faktat tietäen otetaanko silti ehdoin tahdoin riski?
Kunhan kysyn.

Vaikka kuinka olisin ollut maniassa/masennuksessa, aina olen laskuni/vuokrani maksanut ja koulussa/töissä käynyt. Tasan kerran olen joutunut ottamaan koulusta sairaslomaa kuukaudeksi masennuksen takia.

Tällä hetkellä olen työttömänä ja päällä on lievähkö masennuskausi, mutta silti aktiivisesti haen töitä, käyn haastatteluissa ja laitan sähköpostia työpaikoille.

Koen siis pystyväni hallitsemaan "normielämän" tilanteet hyvin ja vaikka tämä vuosi on ollut täyttä p*kaa, olen silti saanut pidettyä itseni "pinnalla".

Kiitos paljon asiallisista vastauksista ja myös huolehdinnasta. Onneksi tuo lapsiasia ei kuitenkaan ole vielä tämän tai edes ensi vuoden asia, sillä tahdon saada talouden ensin vakaasti kuntoon, ennen kuin alamme lapsia tekemään. Pitänee jatkaa oman taudin tarkkailua ja lapsiasian mietintää.