En nyt tiedä onko oikea kategoria tälle viestille, mutta sinne suuntaan ainakin. Pahoittelen jo etukäteen mahdollisesti sekavaa viestiä, toivottavasti saatte mahdollisimman oikean kuvan ajatuksistani ja tilanteestani.
Olen siis alkanut kuvittelemaan, että läheiseni osaavat lukea ajatuksiani. Täysin naurettavaa, tiedän, mutten silti pääse eroon tuosta ajatuksesta. Olen jo todella pitkään ajatellut että äitini osaa lukea ajatuksiani, olisiko jo vuoden päivät? Ei mitään hajua. Toinen on isoveljeni, joka ei enää asu kotonamme ja jonka luona vierailin kuukausi sitten. Ja silloin tällöin muitakin ihmisiä, riippuu tilanteesta.
Se, miten tämä ajatukseni vaikuttaa minuun, on se että yritän ajatella jotain aivan muuta, tai ajatella jotain mitä tahtoisin sanoa tälle henkilölle, mitä tahtoisin tämän tietävän. Tämä myöhempi koskee ainoastaan äitiäni. Välimme eivät ole mitkään maailman parhaat ja kun joskus sitten riitelemme, yritän "pelotella" häntä ajattelemalla kohdistavani häneen väkivaltaa. "Vittu mä isken kohta tän puukon suhun" ei ole kovin harvinainen ajatus. En kuitenkaan ole väkivaltainen ihminen enkä koskaan toimisi näin, mutta siinä riidan tuiskeessa saatan hyvinkin ajatella näin. Mutta tosiaan, pointti on se että luulen hänen "kuulevan" tai tietävän tai lukevan (mitä termiä ikinä haluatkaan ajatusten lukemisen yhteydessä käyttää) tuon. Että hän pelkäisi minua eikä enää huutaisi minulle pienistä asioista.
Veljeni ja kaikkien muiden (näitä henkilöitä joiden luulen lukevan ajatuksiani ei siis ole paljoa) kohdalla kyse taas on ajatusten peittämisestä toisilla ajatuksilla, yritän ajatella jotain muuta mitä oikeasti ajattelen. En kyllä ajattele mitään kovin mullistavaa, niin en sinänsä ymmärrä tähän tarvetta. Tai no, tottakai jos minulla on hieman millään tavalla sopimaton ajatus, niin en varmaan halua kenenkään sitä tietävän.
Mulla on omia spekulaatioitani miksi näin ajattelen, mutta joku vähän tietävämpi (jos Suomi24:n sivuilta nyt sellaisia voi löytääkään) voisi tietysti esittää omaa kantaansa. Luulen että tää voisi johtua osin epävarmuudestani, etten jotenkin ole sinut ihan kaiken kanssa (ajatuksieni? Itseni? Pelkäänkö liikaa mitä muut ajattelevat minusta tai pelkäänkö että he tietävät liikaa minusta (minulla on hyvin korkeat suojamuurit enkä kerro oikeastaan mitään itsestäni, edes parhaille ystävilleni, heidän sitä silti tajuamatta)?) tai vastaavasta. Saatan myös muutenkin olla jonkinlaisille mielenhäiriöille altistuva, sairastan nimittäin syömishäiriöstä (kestänyt kaksi vuotta, kukaan ei tiedä tästä mitään. Se onkin tietty oma tarinansa). Ehkä kuitenkin perimmäinen syy tässä on (saa korjata, mä en ole mikään mielenterveyden asiantuntija, ottakaa nää vaan ihan 16-vuotiaan ipanan helinänä :D) kokovaltainen tyytymättömyys itseeni, ajatus että olen jotenkin vääränlainen, että inhimilliset ajatukseni joita kaikilla on (siis näähän on vaan tyyppiä "vittuvittuvittu miks just tässä leffassa jonka satuin kattomaan veljeni kanssa on räikyvä seksikohtaus" kun yritän samalla esittää että oon ihan fine sen kanssa (tullaan perus savolaisesta perheestä, ei olla mitään yberläheisiä ja kaiken jakavia). On näitä muunkinlaisia mutta niin) jotenkin vääriä ja hävettäviä koska mä ajattelen niitä, ja se jo valmis asenne että musta varmasti ajatellaan jotain pahaa, että mä oon niistä jollain tapaa väärä, oli ne miten läheisiä tai vaikka tuntemattomia tahansa. Tää kaikki sitten yhdistettynä jo vähän muutenkin nussittuun mieleen, niin varmaan vetää perujaan siitä.
