Se palaa aina kun joudun takaisin sinne,sinne missä kukaan ei arvosta.Paikka jossa kaikki vihaavat,voin sen aavistaa.Paikka jossa kärsin joka tunti,minuutti,sekunti.Paikka jossa suurimman osan päivästä pelkään,sydän hakkaa,kädet hikoaa,tärisen,menen lukkoon.
Ja se paikka on koulu.
Kukaan ei kiusaa näkyvästi,mutta pelkään jatkuvasti,ahdistun ja itken iltaisin itseni uneen.
Olen sellainen,etten kestä edes tekstin lukemista ääneen luokassa ilman,että pelkään.Saatika esitelmän pitämistä!
Yritin itsemurhaa lääkkeillä viime syksynä,lokakuussa,en vain kestänyt enää kaikkea sitä painetta,jatkuvaa puristusta rinnassa,jatkuvaa stressiä huomisesta.Halusin sinne missä saa ikuisen levon.
Mutta soitin sittenkin hätäkeskukseen ja ambulanssilla sairaalaan.
Vanhemmat aliarvioivat hätähuutoni.Sanoivat että liioittelen ongelmia.Joulukuussa join viinaa keskellä koulun lattiaa kaverini kanssa.Jäätiin tietysti kiinni.Vanhemmat sanoivat ettei he voi luottaa kohta enää minuun ja olihan se täysin ymmärrettävää.
Vein 80% viinaa kouluun toisen kerran,join vessassa,laimensin veteen.En jäänyt kiinni,mutta oksensin,joten lähdin kotiin.
Yritin paeta alkavaa koulupäivää alkoholilla.
Koulu alkaa kohta,6 päivän päästä,ensi tiistaina 13.8. Henkeä ahdistaa ajatuskin.En kestä.En tule kestämään enää toista vuotta sitä helvettiä.Ajatuksissa liikkuu vain: minne pakenen? mistä voimaa tulevaan?
En uskalla sanoa äidille että masennus palaa.Äiti sanoo ettei se ole masennusta,se on hänen mielestään laiskuutta,saamattomuutta.Isä nyt sanoo vaan jaa,joo...
Mitä voin tehdä? Tahdon apua! Mutta en tahdo ilmoittaa sitä enää lääkkeiden yliannostuksen kautta.
Tahtoisin jotain joka antaa voimaa,vie pelon pois.
Kohta se taas palaa,musta masennus,demonit päässä sanovat: tapa itsesi,tapa itsesi!
Mutta en tahdo tappaa itseäni enää.Se aika on ohi kun ajattelin niin.
Haluan vain apua jatkuvaan ahdistukseen,stressiin ja pelkoon,ilman vanhempien ja läheisten halveksuntaa.Ilman häpeää.
Tahdon apua,etten ala taas ajatella taivaaseen pääsyä uudestaan.Ettei tilanne kehity pahemmaksi.
Mistä apua? Kun vanhemmille en uskalla kertoa,psykiatri ei viimeksikään auttanut kuin hetkeksi.
Kriisipuhelin ei auta.
t. 15 vee tyttö :( anteeksi jos sekava teksti....
Ja se paikka on koulu.
Kukaan ei kiusaa näkyvästi,mutta pelkään jatkuvasti,ahdistun ja itken iltaisin itseni uneen.
Olen sellainen,etten kestä edes tekstin lukemista ääneen luokassa ilman,että pelkään.Saatika esitelmän pitämistä!
Yritin itsemurhaa lääkkeillä viime syksynä,lokakuussa,en vain kestänyt enää kaikkea sitä painetta,jatkuvaa puristusta rinnassa,jatkuvaa stressiä huomisesta.Halusin sinne missä saa ikuisen levon.
Mutta soitin sittenkin hätäkeskukseen ja ambulanssilla sairaalaan.
Vanhemmat aliarvioivat hätähuutoni.Sanoivat että liioittelen ongelmia.Joulukuussa join viinaa keskellä koulun lattiaa kaverini kanssa.Jäätiin tietysti kiinni.Vanhemmat sanoivat ettei he voi luottaa kohta enää minuun ja olihan se täysin ymmärrettävää.
Vein 80% viinaa kouluun toisen kerran,join vessassa,laimensin veteen.En jäänyt kiinni,mutta oksensin,joten lähdin kotiin.
Yritin paeta alkavaa koulupäivää alkoholilla.
Koulu alkaa kohta,6 päivän päästä,ensi tiistaina 13.8. Henkeä ahdistaa ajatuskin.En kestä.En tule kestämään enää toista vuotta sitä helvettiä.Ajatuksissa liikkuu vain: minne pakenen? mistä voimaa tulevaan?
