Elämäni on sinäällään ihan elämisen arvoista, löytyy työ, josta nautin; on joitakin ystäviä, asun omillani ja perhesuhteetkin ovat kunnossa. Kuitenkin menneisyys vaivaa usein uusia (pari)suhteita luodessa. Nuoruuteni meni vaikeuksien kanssa taistellessa, oli motivaatio-ongelmia lukiossa eikä ystäviä tahtonut löytyä. Kukaan miespuolinen ei yläasteelta siirtynyt lukioon, joten kaveripiirini oli erittäin suppea lukion alkaessa. Lisäksi koulukiusaamista oli jatkunut vuosikausia, joskin se oli verbaalista mutta se vaivasi minua. Näistä kouluasioista olen kylläkin päässyt yli aikoja sitten, mutta ajatttelin myös tähän selventää ja purkaa ajatuksia.
Suurimmat ongelmat tulivat muutaman vuoden lukiossa opiskelun jälkeen, jonka jälkeen lopetin lukiossa ja siirryin kauppikseen. Se opiskelu alkoi hyvin ja noin vuoden verran ehdin aktiivisesti opiskelemaan, mutta perheeni joutui narsistin uhriksi ja äitini sairastui siitä johtuen psyykkisesti. Käytin kaikki voimavarani hänen tukemiseen ja koulussa käynti alkoi nopeasti tuntua erittäin vaikeelta. Ikää kun oli siinä 18v hujakoilla, niin tuntui ettei mistään tule yhtään mitään. Olin varmaan hölmö, sinisilmäinen, naiivi ja ehkäpä masentunutkin siitä tilanteesta. Toisaalta taas lähes kaikki huolehtiminen ja tukeminen rojahti minun harteille, koska olin viimeinen kotona asuva lapsi. Ehkäpä olin vaan heikko, mutta elämä romahti viimestään tässä vaiheessa. Käytin paljon aikaa tietokoneella pelaillen, siinä pääsi hyvin karkuun todellisuutta ja sai joitakin "kaverisuhteita" tehtyä. Äidilläni tuli muutamia sairaalajaksoja psykooseista johtuen n. kolmen vuoden aikana. Elämä oli vuosikausia oikeasti todella surkeeta, syrjäydyin yhteiskunnasta ja pyristelyistä huolimatta ei myöhemmin opiskelupaikkaakaan löytynyt lama-ajan ollessa päällä.
Jossain vaiheessa heräsin siihen, kuinka surkeeta elämäni olikaan ja menin hakemaan apua. Osittain syynä oli myös pelko siitä, kun armeija lähestyi (olin aikaisemmin saanut lykkäystä opiskeluihin vedoten) ja tuntui etten ollut valmis sellaiseen. Muutaman kerran kävin psykiatrin kanssa juttelemassa ja sain joitakin mietoja lääkkeitä nukkumista varten ja mielialaa kohentamaan. Lisäksi sain vapautuksen armeijasta, tämä lääkäri sanoi ettei enää siinä iässä ole järkeä lähteä sinne eikä varmaa enää sieltä mitään saiskaan. Jälkikäteen olen miettinyt, että oliko asia noin? Myös tämä armeijan käymättömyys aiheuttaa häpeän tunnetta ja miespuolisia kavereita on vaikea saada, pelko siitä että se tulee ilmi on suuri vaikkakaan en tiedä miten ihmiset edes reagoisivat siihen. Eihän armeija ole pakollinen monessa muussa maassa eikä se oikeastaan ole mikään miehen mittari, mutta silti..