Toivottavasti nyt edes joku järkevä ihminen jaksoi lukea tän loppuun. Kiitos ja kumarrus jos jaksat vielä kommentoida jotain muutakin kuin "saatanan hullu".
Olen siis alkanut kuvittelemaan, että läheiseni osaavat lukea ajatuksiani. Täysin naurettavaa, tiedän, mutten silti pääse eroon tuosta ajatuksesta. Olen jo todella pitkään ajatellut että äitini osaa lukea ajatuksiani, olisiko jo vuoden päivät? Ei mitään hajua. Toinen on isoveljeni, joka ei enää asu kotonamme ja jonka luona vierailin kuukausi sitten. Ja silloin tällöin muitakin ihmisiä, riippuu tilanteesta.
Se, miten tämä ajatukseni vaikuttaa minuun, on se että yritän ajatella jotain aivan muuta, tai ajatella jotain mitä tahtoisin sanoa tälle henkilölle, mitä tahtoisin tämän tietävän. Tämä myöhempi koskee ainoastaan äitiäni. Välimme eivät ole mitkään maailman parhaat ja kun joskus sitten riitelemme, yritän "pelotella" häntä ajattelemalla kohdistavani häneen väkivaltaa. "Vittu mä isken kohta tän puukon suhun" ei ole kovin harvinainen ajatus. En kuitenkaan ole väkivaltainen ihminen enkä koskaan toimisi näin, mutta siinä riidan tuiskeessa saatan hyvinkin ajatella näin. Mutta tosiaan, pointti on se että luulen hänen "kuulevan" tai tietävän tai lukevan (mitä termiä ikinä haluatkaan ajatusten lukemisen yhteydessä käyttää) tuon. Että hän pelkäisi minua eikä enää huutaisi minulle pienistä asioista.
Veljeni ja kaikkien muiden (näitä henkilöitä joiden luulen lukevan ajatuksiani ei siis ole paljoa) kohdalla kyse taas on ajatusten peittämisestä toisilla ajatuksilla, yritän ajatella jotain muuta mitä oikeasti ajattelen. En kyllä ajattele mitään kovin mullistavaa, niin en sinänsä ymmärrä tähän tarvetta. Tai no, tottakai jos minulla on hieman millään tavalla sopimaton ajatus, niin en varmaan halua kenenkään sitä tietävän.
Mulla on omia spekulaatioitani miksi näin ajattelen, mutta joku vähän tietävämpi (jos Suomi24:n sivuilta nyt sellaisia voi löytääkään) voisi tietysti esittää omaa kantaansa. Luulen että tää voisi johtua osin epävarmuudestani, etten jotenkin ole sinut ihan kaiken kanssa (ajatuksieni? Itseni? Pelkäänkö liikaa mitä muut ajattelevat minusta tai pelkäänkö että he tietävät liikaa minusta (minulla on hyvin korkeat suojamuurit enkä kerro oikeastaan mitään itsestäni, edes parhaille ystävilleni, heidän sitä silti tajuamatta)?) tai vastaavasta. Saatan myös muutenkin olla jonkinlaisille mielenhäiriöille altistuva, sairastan nimittäin syömishäiriöstä (kestänyt kaksi vuotta, kukaan ei tiedä tästä mitään. Se onkin tietty oma tarinansa). Ehkä kuitenkin perimmäinen syy tässä on (saa korjata, mä en ole mikään mielenterveyden asiantuntija, ottakaa nää vaan ihan 16-vuotiaan ipanan helinänä :D) kokovaltainen tyytymättömyys itseeni, ajatus että olen jotenkin vääränlainen, että inhimilliset ajatukseni joita kaikilla on (siis näähän on vaan tyyppiä "vittuvittuvittu miks just tässä leffassa jonka satuin kattomaan veljeni kanssa on räikyvä seksikohtaus" kun yritän samalla esittää että oon ihan fine sen kanssa (tullaan perus savolaisesta perheestä, ei olla mitään yberläheisiä ja kaiken jakavia). On näitä muunkinlaisia mutta niin) jotenkin vääriä ja hävettäviä koska mä ajattelen niitä, ja se jo valmis asenne että musta varmasti ajatellaan jotain pahaa, että mä oon niistä jollain tapaa väärä, oli ne miten läheisiä tai vaikka tuntemattomia tahansa. Tää kaikki sitten yhdistettynä jo vähän muutenkin nussittuun mieleen, niin varmaan vetää perujaan siitä.
