Olen miettinyt, että voiko tässä mahdollisesti olla kyse epävakaasta persoonallisuudesta.
Koen tunteet todella voimakkaina ja silloin kun ne iskee päälle, niin tuntuu, etten saa niitä mitenkään ulos. Pitää saada paniikkikohtaus ja seota ihan täysin, ennen kuin se tunne lähtee tai välillä ei lähde silläkään. Näin varsinkin negatiivisten tunteiden kanssa. Lisäksi saatan suuttua ihan pienistä asioista todella paljon.
Hyvä esimerkki on se, kun olin täällä poikaystäväni luona ja hän nukkui päikkäreitä. Olisin halunnut lähteä ulos, mutta hän ei jaksanut, joten harmistuin ja lähdin yksin. Kun tulin tänne kämpille takaisin, hän nukkui edelleen ja suutuin jumalattoman paljon. Viha tuntui niin voimakkaalta, että hakkasin päätäni ja tärisin. Sitten sain paniikkikohtauksen. Kun se meni ohi, tuntui, etten oikeasti ollut siinä paikassa missä olin, eikä poikaystävänikään ollut siinä oikeasti.
Menimme sitten tupakille ja siellä minusta tuntui, että lähtee taju ja vatsalihakseni alkoi vetää minua kasaan. Poikaystäväni nosti minut siitä ja talutti ovelle. Kun hän aukaisi oven, se kolahti päähäni ja sekosin ihan täysin. Juoksin sisälle, kaaduin lattialle, aloin itkeä hysteerisesti ja keinua edestakaisella liikkeellä kyljelläni. Kaikki tunteet tuli päälle niin voimakkaana, että aloin hakata itseäni ja lyödä päätäni lattiaan. Minua pelotti todella paljon.
Kun poikaystäväni talutti minut sänkyyn, antoi rauhoittavan ja alkoi hieroa jalkojani, aloin yhtäkkiä nauraa aivan jumalattomasti. Sitten kun poikaystäväni lopetti hieromisen ja tuli viereeni makaamaan ja laittoi silmät kiinni, aloin itkeä, koska pelkäsin, että hän nukahtaa ja jättää minut yksin. Tämän kohtauksen jäljiltä minulla on järkyttävät mustelmat reidessä ja käsi kipeänä itseni hakkaamisesta.
Tämän vaiva häiritsee minua ja arkipäiväistä elämääni. Lähtö jonnekkin sovittuun paikkaan saattaa venähtää minun kohtauksieni takia. Saatan siis suuttua jumalattoman paljon ja seota täysin, sitten olenkin normaali ja hetken kuluttua onneni kukkuloilla. Kohtaukset kestävät yleensä puolesta tunnista tuntiin, joskus kauemminkin.
Mistä tässä voi olla kyse? Ennen en näyttänyt koskaan tunteitani kenellekään ja nyt ne puskevat läpi väkisin, vaikka yritän niitä pidätellä.
Koen tunteet todella voimakkaina ja silloin kun ne iskee päälle, niin tuntuu, etten saa niitä mitenkään ulos. Pitää saada paniikkikohtaus ja seota ihan täysin, ennen kuin se tunne lähtee tai välillä ei lähde silläkään. Näin varsinkin negatiivisten tunteiden kanssa. Lisäksi saatan suuttua ihan pienistä asioista todella paljon.
Hyvä esimerkki on se, kun olin täällä poikaystäväni luona ja hän nukkui päikkäreitä. Olisin halunnut lähteä ulos, mutta hän ei jaksanut, joten harmistuin ja lähdin yksin. Kun tulin tänne kämpille takaisin, hän nukkui edelleen ja suutuin jumalattoman paljon. Viha tuntui niin voimakkaalta, että hakkasin päätäni ja tärisin. Sitten sain paniikkikohtauksen. Kun se meni ohi, tuntui, etten oikeasti ollut siinä paikassa missä olin, eikä poikaystävänikään ollut siinä oikeasti.
Menimme sitten tupakille ja siellä minusta tuntui, että lähtee taju ja vatsalihakseni alkoi vetää minua kasaan. Poikaystäväni nosti minut siitä ja talutti ovelle. Kun hän aukaisi oven, se kolahti päähäni ja sekosin ihan täysin. Juoksin sisälle, kaaduin lattialle, aloin itkeä hysteerisesti ja keinua edestakaisella liikkeellä kyljelläni. Kaikki tunteet tuli päälle niin voimakkaana, että aloin hakata itseäni ja lyödä päätäni lattiaan. Minua pelotti todella paljon.
Kun poikaystäväni talutti minut sänkyyn, antoi rauhoittavan ja alkoi hieroa jalkojani, aloin yhtäkkiä nauraa aivan jumalattomasti. Sitten kun poikaystäväni lopetti hieromisen ja tuli viereeni makaamaan ja laittoi silmät kiinni, aloin itkeä, koska pelkäsin, että hän nukahtaa ja jättää minut yksin. Tämän kohtauksen jäljiltä minulla on järkyttävät mustelmat reidessä ja käsi kipeänä itseni hakkaamisesta.
Tämän vaiva häiritsee minua ja arkipäiväistä elämääni. Lähtö jonnekkin sovittuun paikkaan saattaa venähtää minun kohtauksieni takia. Saatan siis suuttua jumalattoman paljon ja seota täysin, sitten olenkin normaali ja hetken kuluttua onneni kukkuloilla. Kohtaukset kestävät yleensä puolesta tunnista tuntiin, joskus kauemminkin.