Noh, kuitenkin tämä psykiatrilla käyminen oli kyllä pelastukseni myös ja sain elämäni pikkuhiljaa raiteilleen. Aktivoiduin, että laihdutin yli 30kg, pääsin takaisin normaalipainooni. Olin pikkuhiljaa saanut innostusta ja kiinnostusta lähteä takaisin opiskelemaan. Hain aktiivisesti oppisopimuspaikkoja sekä kaikkia opiskelupaikkoja aloihin, jotka minua kiinnostivat. Vuoden verran hain ja monta hylättyä hakemusta ehtisin saamaan. Pikkuhiljaa oli mielessäni kypsynyt ajatus lähteä tekemään mielenterveystyötä. Työkkärin kautta pääsin harjoittelemaan hoitoalaa ylipäätänsä ja innostuin. Samalla hain lähihoitajan opintoihin ja pääsinkin toisella yrittämällä. Opiskelut on jo suoritettu eikä päivääkään tarvinnut katua sitä, että lähdin kyseiselle alalle. Nykyään teen mielenterveystyötä, juuri sitä mitä olenkin halunnut tehdä ja uusia tavoitteita on tullut elämälle, haluaisin joskus olla esimiehenä jossain vastaavassa yrityksessä eli opiskelut jatkuvat jossain vaiheessa. Lisäksi opiskelujen aikana olin pitkässä parisuhteessa ja avoliitossa, joskin siitä ei loppuen lopuksi tullutkaan mitään. Olen kyllä ylpeä itsestäni, että pystyin nousemaan suosta lähes omin avuin ja sain elämästäni elämisen arvoista. Toki mulla on ollut niitä tukijoitakin matkan varrella. Myös äidilläni menee ihan hyvin eikä psyykkisiä oireita ole, joskin traumat vanhoista asioista tulevat aika ajoin ilmi.
Siinäpä lyhyesti minun tarinani, tällä hetkellä on PERIAATTEESSA kaikki hyvin, kuten viestin alussa tuli mainittua. Isoin ongelma on pelko ja häpeä uusia suhteita tehdessä, kuinka tälläiset menneisyyden möröt voi kertoa ettei toinen lähde karkuun? Kuitenkin haluan myös suojella muita menneisyyteeni liittyviä henkilöitä. Monilla muilla se nuoruus on kuitenkin ollut "hieman" erilaista. Olen nykyään 27v ja elämästäni meni lähes 10 vuotta "hukkaan", vaikkakin nuo vaikeat kokemukset ovat kasvattaneet minua ihmisenä eikä pienet vastoinkäymiset tunnu missään. Pitäisiköhän sitä mennä juttelemaan jonkin psykologin kanssa tai onko kenelläkään täällä antaa mitään vinkkiä asiaan? Kiitos!
Suurimmat ongelmat tulivat muutaman vuoden lukiossa opiskelun jälkeen, jonka jälkeen lopetin lukiossa ja siirryin kauppikseen. Se opiskelu alkoi hyvin ja noin vuoden verran ehdin aktiivisesti opiskelemaan, mutta perheeni joutui narsistin uhriksi ja äitini sairastui siitä johtuen psyykkisesti. Käytin kaikki voimavarani hänen tukemiseen ja koulussa käynti alkoi nopeasti tuntua erittäin vaikeelta. Ikää kun oli siinä 18v hujakoilla, niin tuntui ettei mistään tule yhtään mitään. Olin varmaan hölmö, sinisilmäinen, naiivi ja ehkäpä masentunutkin siitä tilanteesta. Toisaalta taas lähes kaikki huolehtiminen ja tukeminen rojahti minun harteille, koska olin viimeinen kotona asuva lapsi. Ehkäpä olin vaan heikko, mutta elämä romahti viimestään tässä vaiheessa. Käytin paljon aikaa tietokoneella pelaillen, siinä pääsi hyvin karkuun todellisuutta ja sai joitakin "kaverisuhteita" tehtyä. Äidilläni tuli muutamia sairaalajaksoja psykooseista johtuen n. kolmen vuoden aikana. Elämä oli vuosikausia oikeasti todella surkeeta, syrjäydyin yhteiskunnasta ja pyristelyistä huolimatta ei myöhemmin opiskelupaikkaakaan löytynyt lama-ajan ollessa päällä.
