Teksti on sekainen, enkä edes tiedä miksi kirjoitan, varmaan koska en halua kellekään tästä puhua ja pakko saada vähän ajatuksia paperille jos vaikka vähän selkiytyisi nämä ajatukset. Olen 19-vuotias nuori nainen.
Eli harrastin exäni kanssa suojaamatonta seksiä noin kuukausi sitten. Ei lauennut sisään tai ollut lähelläkään laukeamista sisällä ollessaan, mutta eipä se paljoa kerro. Itselläni on e-pillerit, mutta ei ole tullut otettua niitä säännöllisesti, kun seksielämä oli aika kuivaa tuossa jonkin aikaa ja niitä on sitten jäänyt napsimatta kun olen unohtanut joka päivä sen pillerin napsaista. Tein tuossa viikko sitten testin ja näytti positiivista.
Nytpä sitten olen viimeisen viikon ollut aivan sekaisin, tuntuu pelottavalta tehdä asialle yhtään mitään. Soitan kyllä lääkäriajan itselleni ensi viikolle (olen tällä hetkellä reissussa). Olen aina ajatellut, etten lapsia halua ikinä ja tiedän, että en pystyisi lapsesta tällä hetkellä edes huolehtimaan. Osa minusta miettii, että voisin yrittää järjestää asiat niin, että voisin lapsen kasvattaa, mutta järjellä ajateltuna tämä ei ole mahdollista mitenkään, jos joskus hankin lapsen, haluan että hänellä on hyvä ja vakaa elämä, tällä hetkellä sitä ei ole mahdollista tarjota.
En halua puhua läheisilleni asiasta, sillä minua hävettää tyhmyyteni ja olen jo tarpeeksi pettynyt itsekin itseeni.
Tuntuu pelottavalta soittaa lääkärille ja varata aikaa, pitääkö minun siis ensin käydä verikokeessa jossa raskaus todetaan oikeaksi ja sen jälkeen keskustella lääkärin kanssa jatkotoimenpiteistä? Tiedän, että lääkärille soittaessa tämä selviää, mutta haluan nyt valmiiksi jo varautua ja tietää mitä tapahtuu.
En ole kertonut exälleni tästä mitään. Mielestäni miehen kuuluu saada tietää tilanteessa kuin tilanteessa, jos on saattanut jonkun paksuksi, mutta nyt kun tilanne on omalla kohdalla, tuntuu typerältä mennä vain sanomaan "Hei muuten, olen raskaana, mitäs siihen sanot?" Emme hirveästi keskenämme juttele, näämme välillä kaveriporukassa, mutta emme sen enempää. Haluan kovasti hänelle puhua tästä, sillä olisi kiva saada joltain tukea ja puhua asiasta, mutta pelottaa hänen suhtautumisensa koko asiaan. Hän on vasta 17 (täyttää tänä vuonna 18) ja pelkään, että hänen suhtautumisensa on luokkaa "Ei ole mun ongelmani".
Lisäksi hän on abortteja vastaan, mutta kai hän nyt itsekin tajuaa, että meistä kumpikaan ei ole valmis vanhemmaksi. Ja kun hän tämän tajuaa, pelkään että hän ei halua olla koko prosesissa mukana ja hylkää minut yksin asian kanssa ja syyttää minua kaikesta, esim. ehkäisyn puutteesta ja abortin tekemisestä. Tuo meidän yhdenillan juttumme oli siis humalainen sähläys, eikä kumpikaan miettinyt järkevästi, esimerkiksi juuri sitä ehkäisyä, koska "ei tässä mitään tapahdu". Eipä juu.
Yleensä hän on osannut suhtautua vakaviinkin juttuihin hyvin kypsästi, mutta pari kertaa hän on vaikeiden asioiden kohdalla jättänyt minut yksin asian kanssa ja parin päivän rauhoittumisen ja miettimisen jälkeen tullut antamaan tukensa ja puhunut asioista järkevästi kanssani. Tämä saattaa kuitenkin olla jo liian suuri asia ja jos hän suhtautuisi huonosti asiaan eikä haluaisi keskustella siitä ollenkaan, tuntisin itseni vielä huonommaksi kuin tällä hetkellä.
Kannattaako odottaa, että olen käynyt lääkärissä varmistamassa asian, vai keräänkö itseni ja kerron mahdollisimman nopeasti exälle tästä mahdollisuudesta? Onhan tuo varmaan aika selvää jo, että raskaana olen, mutta osa musta ei vielä täysin sitä usko, varmaan sen takia että tämä on oikeasti niin iso juttu enkä olisi ikinä uskonut, että voin olla niin vastuuton, että tähän tilanteeseen joudun.
