En tiiä mitä tekisin.
Oon ollut masentunut pahasti jo 5 vuotta.
Välillä on ollut parempi olo, mutta sitten olen taas vaipunut epätoivoon.
Olen vasta 16.
Kaikista pahinta on se, että esitän iloista ja onnellista ihmistä, vaikka en todellakaan ole sellainen.
Minulla on aina ollut paljon kavereita ja olen ihan nätti, että minua ei ole koskaan kiusattukaan.
Mutta aina olen parhaimmat kaverini karkottanu pois luotani ja eristäytynyt heistä.
Olen paljon kotona yksin, koska en vaan pysty olemaan ihmisten kanssa.
Kartan julkisia paikkoja, koska tunnen olevani niissä ahdistunu ja pelkään.
En ole näiden viiden vuoden aikana puhunut kenellekkään ongelmistani, koska en osaa.
Perheenikin luulee minun olean onnellinen.
En voi sille mitään, mutta
ajattelen hengen riistämistä itteltäni liian usein.
Pari kertaa olin jo aivan rajamailla.
mutta en kestä sitä tuskaa, minkä aiheuttaisin perheelleni, äidille.
Haluaisin puhua jollekkin, muuta en osaa.
Kaikki viha kertyy vaan sisälleni ja en välillä kestä sitä.
Tunnen joskus, että voisin hakata jonkun, ja se helpottaisi oloa.
Yhtenä päivänä riitelin isoveljeni kanssa, ja tulin aivan hulluksi.
Hakkasin vaan veljeäni nyrkeillä niin lujaa kuin jaksoin ja potkin häntä.
Sain juuri ja juuri estettyä itteeni, etten mosauttanut kunnolla nyrkillä naamaan vaan löin kämmenellä.
Jotenkin se vaan auttoi, kun sai purkaa tuskaa.
Unohdimme veljen kanssa asian, emmekä
puhuneet siitä enää koskaan.
Näin hirveät mustelmat hänellä ja minulla ittelläni seuraavana päivänä.
En vaan tiedä kauanko jaksan vielä.
Sen tiedän,että joskus tapan vielä itseni.
Haluaisin saada apua..mutta en osaa
ja häpeän.
Oon ollut masentunut pahasti jo 5 vuotta.
Välillä on ollut parempi olo, mutta sitten olen taas vaipunut epätoivoon.
Olen vasta 16.
Kaikista pahinta on se, että esitän iloista ja onnellista ihmistä, vaikka en todellakaan ole sellainen.
Minulla on aina ollut paljon kavereita ja olen ihan nätti, että minua ei ole koskaan kiusattukaan.
Mutta aina olen parhaimmat kaverini karkottanu pois luotani ja eristäytynyt heistä.
Olen paljon kotona yksin, koska en vaan pysty olemaan ihmisten kanssa.
Kartan julkisia paikkoja, koska tunnen olevani niissä ahdistunu ja pelkään.
En ole näiden viiden vuoden aikana puhunut kenellekkään ongelmistani, koska en osaa.
Perheenikin luulee minun olean onnellinen.
En voi sille mitään, mutta
ajattelen hengen riistämistä itteltäni liian usein.
Pari kertaa olin jo aivan rajamailla.
mutta en kestä sitä tuskaa, minkä aiheuttaisin perheelleni, äidille.
Haluaisin puhua jollekkin, muuta en osaa.
Kaikki viha kertyy vaan sisälleni ja en välillä kestä sitä.
Tunnen joskus, että voisin hakata jonkun, ja se helpottaisi oloa.
Yhtenä päivänä riitelin isoveljeni kanssa, ja tulin aivan hulluksi.
Hakkasin vaan veljeäni nyrkeillä niin lujaa kuin jaksoin ja potkin häntä.
Sain juuri ja juuri estettyä itteeni, etten mosauttanut kunnolla nyrkillä naamaan vaan löin kämmenellä.
Jotenkin se vaan auttoi, kun sai purkaa tuskaa.
Unohdimme veljen kanssa asian, emmekä
puhuneet siitä enää koskaan.
Näin hirveät mustelmat hänellä ja minulla ittelläni seuraavana päivänä.
En vaan tiedä kauanko jaksan vielä.
Sen tiedän,että joskus tapan vielä itseni.
Haluaisin saada apua..mutta en osaa
ja häpeän.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Haluaisin auttaa..mutta en osaa
ja häpeän.
joo minähän olen myös masentunut..karkotin itse kaverit luotani, esitän aina iloista, mutta kun tulen koulusta niin suoraan sanottuna purskahdan itkuun. Huonoin juttu tässä on se, että olen puhunut asiasta perheelleni, ei auttanut..koska äiti syyllisti minua vain lisää ja nyt on pahempi olo.. haluaisin todella auttaa sinua, mutta en voi ja osaa. avun hakeminen olisi varmaankin tarpeen.
Pojallani oli
samanlaisia oireita kuin sinulla, huomasin joku kuukausi sitten että kaikki ei ole kohdallaan.
Kysyin mikä vaivaa.
-ei mikään..
-olen valmis istumaan tässä vaikka koko yön jos haluat kertoa.
Näin että hän oli ahdistunut, halusi kertoa...
kyselin..pieniä asioita alkoi vähitellen purkautua ulos.
Rohkaisin jatkamaan..aikaa meni varm. monta tuntia ,selvittelimme tilannetta.
Seuraavana paivänä hän oli selvästi jo vapautuneempi, ja olo parani päivä päivältä!!
Asiat jotka häntä painoivat eivät loppujen lopuksi ollet "suuria", mutta hänelle sillä hetkellä liian suuria yksin kannettaviksi.
Neuvoin miel.terv.toimistoon jos haluaa.
Jokainen nuori tarvii kuntelijan, ei syyllistämistä missään nimessä.
Voisitko ensin mennä vaikka koulun terv.hoitajan juttusille, hänellä on vaitiolo velvollisuus ja osaa neuvoa sinua!!!!
Älä jää yksin hautomaan murheitasi, tuntui tosi pahalta lukea kirjoituksesi!!!
Lämmin halaus Sinulle'''''''
tiäksää paikkas tässä maailmassa?