En uskalla sanoa äidille että masennus palaa.Äiti sanoo ettei se ole masennusta,se on hänen mielestään laiskuutta,saamattomuutta.Isä nyt sanoo vaan jaa,joo...
Mitä voin tehdä? Tahdon apua! Mutta en tahdo ilmoittaa sitä enää lääkkeiden yliannostuksen kautta.
Tahtoisin jotain joka antaa voimaa,vie pelon pois.
Kohta se taas palaa,musta masennus,demonit päässä sanovat: tapa itsesi,tapa itsesi!
Mutta en tahdo tappaa itseäni enää.Se aika on ohi kun ajattelin niin.
Haluan vain apua jatkuvaan ahdistukseen,stressiin ja pelkoon,ilman vanhempien ja läheisten halveksuntaa.Ilman häpeää.
Tahdon apua,etten ala taas ajatella taivaaseen pääsyä uudestaan.Ettei tilanne kehity pahemmaksi.
Mistä apua? Kun vanhemmille en uskalla kertoa,psykiatri ei viimeksikään auttanut kuin hetkeksi.
Kriisipuhelin ei auta.
t. 15 vee tyttö :( anteeksi jos sekava teksti....
Vastaukset 6
Vanhimmat
olen vaan sitä mielä, että oppii menemällä vain vähitellen vaikeisiin tilanteisiin, ja uskomalla,että kelpaa , myös kaikki keskstelu on hyvä ,näillä sivuilla voi löytyä itsellesi sopivia ohjeita
Hei! Kävin itse sinun ikäisenä saman kaltaisia tunteita läpi, enkä osannut hakea apua niihin. Vanhemmat, opettajat, kuraattorit ym kaikki suhtautuivat ongelmiini juuri kuten sinäkin puhuit. "teini-iän kotkotuksia, laiskuutta.." "kun vain yrittäisit" ym.. :( Luulin sillon todella, että olen ainoa sellainen kummallinen, ahdistunut, pelkääjä. Että sellaisiin ongelmiin ei apua olekaan, kun se on vain "itsestä niskasta kiinni" asia, omasta asenteesta kiinni.
Pyörittelin mielessäni itsetuhoisia ajatuksia, kokeilin viinaksia ym tyhmää.. Että joku olisi tajunnut, ja auttanut. Kyllähän sain toki kuraattorit ym tädit puuttumaan, mutta se asenne minua kohtaan oli edelleen vain, että "ryhdistäydy nyt ja ole reipas".
Nyt aikuisena kun katson tuota aikaa, minua olisi silloin auttanut, jos joku olisi oikeasti kuunnellut minua, eikä väheksynyt. Jos olisin päässyt siitä koulu ympäristöstä pois, mikä ahdisti ja pilasi suurelta osalta myöhemmänkin elämäni. Johonkin pienryhmä opetukseen tms.. Kukaan aikuinen ei silloin ehdottanut edes mitään sen suuntaista.
Enkä itse tietenkään osannut moisia ehdottaa, olin lapsi. Luulin, ettei ole vaihtoehtoja. Aikuisetkin saavat työstä sairaslomaa, jos ovat niin ahdistuneita tai masentuneita etteivät kykene normaaliin työssäkäyntiin. Lapsilla on toki oppivelvollisuus, mutta ei lastakaan (tai nuorta) voida pakottaa käymään kouluaan normaalisti, jos siihen ei yksinkertaisesti kykene, ja se käy henkisesti ylivoimaiseksi.
Ole rohkea, ja kerro ahdistuksestasi vielä kerran jollekin. Pyydä, ehdota, vaadi, että sinun koulunkäynti järjestetään niin, että voit sen käydä ilman ahdistusta, pelkoa ym.. Että voit ylipäätään oppia asioita. Sinulla on yhtäläinen oikeus koulurauhaan, opiskella elämääsi varten ym.. kuin rohkeilla, suosituilla, sosiaalisillakin nuorilla! Ihmiset ovat vain erilaisia. Erilaisia oppijoita.
Nyt kun olen itse äiti, minun toinen lapsistani käy ala-asteen pien luokkaa tunne-elämän ongelmien takia. Hän ahdistuu isoissa ryhmissä, ei pysy opetuksessa perässä ahdistukseltaan, pelkää herkästi epäonnistumisia ym. Tuossa pienluokassa hän on saanut käydä kouluaan rauhallisemmassa ympäristössä, on saanut tarvitsemaansa tukea, ja kannustusta. Hänen ei ole tarvinnut yrittää olla jotain muuta kuin on.
