sairaus etenee

Tiedän. Vain sellainen tietää joka on kokenut saman.
Minulla kesti kahdeksan vuotta, nyt on ollut laitoksessa pari kuukautta.
Pahinta on, en enää osaa elää normaalisti. Kaupassa käyminenkin tulee tehtyä niin että on mahdoton hoppu, vaikka nyt ei kiirettä ole enää. En osaa lähteä mihinkään, ihan kuin sairas pitäisi vieläkin vankina kodin seinien sisällä.
Läksin lomamatkalle, koko ajan huoli päällä.
Apua on turha odottaa, intervallijaksot ovat ainoa henkireikä.
Tunnen tuskasi uupunut. Neuvoni olisi, koeta saada mahdollisimman paljon intervallijaksoja, vaikka 2 viikkoa kotona 2 laitoksessa, vielä parempi jos saisit miehesi vakituiselle paikalle johonkin hoitopaikkaan. Tiedän että se olisi äärimmäisen raskas päätös. Älä uuvuta itseäsi liikaa, se ei ole kenenkään etu. Menisit lääkäriin ja sanoisit että nyt on paukut lopussa, on saatava lomaa. Mikään muutaman päivän loma ei auta, huomaan sen itsestäni, kahden kuukauden loman jälkeenkin olen vielä kaulaani myöten omaishoidon syövereissä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Sinun pitää saada levätä.

Viisaita sanoja tuossa edellisessä Ex-omaishoitajan kommentissa - niihin yhdyn täysin. Nyt ei auta muu kuin mennä lääkäriin ja todellakin sanoa, ettet jaksa enää jatkaa. Lääkärinlausunto saa yhteiskunnan rattaat pyörimään, miehellesi järjestyy aluksi vähintäänkin intervallihoitopaikka vaikkapa1 tai 2 viikon jaksoissa. Jos sekään ei auta, on sinun aika luopua omaishoitajuudesta tai muuten olette pian hoidettavia molemmat.

Päätös ei ole helppo, mutta älä lykkää sitä tai olet pian itsekin hoitoa vaativassa kunnossa. Voimia sinulle, että jaksat tarmokkaasti ryhtyä vaatimaan muutoksia.

Voihan tässäkin työssä tulla burn out.Minulle tuli viime talvena,kun tuli suuria muutoksia ja notkahduksia mieheni sairaudessa,en edes itse oikein tiedostanut sitä aluksi,ennen kuin tuli täysi uupumus.
Mene lääkäriin ja kerro miten voit,pyydä lisää intervallia,jos eivät anna,sano ettet jaksa hoitaa.Meillä se järjestyi suht nopeasti.Lisäksi sain kriisipsykologilta apua,se oli tosi hyvä.
Minä sairastuin,mieheni sairaudesta,älä sinä sairastu,vaan hae apua!Oma aika se paras,ja omat jutut,harrasta ja mene vaikka matkalle,tai ihan mitä vaan,mutta jotain omaa pitää olla,mistä saa voimia!
On sitä elämää vielä,tämä omaishoitajuus syö ihmistä sisältäpäin.
Nyt kun hoitoa lisätty,tuntuu että saa happea taas,kallista se on,mutta terveys myös tärkeä,koska mehän jatkamme tätä elämää tämän hukin jälkeenki.

Niin ei sitä koskaan tiedä kumpi lähtee ennemmin voivat sitkeinä elää kauankin vaikkei mitään muistaisikaan.

Hei. Missä päin Suomea asutte? Voisitteko käyttää hyväksi esim. SPR:n ystäväpalvelua? Sinun on pakko päästä hengähtämään useammin. Hae aktiivisesti apua. Toivon sinulle sydämestäni voimia, minä haluaisin ja voisinkin auttaa, jos asuisimme samassa kaupungissa.

Onhan tämä sanoisinko kuluttavaa työtä.Alsheimerikon kanssa ei päivät ole kovin helppoja ja vielä kun on liikuntakyvytönkin.
Se jo lämmittäisi mieltä kun joku meidät tuntevista tulisi ja kysyisi "tarvitsetko apua",mutta ei,aivan kuin maan alle olis kaikki hävinneet.Ei juuri soiteta,ei kysytä.
Tulee itselle kyyninen olo että odottakaas vielä se kalahtaa omaankin kohtaan ja arvaatteko tarjoanko apua.Onko tuollainenkaan mieli paikallaan.
Itse olen ollut ihminen joka on auttanut siinä missä on apua tarvittu.Siks en ymmärrä lähimmäisteni katoamista.

Nimimerkki"vaikka näin",oletkohan koskaan ollut omaishoitaja.Se on aivan yleistä että tuttavat häviää kun läheinen sairastuu,Ehkä tuo on pelkoa sairautta kohtaan,ehkä se on pelkoa omaa sairautta kohtaan.Pelkoa kohdata se sairas.Osaamattomuuden pelkoa.
Ei pakolla ystävyyssuhteita pidetä.

