Olen nuori 19-vuotias mies. "Jouduin" masennukseni takia muuttamaan takaisin kotiin pikkupaikkakunnalle jokin aika sitten. Tätä ennen asuin kaupungissa jossa oli/on kavereita. Tämä paikka tekee minut vain entistä ahdistuneemmaksi. Ei ole ainuttakaan kaveria/kontakteja. Käyn täällä terapiaa. En edes halua saada täältä kavereita, koska minulla on tästä paikasta niin surkeat muistot vuosien takaa.
Äidin kanssa välit on vielä ok. Isän kanssa surkeat; emme tule toimeen ollenkaan ja minusta rupeaa tuntumaan että tunteeni häntä kohtaan on jo inho/viha:( tiedän että hän oikeasti rakastaa minua, mutta en vain voi tälle mitään. Äidin kanssa on helpompi jutella.
En uskalla täältä lähteäkään, koska sekin tavallaan pelottaa vaikka todellisuudessa haluaisin lähteä. Pelkään että pärjäänkö ja ennen kaikkea en halua että vanhempani, etenkään äitini joutuu murehtimaan minua. Tuntuu että tilanne on niin toivoton...
Äidin kanssa välit on vielä ok. Isän kanssa surkeat; emme tule toimeen ollenkaan ja minusta rupeaa tuntumaan että tunteeni häntä kohtaan on jo inho/viha:( tiedän että hän oikeasti rakastaa minua, mutta en vain voi tälle mitään. Äidin kanssa on helpompi jutella.
En uskalla täältä lähteäkään, koska sekin tavallaan pelottaa vaikka todellisuudessa haluaisin lähteä. Pelkään että pärjäänkö ja ennen kaikkea en halua että vanhempani, etenkään äitini joutuu murehtimaan minua. Tuntuu että tilanne on niin toivoton...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oletko miettinyt miksi vihaat ja inhoat isää? Onko luonteenne niin erilaiset? Jospa terapia ja aika tekee tehtävänsä. Toivon että saat palstalla vertaitukea.
Olet niin nuori, että onhan sulla asioita muutenkin opittavana, toivottavasti voit näistä kaikista vaihtaa terapiassa ajatuksia, koska onhan se hyvä alku
Voin ymmärtää miltä tuntuu pienellä paikkakunnalla. Itsekin olen sellaiselta lähtöisin. Lähdin ihan senkin vuoksi koska paikka oli niin ahdistava. Piirit pienet, kyräilevät. Aina vaan samat laatikkotalot päivästä toiseen.
Itselläni oli kinkkinen isä. Hän aiheutti paljon pahaa. Hän on jo kuollut. Mutta toisaalta tiedän että olin hänelle tärkeä.
Äitini kanssa on hankalaa välillä. Mutta onneksi asun eri paikkakunnalla niin se pitää vähän hajurakoa, ei jouduta liian läheisiin tekemisiin. Jos hän alkaa riitelemään niin sitä ei jaksa kukaan. Äitini oireilee oman parisuhteensa ja lapsuutensa vuoksi. Hän ei ole saanut ikinä hoitoa tai apua vaikka elämä on ollut rankka. Välillä ajattelen vaan että äidin kenkkuilut on hoitamattomia oireita ja yritän antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ehkä sun kannattaa vältellä juttelua isäsi kanssa. Ehkä hän kokee itse epäonnistuneensa kasvatuksessa tai jossain kun näkee että et voi hyvin ja siksi ei osaa puhua kanssasi.
Vanhemmat joskus möläyttelee ja päästää aivopieruja. Joskus he vain eivät kykene kapasiteetiltaan enempään.
Niin, mulla äiti siis alkoi sättimään ja temppuilemaan kun ekan kerran kerroin että olen sairastunut masennukseen. Ymmärsin kuitenkin että hän syytti itseään eikä siksi halunnut kuulla totuutta tilastani. Hän ei ole oppinut ikinä käsittelemään tunteitaan eikä siksi osannut opettaa minuakaan, joten ei häntä toki voi syyttää. Ajattelin vaan että voiko teillä olla sama tilanne isäs kanssa.
masennuksesi EI ainkaan parannu sielä jos paikka tekee entistä ahdistavammaksi eikä ole kavereita,ystäviä,kontakteja..
muuta takaisin kaupunkiin missä ne ystäväsi asuvat.
masennuksen aikana pitäisi yrittää jatkaa normaalia elämää,
koulu/työ/opiskelu. tavata ystäviä yms. terapiaa löytyy varmasti sieltäkin,
psykologille kannattaisi hakeutua.
(itse käynyt perheterapiassa ja psykologilla n.5v ja muissa...)
tilanne EI todellakaan ole toivoton!koska haluat ITSE apua!:)
suunnitelkaa yhdessä äitisi kanssa muuttoa takaisin ja mihin terapiaan/psykologille menet yms.. niin hän ei joudu murehtimaan.
uskon että pärjäät ja jos et pärjääkkään aina on ja saa apua!
äitini tapaa sanoa mulle: älä jää sinne maahan makaamaan muiden tallotavaksi ja poljettavaksi yritä nousta ylös vaikka näyttäisi huonolta jos et pääse pyydä apua!
t.18 nuori naisen alku