Tuntuu, että olen umpikujassa. Tietysti itse itseni tänne ajanut. Olen niin ahdistunut, masentunut ja uupunut, etten jaksa ajatella asioita enää kuin omien paskojen tuntemusteni lävitse.
Lähiaikoina olen menettänyt yhden rakkaan ystävän, hän sairastui vakavasti ja kuoli muutama kk sitten. Lisäksi mummoni on sairas ja joudun odottamaan hänenkin kuolemaansa. :( Menetykset vahvistavat masennustani.
Pahempi ongelma on kuitenkin työelämä. Olen jo vuosia kärsinyt työpaikallani, mutta mulla ei riitä uskallusta heittäytyä tuntemattomaan ja pelkään työnhaun musertavan itsetunnon pohjalukemuun eli en uskalla hakea muutakaan työtä. Alallani ei juurikaan töitä ole tarjolla ja ala on muutenkin väärä. Työpaikallani on yt:t, lähtö voi olla joka tapauksessa edessä. Oletan, että juuri minut aiotaan irtisanoa, koska olen niin kelvoton työntekijä. Nyt alan olla siinä pisteessä, että irtisanominen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin työhön jääminen. Olen kerran yrittänyt itsemurhaa. Tekoni oli impulsiivinen ja osasyynä olivat tapahtumat työpaikalla.
Ahdistukseni kasvaa usein niin pahaksi, että kuoleminen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin elämän jatkaminen. Saatan tehdä sen hetken mielijohteesta, en edellistäkään suunnittellut etukäteen. Ahdistukseni ovat sellaisia, että minulla on tietty ahdistuksen taso, joka on läsnä päivitttäin ja sitten on kohtauksia, joissa ahdistus kasvaa pahimmillaan niin sietämättömäksi, että haluan vahingoittaa itseäni tai on jotakin muuta häiriökäyttäytymistä kuten tavaroiden hajottamista, ilkeilyä, raivokohtauksia tai halua karata tilanteesta pois vaikka keskellä yötä. Noissa tilanteissa koen ansaitsevani kaiken pahan ja tahdon levittää sitä ympäristööni, olen kuin toinen ihminen enkä tunne esimerkiksi rakkautta miestäni kohtaan.
Minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja epävakavaa personallisuushäiriö. Lääkityksenä noihin lito ja moklobemidi. Eivät vain tunnu yhtään auttavan siihen ahdistuneisuuteen, joka on se pahin oire kaikista. Tuo nykyinen kombo nostaa kyllä toimeliaisuutta, mutta ahdistus ei helpota, joten olen levoton, kiihtynyt ja juoksen ongelmiani karkuun. Minulle on myös määrätty rauhoittavia, mutta en ole niistä kovin innoissani. Yksi lääkäri sanoo syö ja seuraava melkein syyllistää, jos on erehtynyt moisia nappeja ottamaan. SSRI-lääkkeet ovat laukaisseet hypomanian. Ketipinor aiheutti zombiekooman. Onkohan mitään lääkkeitä, jotka voisivat auttaa?
Tietysti parasta olisi, että pääsisisn joskus terapiaan, tuo epävakaus ei lääkkeillä katoa. Tällä hetkellä voimavarat ovat vähäiset ja pelkään koko terapian aloittamista. En ole oikein sinut sen suhteen, että terapiaan olisi oikeastaan pakko mennä. Olen käynyt mt-toimistossa, mutta siellä käyminen on toistaiseksi mennyt jutustelun puolelle. Tuntuu vähän turhalta. Työterveyspuolella oma lääkärini on tosi mukava, mutta paikan psykiatri täysmulkku. Tuntuu, ettei kummastakaan paikasta saa apua.
Pitäiskö vaan hakeutua pitkälle sairaslomalle selvittelemään päätään? Töihin paluu kesäloman jälkeen aiheutti taas sellaiset ahdistukset, että itsensä tappaminen alkoi taas tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin eläminen.
Lähiaikoina olen menettänyt yhden rakkaan ystävän, hän sairastui vakavasti ja kuoli muutama kk sitten. Lisäksi mummoni on sairas ja joudun odottamaan hänenkin kuolemaansa. :( Menetykset vahvistavat masennustani.