Meilläkin ollut hyvin hiljaista kun mies sairastui , kyllä ihmiset arastaa tulla , ja loppujen lopuksi , jos ei aikuinen ihminen ymmärrä käydä kylässä tai auttamassa ihan omasta vapaasta tahdosta , niin en taatusti ala soittelemaan perään.
Sairaus kun tuli taloon , ystävät hävisivät. Jos kotona oleva aika menee siihen että valvoo ja hoivaa toista , on jatkuva unenpuute ja suru , miten sitä lähtee kyläilemään ? Itsekin olen nähnyt ja kokenut sen että ns. ystävät loikkivat hyllyn taakse piiloon kaupassa. Tietääpähän sairauden myötä kuka välittää aidosti.
Oma vanha äiti 83v ja mummon sisko 90v ,soittelee aina ja antaa 200km päästä tukea mulle,ihania nuo vanhukset.
Toisaalta olen tutustunut uusiin ihmisiin , jotka hyväksyy miuta ja meitä tällasina kun ollaan.

Hyvin tuskan täyttämää elämä on , mieheni vaikeassa vaiheessa ,ainut mikä hänellä pelittää on jalat vielä,jotenkin.Kaikki on poissa , pelottaa tuo "kasvivaihe" .Pääsispä hän pois ennen sitä. Kaatuilua, kun on kotona ,eikä ymmärrä yhtikäs mitään.Ei yhtään mitään.Helvetti kun pitää katella kun toinen ei tiedä miten syödään tai juodaan.Ei puhu ,ei reagoi ,katse tyhjä ,kaikki on nyt poissa,mutta keho vielä pelittää.
En ole uskovainen , mut jos joku teistä on ,sanokaa sille Luojalla että hakee mun miestä pois.Joka saamarin aamu toivon sitä, että sais kuolla pois.Ei tämä ole elämää ei hänelle ,minulle eikä kellekkään.
Juu hän intervallissa, laitospaikkaa odotan ,toisaalta ,kait mie halpa työvoima ,ei kiirettä ainakaan pidetä sen paikan suhteen.
No nyt meen tapaamaan uutta ystävää ,saattaa olla että jopa hetkeksi unohdan omaishoitajuuden , öisin vaan kurjaa, tyyny aina märkä.
Pitäkää huolta itsestänne , kyl mie koittanut jopa omaishoitajien asioita ajaa tässä samalla .Jospa se aurinko vielä paistaa

En tiennyt että elämä tälläiseksi muodostuu,mies p-tuolissa,syötettävä.Puhuu tosin vielä mut ääni on hiljentynyt.Ajan ja paikan taju heittää.hätäilevä.Paljon teettää töitä niin että viikko ennen intervallia olen aivan piipussa.
On tuo Alsheimeri kauhea sairaus.Pala palalta ihmisestä otetaan pois.
Ajattelen näin että minua on aivankuin valmistettu luopumiseen,en enää tunne haikeutta kun hänet intervalliin vien vaan lähinnä helpotusta.
Ennen oli vaikeaa jättää hänet sinne ja ikävä kaihersi monta päivää.
Vapaalla haluan itsekin olla omien ajatusten kanssa enkä ottaa huomioon ihmisiä jotka ovat itse ongelmaisia,ajattelen hoitakoot omat asiansa.
Siis mikä on minulle seuralliselle ihmiselle uutta että en kaipaa ketään passattavaksi ja kahviteltavaksi.Tiedän ihmisiä jotka haluaisi tulla vapaallani vain syömään ja kahviteltavaksi koska ennen minulla riiti huomiota moneen suuntaan
Ajattelen,olenko tulossa erakoksi?
ristiina,yritän puhua Luojalle niin kuin pyysit että miehesi pääsisi pois,sillä tuskaa se on katsella toista ihmistä minkä sait puolisoksesi.
Ehkä minulla on pahin vielä edessä.

Mie kyllä muutuin ,toisenlaiseksi .Viihdyn ihan itsekseni , muiden murheet ,arkiset on minusta niin pieniä , kun joutuu muokkaamaan koka maailmansa, itsensä ja elämänsä uusiin uomiin. Joka päivä luopumista ja kumma kun oppii elämään surunkin kanssa.
Koskaan ei elämä ole enää entisensä ,ei koskaan ,koska kaikki peilaa tämän ajan läpi, ja aikaa menee, ennekuin itsekin paranee ja haavat on umpeutuneet....
Voimia ,kanssasisaret ja veljet...

Kiitos ristiina!Voimia kyllä tarvitaan omaishoitajana,joskus ne tuntuu uupuvan mutta kun saa vaapaata viikon niin jaksaa tai luulee jaksavansa.
On ollut ihana viikko koota itseään seuraavaa 2,5 viikkoa varten.
Vieraita en ole halunnut,vain nauttinut siitä että kukaan ei keskeytä kun teen jotakin.
En halua ketään kotiini ongelmiaan selittämään.Eri asia on kun tuolla raitilla tapaa niin eikös jo eilenki yksi hyvän päivän tuttu vuodattanut omia sairauksiaan niskaani.Teki mieli sanoa että nuo sinun huoles on kuin pisara itämeressä mutta jos näin töksäyttää niin puskaradio toimii ja omaishoitajasta tehdään pinna kireellä oleva.