Hassuko?

Olenko jotenkin ihan hölmö? Kun en ole edes harkinnut adoptiota, vaan haluan nimenomaan sijaisvanhemmaksi? Oma logiikkani on seuraavanlainen:

Omia biologisia lapsia en halua suvussani periytyvän harvinaisen sairauden vuoksi. Minusta olisi itsekästä hankkia ehdoin tahdoin sairas lapsi. Ei siksi, ettenkö voisi sairastakin lasta hoitaa ja kasvattaa, vaan siksi, että olisi julmaa tehdä lapsi tähän maailmaan tietäen jo ennalta kuinka paljon se joutuisi kärsimään.

Jotenkin koen myös omalta kohdaltani (en siis muiden kohdalla) itsekkääksi lähteä adoptoimaan lasta omaksi, kun tiedän, että Suomessa on paljon perheitä jotka todella kaipaavat sitä omaa adoptiolasta. Minulle riittäisi sijaisvanhemmuuskin. Enkä nyt tarkoita että jotenkin tyytyisin "vähempään" vaan ainoastaan sitä, että vaikka toki kiintyisin sijoitettuihin ja rakastaisin kuin omiani, kestäisin hyvin senkin tilanteen, että lapset palautettaisiin vanhemmilleen. Haluan vain olla tekemisissä lasten kanssa, hoitaa ja kasvattaa. Ja olen jo päiväkodissa töissä, eli "mene päiväkotiin töihin" kommentit ovat turhia. Haluaisin kuitenkin pystyä vaikuttamaan lasten kasvatukseen ympäri vuorokauden ja nähdä heidän kasvavan.

Ajatuksenani on että haluan auttaa heikkoon tilanteeseen joutuneita lapsia. Myönnän olevani sen verran itsekäs, että tukiperheenä oleminen ei olisi minun juttuni, ihan siksi, että koska en halua omia biologisia lapsia, haluaisin kuitenkin olla äiti. Ja siis sijaisäitiys riittää minulle. Tiedän että lapsella olisi myös bioäiti, ja tätä suhdetta pyrkisin varmasti tukemaan kaikin keinoin, mutta minulle äitiys tarkoittaa hoitamista, hoivaamista, huolehtimista, kasvattamista, arjen rutiineja ja rakkaudella asetettuja rajoja. Haluaisin siis olla turvallinen aikuinen luomassa turvallista arkea kovia kokeneen lapsen elämään.