Saatte kirjoitella mielin määrin niitä "oletpa tyhmä lortto" - kommenttejanne (samantyylisiä keskusteluja lukiessa huomasin, että näitä eksyy aina joukkoon), mutta voisitte samalla antaa tälle typerykselle faktatietoja tai mielipiteitä noista askarruttavista asioista.
Ja kyllä, olen tällä hetkellä aika avuton kun yksin mietin tätä enkä enää luota omiin mielipiteisiini, mutta en millään haluaisi sekoittaa ketään ystävää/vanhempia tähän. Jos exältä en tukea saa, niin siinä tapauksessa varmaan luottoystävään tukeudun.
Kiitos jos joku jaksaa lukea ja vielä vastata asiallisesti kaupan päälle!
Eli harrastin exäni kanssa suojaamatonta seksiä noin kuukausi sitten. Ei lauennut sisään tai ollut lähelläkään laukeamista sisällä ollessaan, mutta eipä se paljoa kerro. Itselläni on e-pillerit, mutta ei ole tullut otettua niitä säännöllisesti, kun seksielämä oli aika kuivaa tuossa jonkin aikaa ja niitä on sitten jäänyt napsimatta kun olen unohtanut joka päivä sen pillerin napsaista. Tein tuossa viikko sitten testin ja näytti positiivista.
Nytpä sitten olen viimeisen viikon ollut aivan sekaisin, tuntuu pelottavalta tehdä asialle yhtään mitään. Soitan kyllä lääkäriajan itselleni ensi viikolle (olen tällä hetkellä reissussa). Olen aina ajatellut, etten lapsia halua ikinä ja tiedän, että en pystyisi lapsesta tällä hetkellä edes huolehtimaan. Osa minusta miettii, että voisin yrittää järjestää asiat niin, että voisin lapsen kasvattaa, mutta järjellä ajateltuna tämä ei ole mahdollista mitenkään, jos joskus hankin lapsen, haluan että hänellä on hyvä ja vakaa elämä, tällä hetkellä sitä ei ole mahdollista tarjota.
En halua puhua läheisilleni asiasta, sillä minua hävettää tyhmyyteni ja olen jo tarpeeksi pettynyt itsekin itseeni.
Tuntuu pelottavalta soittaa lääkärille ja varata aikaa, pitääkö minun siis ensin käydä verikokeessa jossa raskaus todetaan oikeaksi ja sen jälkeen keskustella lääkärin kanssa jatkotoimenpiteistä? Tiedän, että lääkärille soittaessa tämä selviää, mutta haluan nyt valmiiksi jo varautua ja tietää mitä tapahtuu.
En ole kertonut exälleni tästä mitään. Mielestäni miehen kuuluu saada tietää tilanteessa kuin tilanteessa, jos on saattanut jonkun paksuksi, mutta nyt kun tilanne on omalla kohdalla, tuntuu typerältä mennä vain sanomaan "Hei muuten, olen raskaana, mitäs siihen sanot?" Emme hirveästi keskenämme juttele, näämme välillä kaveriporukassa, mutta emme sen enempää. Haluan kovasti hänelle puhua tästä, sillä olisi kiva saada joltain tukea ja puhua asiasta, mutta pelottaa hänen suhtautumisensa koko asiaan. Hän on vasta 17 (täyttää tänä vuonna 18) ja pelkään, että hänen suhtautumisensa on luokkaa "Ei ole mun ongelmani".
Lisäksi hän on abortteja vastaan, mutta kai hän nyt itsekin tajuaa, että meistä kumpikaan ei ole valmis vanhemmaksi. Ja kun hän tämän tajuaa, pelkään että hän ei halua olla koko prosesissa mukana ja hylkää minut yksin asian kanssa ja syyttää minua kaikesta, esim. ehkäisyn puutteesta ja abortin tekemisestä. Tuo meidän yhdenillan juttumme oli siis humalainen sähläys, eikä kumpikaan miettinyt järkevästi, esimerkiksi juuri sitä ehkäisyä, koska "ei tässä mitään tapahdu". Eipä juu.
Yleensä hän on osannut suhtautua vakaviinkin juttuihin hyvin kypsästi, mutta pari kertaa hän on vaikeiden asioiden kohdalla jättänyt minut yksin asian kanssa ja parin päivän rauhoittumisen ja miettimisen jälkeen tullut antamaan tukensa ja puhunut asioista järkevästi kanssani. Tämä saattaa kuitenkin olla jo liian suuri asia ja jos hän suhtautuisi huonosti asiaan eikä haluaisi keskustella siitä ollenkaan, tuntisin itseni vielä huonommaksi kuin tällä hetkellä.