Toivottavasti nyt edes joku järkevä ihminen jaksoi lukea tän loppuun. Kiitos ja kumarrus jos jaksat vielä kommentoida jotain muutakin kuin "saatanan hullu".
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itse olin vähän samantyyppisessä tilanteessa aikoinaan. Asia korjaantui psykoosilääkityksellä. Nyt varmaan täällä aletaan heti paasaamaan psykoosilääkityksen vaarallisuudesta sun muuta, mutta ainakaan mulla ei noista mitään huonoja kokemuksia ole ja ei noita välttämättä tarvi maailman tappiin syödä.
Mulla on samantyyppistä ongelmaa. Musta tuntuu, että jotkut ihmiset on liskoja ja tuijottaa mua. Puiden lehdet havisee ja tietää mun pahoista ajatuksista tms. Mulla on mieto psykoosilääkitys muttei oikein auta. En halua mitään zombilääkitystä joten yritän pärjäilä. Joskus tekee tiukkaa pysyä järjissään.
Psykiatri määräsi aika lailla samantien jotain psykoositroppia, kun mainitsin halluista ja ihan vähäsen noista tuijottelijoista.
Oletko kokeillut foliohattua?
Hahaa en ole kokeillut, enkä tule kokeilemaan. :D Niin pahassa jamassa ei vielä olla. Eikä tää mun ongelma vaivaa mua koko aikaa, menee päiviäkin kun en edes ajattele koko asiaa. Asun äitini kanssa ja oikeastaan luulen sen lukevan mun ajatuksia vain silloin kun meillä on riitaa tai muuten käydään toistemme hermoille.
Lääkkeistä sen verran, että ihan heti en taida olla menossa niitä pyytelemään, olishan se ihan vitun noloa sanoa äitille että "hei mutsi, veikkailin tässä että luet mun ajatuksia, voitko ostaa näitä nappeja etten sekoa lopullisesti". En nyt kuitenkaan ihan hirveän vainoharhainen vielä ole, ehkä tää menee ohi ajallaan kun saan itseäni vähän kasaan.
Ei kannata eläytyä moiseen mielikuvitusleikkiin. Hyvä että isekkin järjellä käsität että moinen telepatia ei ole mahdollista. Älä harrasta tuollaista: voi olla että itsekkin alat tosissasi uskomaan milikuvituksiisi ja sairastut psykoosiin.
Tavallaan se on tapasi käsitellä vihaasi.
mielestäni aloittajalla ei ole kyseessä mikään mielikuvitusleikki. mä en osaa pistää itseäni kuvittelemaan, että äitini lukisi ajatukseni.
mutta kokeile aloittaja sitä foliohattua ensi kerralla. saat ainakin varmuuden onko teoriasi oikea. mun pitäisi repiä päät irti, jotta saisin varmuuden, onneksi en ole niin kiinnostunut.
Joo, jotain tollastahan se on. Aivot heittää jotain omaa reseptiään käsittelemättömien tunteiden ja ajatusten korjaamiseksi. Vähän oon tehnyt itsetutkiskelua ja veikkaan että kumpuaa jostain samoilta perukoilta kuin syömishäiriökin. Kai joku ammattiapu olisi ihan hyvä tässä, mutta ei se puhuminen oikeen oo mun juttu. Mutta eiköhän tää tästä. Ironisintahan tässä on se, että lähden lukemaan psykologiksi. :D
folioteltta ja foliomakuupussi ovat hyvä apu.
http://www.aliexpress.com/item/Freeshipping-1pc-New-Reusable-Waterproof-Emergency-tent-Outdoor-Survival-Hiking-Camping/714408486.html
http://dx.com/p/outdoor-insulated-sleeping-bag-59696
foliohattu ei auta, koska se on alhaalta avoin