Pahempi ongelma on kuitenkin työelämä. Olen jo vuosia kärsinyt työpaikallani, mutta mulla ei riitä uskallusta heittäytyä tuntemattomaan ja pelkään työnhaun musertavan itsetunnon pohjalukemuun eli en uskalla hakea muutakaan työtä. Alallani ei juurikaan töitä ole tarjolla ja ala on muutenkin väärä. Työpaikallani on yt:t, lähtö voi olla joka tapauksessa edessä. Oletan, että juuri minut aiotaan irtisanoa, koska olen niin kelvoton työntekijä. Nyt alan olla siinä pisteessä, että irtisanominen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin työhön jääminen. Olen kerran yrittänyt itsemurhaa. Tekoni oli impulsiivinen ja osasyynä olivat tapahtumat työpaikalla.
Ahdistukseni kasvaa usein niin pahaksi, että kuoleminen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin elämän jatkaminen. Saatan tehdä sen hetken mielijohteesta, en edellistäkään suunnittellut etukäteen. Ahdistukseni ovat sellaisia, että minulla on tietty ahdistuksen taso, joka on läsnä päivitttäin ja sitten on kohtauksia, joissa ahdistus kasvaa pahimmillaan niin sietämättömäksi, että haluan vahingoittaa itseäni tai on jotakin muuta häiriökäyttäytymistä kuten tavaroiden hajottamista, ilkeilyä, raivokohtauksia tai halua karata tilanteesta pois vaikka keskellä yötä. Noissa tilanteissa koen ansaitsevani kaiken pahan ja tahdon levittää sitä ympäristööni, olen kuin toinen ihminen enkä tunne esimerkiksi rakkautta miestäni kohtaan.
Minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja epävakavaa personallisuushäiriö. Lääkityksenä noihin lito ja moklobemidi. Eivät vain tunnu yhtään auttavan siihen ahdistuneisuuteen, joka on se pahin oire kaikista. Tuo nykyinen kombo nostaa kyllä toimeliaisuutta, mutta ahdistus ei helpota, joten olen levoton, kiihtynyt ja juoksen ongelmiani karkuun. Minulle on myös määrätty rauhoittavia, mutta en ole niistä kovin innoissani. Yksi lääkäri sanoo syö ja seuraava melkein syyllistää, jos on erehtynyt moisia nappeja ottamaan. SSRI-lääkkeet ovat laukaisseet hypomanian. Ketipinor aiheutti zombiekooman. Onkohan mitään lääkkeitä, jotka voisivat auttaa?
Tietysti parasta olisi, että pääsisisn joskus terapiaan, tuo epävakaus ei lääkkeillä katoa. Tällä hetkellä voimavarat ovat vähäiset ja pelkään koko terapian aloittamista. En ole oikein sinut sen suhteen, että terapiaan olisi oikeastaan pakko mennä. Olen käynyt mt-toimistossa, mutta siellä käyminen on toistaiseksi mennyt jutustelun puolelle. Tuntuu vähän turhalta. Työterveyspuolella oma lääkärini on tosi mukava, mutta paikan psykiatri täysmulkku. Tuntuu, ettei kummastakaan paikasta saa apua.
Pitäiskö vaan hakeutua pitkälle sairaslomalle selvittelemään päätään? Töihin paluu kesäloman jälkeen aiheutti taas sellaiset ahdistukset, että itsensä tappaminen alkoi taas tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin eläminen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos et jaksa töissä niin mene työpaikkalääkärille ja yritä päästä sairauslomalle.Ei kannata sinnitellä itseään piippuun.
Jos pitää sairaslomalle hakeutua, teen sen ehkä mieluummin mt-puolen kautta. Siinä vaan taas tietysti kestää ennen kuin sitä kautta pääsee lääkärille.Työterveyshuollossa joudun taas psykiatrin juttusille. Ko. ihminen ei kuuntele, on asiaton kommenteissaan ja vaikuttaa muutenkin olevan kusipää. On koko puljun ainoa psyykepuolen lekuri. :(
Jos jään taas sairaslomalle, potkujen todennäköisyys tietysti kasvaa. Vihaan työtäni ja työpaikkaani, mutta pelkään tulevaisuutta työttömänä, tarpeettomana ihmisenä. En näe itseäni muuten arvokkaaksi ja hyödylliseksi kuin työn ja verojen maksun kautta. Siksi en uskalla antaa itselleni lupaa sairastaa "julkisesti", vaan heilun hulluuden rajalla. Jos jaksaisin miettiä tulevaisuuttani ja tietäisin suunnan, jota kohti pyrkiä, voisin päästää irti. Löytäisinpä rohkeutta tehdä niin.