Mistä tässä voi olla kyse? Ennen en näyttänyt koskaan tunteitani kenellekään ja nyt ne puskevat läpi väkisin, vaikka yritän niitä pidätellä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehkä kyse on siitä että olet ennen padonnut kaikki tunteet sisällesi ja nyt ne purkautuvat holtittomasti ja hallitsematta. Tosin en tietenkään voi sanoa mitään varmasti, koska en tunne sinua tai elämääsi.
Mutta itse olen hiukan samankaltainen tunne-ihminen. Joskus tuntuu siltä etten voi hallita pelon, vihan ja jännityksen tunteita lainkaan, vaan ne vievät minut mennessään. Ajoittain olen miettinyt jopa itsemurhaa kun tuntuu siltä etten hallitse ajatuksiani koskaan. Mutta olen löytänyt itse keinon ainakin jonkin verran rajoittaa tunnemyrskyjä; olen alkanut meditoimaan. Istun päivässä noin 15 minuuttia hiljaa paikallani, se rauhoittaa ihmeesti. Kannattaa kokeilla! Ja kyseessä ei ole mikään uskonnollinen huuhaa, vaan pelkkä mielenhallinan harjoittelu.
Mutta sinun kannattaa kyllä varmaan etsiä jostakin joku kenen kanssa voit keskustella asioistasi. Itse olen käynyt useamman vuoden terapiassa ja siitä on ollut apua, olen alkanut ymmärtää itseäni paremmin. Ja itsensä sekä omien vajavaisuuksiensa sekä psyykkisten haavojen tuntemisesta alkaa parantuminen.
No, minulla onkin se ongelma, että lapsuudessani on tapahtunut asioita, jotka ovat aiheuttaneet minulle vahvat traumat ja en ole juuri koskaan päässyt käsittelemään niitä asioita. Käyn kyllä psykologilla 1-2 kertaa viikossa, mutta se on lähinnä sellaista ''Mitäs sinulle kuuluu?'' -tyyppistä keskustelua. Emme siis paneudu koskaan lapsuuden aikaisiin traumoihini. Olen yrittänyt päästä psykoterapiaan, mutta se on mahdollista vasta, kun olen vaihtanut psykologikäyntini toiseen kaupunkiin ja alan vasta siellä puhua asiasta, mutta siihen saattaa mennä aikaa, koska tästä toisesta paikasta ei ole kuulunut mitään. Laitoin kyllä sähköpostilla viestiä psykologilleni, joka lupasi ottaa asian puheeksi hoitavan lääkärin kanssa.
Kuulostaa hyvin tutulta nuo sinun oireesi. 16 vuotiaana menin ensimmäistä kertaa terapiaan, minun todettiin olevan maanis-depressiivinen ja sain heti lääkityksen ja oireet ovat nyt kadonneet. Kaikki lääkärit eivät usko nuoria, mutta minulla kävi tuuri ja asia otettiin tosissaan heti alusta lähtien. Maanis-depressiivisyyttä on helppo lääkitä, joten jos olet vielä nuori, niin pyydä joku läheisesi mukaan terapiaan kertomaan kuinka vakava tilanteesi on, josko sinua sitten kuunneltaisiin paremmin ja saisit lääkityksen. Sen verran vakavilta nuo oireesi kuulostavat.
En tietenkään voi olla varma diagnoosistasi, kannattaa lukea aiheesta ja katsoa tunnistatko itsessäsi siihen liittyviä oireita.
Maanis-depressiivisyys on usein periytyvää ja se saattaa kestää koko elämän ajan, pelkkä psykoterapia ei riittänyt ainakaan minulle. Ikää tullessa lisää, oireet saattavat laimentua itsestään. Puhun nyt omien ja tuttujen kokemusten perusteella, olen tavannut paljon tästä sairaudesta kärsiviä eri hoitopaikoissa.
Yleinen harhaluulo tästä on, että manian tai depression täytyy kestää vuorokausia, jotta sinulla voidaan todeta olevan bipolaari häiriö. Asia ei ole näin, Minulla mania kesti välillä vain tunnin ja sitä seurasi pitkä masennus. Tunteet saattavat heitellä tunnissa monta kertaa ja bipolaariin kuuluu joissakin tapauksissa myös psykoottisia oireita. Se selittäisi oudot tuntemuksesi kohtauksen aikana (tunsit, että et oikeasti ole siellä ja poikaystäväsikään ei ole etc. Lieviä hallusinaatioita. Itse kuulin ääniä, joita muut eivät kuulleet)
Minusta ei kukaan huomaa, että joudun syömään lääkkeitä ja pystyn nauttimaan elämästä aivan niin kuin muutkin ihmiset. Oireet ovat vain paha muisto. Voimia sinulle, selviät tästä kyllä!
Alustus iski muhun aika lailla. Äärimmäiset vihan, ahdistuneisuuden ja pettymyksen tunteet yhteen nivottuina ja ylitsepääsemättömän voimakkaina iskevät joskus kohtauksen tavoin. Tilaa voisi kuvailla hallitsemattomaksi lapselliseksi raivoksi joka muuntuu järkyttävältä tuntuvaksi ahdistukseksi ja suruksi.Yleensä näin käy juuri pahojen riitojen päätteeksi avomiehen kanssa, ja tunteet kohdistuvat lähinnä itseeni eivätkä vastapuoleen. Paniikista irrottautuminen on joskus vaikeaa. Niinkään onnea en tunne mielestäni erityisen voimakkaana, ainakaan samalla intensiteetillä kuin negatiivisia asioita. Oikeastaan tuntuu että on nykyään vaikea iloita ilman että takana on ajatus jostain masentavasta.
Lääkitys auttaa oireisiin, mutta ainoastaan läpikäymällä siitä voi päästä eroon.
Itseni pelastus oli Jumalan armo.