Kannattaako odottaa, että olen käynyt lääkärissä varmistamassa asian, vai keräänkö itseni ja kerron mahdollisimman nopeasti exälle tästä mahdollisuudesta? Onhan tuo varmaan aika selvää jo, että raskaana olen, mutta osa musta ei vielä täysin sitä usko, varmaan sen takia että tämä on oikeasti niin iso juttu enkä olisi ikinä uskonut, että voin olla niin vastuuton, että tähän tilanteeseen joudun.
Saatte kirjoitella mielin määrin niitä "oletpa tyhmä lortto" - kommenttejanne (samantyylisiä keskusteluja lukiessa huomasin, että näitä eksyy aina joukkoon), mutta voisitte samalla antaa tälle typerykselle faktatietoja tai mielipiteitä noista askarruttavista asioista.
Ja kyllä, olen tällä hetkellä aika avuton kun yksin mietin tätä enkä enää luota omiin mielipiteisiini, mutta en millään haluaisi sekoittaa ketään ystävää/vanhempia tähän. Jos exältä en tukea saa, niin siinä tapauksessa varmaan luottoystävään tukeudun.
Kiitos jos joku jaksaa lukea ja vielä vastata asiallisesti kaupan päälle!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Abortti on murha. Synnytä ja anna lapsi vaikka adoptioon nutta älä tapa häntä.
Tapahtunut on tapahtunut, ei siitä mihinkään pääse.
Suosittelen tekemään niinkuin sinusta itse parhaimmalta tuntuu.
Se on aina paras vaihtoehto.
Olet vielä nuori ja ymmärrän täysin tilanteesi, koska 18 vuotiaana olin samassa tilanteessa. Tein abortin järkisyistä, lapsen saaminen silloin ei tuntunut hyvältä ratkaisulta edes adoptioon, elämä olisi lähtenyt varmaan lujaa alamäkeen silloin.
Jälkikäteen vuosien päästä se kyllä kuitenkin kadutti ja tuntui pahalta, mutta tiedän kuitenkin että se oli paras ratkaisu siinä tilanteessa.
Keskusteluapua on saatavilla ja jos sitten jälkikäteen ajattelet ja suret asiaa, muista ne syyt miksi teit niin kuin teit.
Abortinvastustajat saa itsensä tuntemaan kamalalta, mutta vain sinä elät omaa elämääsi.
Luota vaistoihisi. Sinulla on aikaa.
raskaustestin tehnyt, ei sitä enää testata. Varaa aika neuvolaan terveydenhoitajalle, tuossa vaiheessa raskautta ei vielä ole lääkärikäyntejä. Neuvolassa voit sitten puhua siitä, miten haluat raskauden kanssa edetä. Jos aiot keskeyttää raskauden, saat ajan varmasti piankin.
Luulisi tuossa iässä tietävän miten lapset saavat alkunsa. Ja vielä haudot murhaavasikin pienen sisälläsi. Kasva aikuiseksi ja kanna vastuusi.
Hei! Odotan itse lasta yksin, nyt jo 9. kuulla. Alusta lähtien oli selvää, ettei lapsen isä voi osallistua käytännön asioihin. Hänellä on aiemmasta suhteesta lapsia, siis kokemusta on mutta ei aikaa (tai ylimääräistä rahaa). Hän on kuitenkin ollut henkisenä tukena.
Lääkärissä kävin ensimmäistä kertaa raskausviikolla 7. Raskaustestiä ei uusittu, apteekin testit katsotaan tarpeeksi luotettaviksi. Lääkäri kysyi, haluanko jatkaa raskautta. Päätökseen vaikutti ikäni, se että takana on jo ero lapsettomasta avioliitosta (tämä on siis ensimmäinen raskauteni ikinä), sekä hyvä tukiverkko, erityisesti omat vanhemmat.
Vaikea uskoa että noilla "synnytä ja anna adoptioon" - kommentoijilla olisi omia lapsia, sillä ei tämä mene noin vaan muun elämän sivussa. Nyt loppuraskaudesta kaikki muu elämä on pysähdyksissä, saati sitten lapsivuodeaikana. Jo fyysiseen toipumiseen synnytyksestä menee viikkoja. Keskusteluapua olen tarvinnut ja saanut. Ei ole mitään herkkua ravata neuvolassa ja ultrissa onnellisten perheiden seassa, tulee mietittyä mistä kaikesta jää paitsi siksi, että on yksin. Onneksi minulle ja vauvalle on alkuun tiedossa paikka, jossa saa hoitoapua ja rauhassa opetella nukkumaan ja syöttämään.
Kannattaa keskustella sekä lääkärin että jonkun psyykepuolen ammattilaisen kanssa. Mikään ratkaisu ei ole helppo. Voimia!