Jossain vaiheessa heräsin siihen, kuinka surkeeta elämäni olikaan ja menin hakemaan apua. Osittain syynä oli myös pelko siitä, kun armeija lähestyi (olin aikaisemmin saanut lykkäystä opiskeluihin vedoten) ja tuntui etten ollut valmis sellaiseen. Muutaman kerran kävin psykiatrin kanssa juttelemassa ja sain joitakin mietoja lääkkeitä nukkumista varten ja mielialaa kohentamaan. Lisäksi sain vapautuksen armeijasta, tämä lääkäri sanoi ettei enää siinä iässä ole järkeä lähteä sinne eikä varmaa enää sieltä mitään saiskaan. Jälkikäteen olen miettinyt, että oliko asia noin? Myös tämä armeijan käymättömyys aiheuttaa häpeän tunnetta ja miespuolisia kavereita on vaikea saada, pelko siitä että se tulee ilmi on suuri vaikkakaan en tiedä miten ihmiset edes reagoisivat siihen. Eihän armeija ole pakollinen monessa muussa maassa eikä se oikeastaan ole mikään miehen mittari, mutta silti..
Noh, kuitenkin tämä psykiatrilla käyminen oli kyllä pelastukseni myös ja sain elämäni pikkuhiljaa raiteilleen. Aktivoiduin, että laihdutin yli 30kg, pääsin takaisin normaalipainooni. Olin pikkuhiljaa saanut innostusta ja kiinnostusta lähteä takaisin opiskelemaan. Hain aktiivisesti oppisopimuspaikkoja sekä kaikkia opiskelupaikkoja aloihin, jotka minua kiinnostivat. Vuoden verran hain ja monta hylättyä hakemusta ehtisin saamaan. Pikkuhiljaa oli mielessäni kypsynyt ajatus lähteä tekemään mielenterveystyötä. Työkkärin kautta pääsin harjoittelemaan hoitoalaa ylipäätänsä ja innostuin. Samalla hain lähihoitajan opintoihin ja pääsinkin toisella yrittämällä. Opiskelut on jo suoritettu eikä päivääkään tarvinnut katua sitä, että lähdin kyseiselle alalle. Nykyään teen mielenterveystyötä, juuri sitä mitä olenkin halunnut tehdä ja uusia tavoitteita on tullut elämälle, haluaisin joskus olla esimiehenä jossain vastaavassa yrityksessä eli opiskelut jatkuvat jossain vaiheessa. Lisäksi opiskelujen aikana olin pitkässä parisuhteessa ja avoliitossa, joskin siitä ei loppuen lopuksi tullutkaan mitään. Olen kyllä ylpeä itsestäni, että pystyin nousemaan suosta lähes omin avuin ja sain elämästäni elämisen arvoista. Toki mulla on ollut niitä tukijoitakin matkan varrella. Myös äidilläni menee ihan hyvin eikä psyykkisiä oireita ole, joskin traumat vanhoista asioista tulevat aika ajoin ilmi.
Siinäpä lyhyesti minun tarinani, tällä hetkellä on PERIAATTEESSA kaikki hyvin, kuten viestin alussa tuli mainittua. Isoin ongelma on pelko ja häpeä uusia suhteita tehdessä, kuinka tälläiset menneisyyden möröt voi kertoa ettei toinen lähde karkuun? Kuitenkin haluan myös suojella muita menneisyyteeni liittyviä henkilöitä. Monilla muilla se nuoruus on kuitenkin ollut "hieman" erilaista. Olen nykyään 27v ja elämästäni meni lähes 10 vuotta "hukkaan", vaikkakin nuo vaikeat kokemukset ovat kasvattaneet minua ihmisenä eikä pienet vastoinkäymiset tunnu missään. Pitäisiköhän sitä mennä juttelemaan jonkin psykologin kanssa tai onko kenelläkään täällä antaa mitään vinkkiä asiaan? Kiitos!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei se menneisyys vaan nykyisyys! Avaudut sitten siinämäärin asioistasi kun uudet tuttavuudet syvenee kun haluat. Ei kaikki edes halua kuulla kaikkia menneisyyden asioita, eikä määritä suo sellasena ihmisenä. Panosta nykyisyyteen ja pakko ei ole kertoa mitään, mutta sopivina annoksina tosiaan, älä oksenna kaikkea kerralla kenenkään päälle ja ajattele että hyväksy tai älä, se voi tuntua ahdistavalta kun ihmiset tykkää susta sellasena kun olet ei menneisyyden perusteella.
Ja kannattaa käydä juttelemassa psykologin kanssa.