Se mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmin ymmärtää sen että elämä on lähes aina hankalaa. Etenkin mielenterveyden suhteen. Harva ihminen on täysin "terve". Monet vain pitävät yllä esitystä ja kulisseja. Niiden takaa paljastuu aina ihan muunlainen totuus. Joskus kulissit on niin helppo nähdä.
Ihmisillä on silti jokin ihme oletus siitä että elämä olisi aina helppoa ja rauhallista. Ihminen ei voi uskoa että oma tai läheisen mielenterveys voisi järkkyä. Uskotaan että vaikka skitsofrenia tulee muille, mutta ei minulle tai läheiselleni! Sitten kun vakava mielenterveyden ongelma koskettaa itseä, niin alkaa hirveä kieltäytyminen sen uskomisesta. Ei millään lähdetä hakemaan apua, koska hävettää ja pelottaa niin paljon myöntää asia! "Mitä jos naapurit saa tietää?!"...
Mutta valehteleminen itselle ja muille sekä asian kieltäminen ei ole kestävää. Siinä se järki vasta meneekin! Kulissien ylläpito käy aina vaan vaikeammaksi. Lopulta kaikki romahtaa tuhoisin seurauksin eikä asiaa voi paeta. Jos sen sijaan olisi alusta lähtien myöntänyt asian ja ollut avoin, niin kaikki olisi voinut mennä paremmin. Hoitoa saisi hyvissä ajoin ja eikä tilanne tulisi yllätyksenä läheisille. Perheen kannalta mielenterveysongelmien salaaminen on vastuutonta.
Miksi ihmisillä on niin hirveä tarve esittää? Syynä taitaa olla se että pelkäämme neuroottisen paljon epäonnistumisia, sairauksia ja kuolemaa. Ne eivät kulttuurissame ole luonnollinen osa elämää, vaan kriisejä ja poikkeuksia. Mutta todellisuudessahan asia on niin että sairaudet kuuluvat jokaisen elämään ja kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymäkin. Me vain olemme niin takertuneita maalliseen hyvinvointiin, omaisuuteen ja nautintoon että kammoamme niiden puuttumista. Se mitä enemmän elintaso nousee, sitä vaikeammaksi ihmisen suhtautuminen sairauksiin ja kuolemaan käy.
Parasta on lakata tavoittelemasta täydellisyyttä ja loputonta nautintoa, koska ne eivät ole mahdollisia. Pitää vaan hyväksyä se että elämä on vaikeaa ja kivuliasta. Ei siinä muu auta.
Ihmisillä on silti jokin ihme oletus siitä että elämä olisi aina helppoa ja rauhallista. Ihminen ei voi uskoa että oma tai läheisen mielenterveys voisi järkkyä. Uskotaan että vaikka skitsofrenia tulee muille, mutta ei minulle tai läheiselleni! Sitten kun vakava mielenterveyden ongelma koskettaa itseä, niin alkaa hirveä kieltäytyminen sen uskomisesta. Ei millään lähdetä hakemaan apua, koska hävettää ja pelottaa niin paljon myöntää asia! "Mitä jos naapurit saa tietää?!"...
Mutta valehteleminen itselle ja muille sekä asian kieltäminen ei ole kestävää. Siinä se järki vasta meneekin! Kulissien ylläpito käy aina vaan vaikeammaksi. Lopulta kaikki romahtaa tuhoisin seurauksin eikä asiaa voi paeta. Jos sen sijaan olisi alusta lähtien myöntänyt asian ja ollut avoin, niin kaikki olisi voinut mennä paremmin. Hoitoa saisi hyvissä ajoin ja eikä tilanne tulisi yllätyksenä läheisille. Perheen kannalta mielenterveysongelmien salaaminen on vastuutonta.
Miksi ihmisillä on niin hirveä tarve esittää? Syynä taitaa olla se että pelkäämme neuroottisen paljon epäonnistumisia, sairauksia ja kuolemaa. Ne eivät kulttuurissame ole luonnollinen osa elämää, vaan kriisejä ja poikkeuksia. Mutta todellisuudessahan asia on niin että sairaudet kuuluvat jokaisen elämään ja kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymäkin. Me vain olemme niin takertuneita maalliseen hyvinvointiin, omaisuuteen ja nautintoon että kammoamme niiden puuttumista. Se mitä enemmän elintaso nousee, sitä vaikeammaksi ihmisen suhtautuminen sairauksiin ja kuolemaan käy.
Parasta on lakata tavoittelemasta täydellisyyttä ja loputonta nautintoa, koska ne eivät ole mahdollisia. Pitää vaan hyväksyä se että elämä on vaikeaa ja kivuliasta. Ei siinä muu auta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.