Kumpa itsellänikin olisi aikoinaan ollut mahdollisuus tuohon. Minulla voisi olla nyt jopa ammatti ja työpaikka. Mutta jatkuvassa lapsuuden aikasessa ahdistuksessa, itsetuntoni jäi hyvin vajavaiseksi, olen lähinnä invalidisoitunut. En kyennyt enää opiskelemaan, työtä tekemään. Se sitten johti sairaslomaan, joka on jatkunut työkyvyttömyys eläkkeenä. Valmistuin siis peruskoulusta eläkeläiseksi.
Toivon todella, että sinä saisit apua ongelmiisi NYT. Vaadi! Mene terveydenhoitajalle, kuraattorille, lastensuojeluun, terveyskeskukseen.. mihin vaan, kunhan kerrot, että et todellakaan pysty käymään kouluasi nykyisellä tavalla, vaan tarvitset tukea. Näytä vaikka tuo kirjoituksesi jollekin. Luulisi sen avaavan jääräpäisimmänkin aikuisen silmät...
Onnea elämääsi ja syksyysi! Kyllä sinä selviät! :)
Kaikki menee taas päin helvettiä.
On niitäkin hetkiä kun nautin olla koulussa, mutta joka päivä kuitenkin koen ahdistusta.
Se mikä minua siellä ahdistaa on muut ihmiset. Minua ei siis kiusata mitenkään näkyvästi (ei tönitä, huudella, varasteta mitään) vaan koen että minusta ei pidetä. Se ilmenee taas mm. halveksivilla katseilla jonka jälkeen saatan kuulla tirskuntaa selkäni takana.Minua ei haluta ottaa ryhmä-tai paritöihin.Minua pidetään varmaan outona tai jotain...
Mulla on kavereita koulussa.Niitä löytyy lähemmäs 10.Mut se meidän jengi on just sitä epäsuosittua ja outoa porukkaa.
Mua ahdistaa erityisen paljon mun valinnaisliikunta ja tekstiilityöryhmä.Olen se ainoa joka istuu yksinään pöydässä kun muut juttelee jonkun kanssa.
Eli mua ahdistaa ja pelottaa olla 200 muun oppilaan kanssa, jotka vihaa ja nauraa mulle, pilkkaa mua selkäni takana yms.
En vain osaa olla rennosti.Jännitän ja ahdistun sellaisissakin tilanteissa, missä muut ottavat rennosti.
Haluan olla normaali. :(
hirween sekava teksti...
Ymmärrän sinua hyvin. Kyllä teillä nykyajan nuorilla osaa olla vaikeaa. Ei ole ihme että yriätät viinan avulla vastustaa ja viestittää hätääsi. Kun sinua ei uskota ja oteta vakavasti niin et sinäkään voi luottaa aikuisiin.
Minun ehdotus on että kirjoitat tilanteesi kuvauksen paperille juuri tällaisena kuin tässä ja näytätä vanhemmille ja kouluterveydenhoitajalle.
Sopisiko sinulle nyt ratkaisuksi jokin yksityinen opiskelu kotona, täysi vapaus kaikesta esiintymisestä ym.
Näytä näin kirjallisesti tämä todellisuus että et yksinkertaisesti pysty. Sitten tuota luottamusta kouluun voisi alkaa totutella asteittain.
Järjestettäänhän nykyään paljon yskityistä kotiopetusta. Auttaikso tällainen ratkaisu.
Muakin ahistaa koulu. Ja aika lailla samoista syistä, kuin aloittajaakin. Kiusata varsinaisesti ei - enää, mutta silti joka päivä tuntuu, etten vaan kuulu siihen porukkaan, joka koulussa on. Tuntuu, että kaikki halveksii mua, ja pari kertaa olenkin kuullut miten jotkut ovat puhuneet ihan perätöntä pahaa selkäni takana. Enpä tiedä, mitä olen ikinä tehnyt ansaitakseni sellaistakaan.
En vaan jaksaisi tuntea niitä muiden halveksivia katseita niskassani enää hetkeäkään. Itsenäinen työskentely ja hiljaa kuuntelu oppitunneilla vielä joten kuten menisivätkin, mutta kaikki ryhmätyöt ja esiintymiset ovat kyllä yhtä tuskaa. Itsetunto on ihan pohjamudissa. :/
Joo, mutta etpähän ole aloittaja yksin. Tsemppiä vaan sullekin. Oma neuvoni on keksiä jotain mielekästä puuhaa vapaa-ajalle, esimerkiksi jotain liikuntaa jonka kautta voi päästellä ihan kunnolla höyryjä. Mutta on tää aika perseestä silti.