Aloitin juuri amiksen toisennella. Itse alasta pidän todella paljon ja olen hyvä siinä mitä teen, eikä muukaan ala tunnu olevan sen sopivampi minulle. Ongelmani on se että tutustuin ensimmäisenä vuonna erääseen lukiopohjaiseen poikaan ja meistä tuli melko läheisiä ystäviä ja kuljimme joka paikkaan yhdessä. 2 päivää ennen koulun alkua tämä poika sitten ilmoitti muuttavansa eri kaupunkiin opiskelemaan. mun maailma suoraan sanoen romahti ja nyt tuntuu että enään mikään ei kiinnosta.. ei ainakaan koulu, vaikka haluaisinkin. olen sielä aivan yksin. tuntuu että luokkalaiseni pitävät minua täytenä friikkinä kun välttelen katsekontaktia ja sosiaalisia tilanteita paniikkihäiriön vuoksi. koko peruskoulu ajan olin se luokan outo ja hiljainen emotyttö jota oli lupa sorsia ja mulkoilla ja puhua pahaa. Ongelmaa hankaloittaa se etten uskalla mennä yksin edes ruokalaan koska se tungos on niin ahdistavaa ja tuntuu että jokainen sielä tuijottaa juuri minua ja isoa mahaani. Koulun ulkopuolella miulla on 3 ystävää ja poikaystävä mutta tuntuu ettei kukaan ymmärrä tilannettani ja miltä minusta tuntuu. Yläasteella kävinkin puhumassa paniikkihäiriöstä ja masennuksesta koulukuraattorille ja lääkärille, mutta se ei tuntunut auttavan juuri mitään. Suorastaan pelottaa mennä kouluun. Olen muutenkin saanut jo ihan tarpeeksi kärsiä yksinäisyydestä.
ja nyt jos joku tulee sanomaan että ''menet vaan juttelemaan niille, saat uusia ystäviä'' niin voin sanoa että olen yrittänyt. ilman tulosta. en voi sille mitään, paniikki ja tajuton pakokauhu iskee. Mitä minun pitäisi tehdä..?
ja nyt jos joku tulee sanomaan että ''menet vaan juttelemaan niille, saat uusia ystäviä'' niin voin sanoa että olen yrittänyt. ilman tulosta. en voi sille mitään, paniikki ja tajuton pakokauhu iskee. Mitä minun pitäisi tehdä..?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luovuttaminen ei ole minkäänlainen vaihtoehto sinun tapauksessasi. Pohdipa vakavasti, että haluaisitko oikeasti lopettaa sinua kiinnostavan alan opiskelun. Millä tapaa se muka parantaisi elämääsi? Ei mitenkään.
Sinulla on useita hyviä ystäviä ja kaiken huipuksi poikaystäväkin. Mieti kuinka hieno saavutus se on. Monilla ei välttämättä ole poikaystävää tai edes kavereita, koulun ulkopuolellakaan. Onpahan sinulla nyt kaikki aika opintoja varten, eikä koulussa kavereiden kanssa hengailuun.
Tuosta syömisestä senverran, että et siis syö ollenkaan? Jos näin, niin toivottavasti sinulla on jonkinsortin eväät mukana, jotka voit sitten omassa rauhassasi syödä. :)
Ehkä voisit varata kavereillesi aikaa ja etukäteen ilmoittaa omaavasi vakavaa asiaa, joka vaivaa sinua. Kyllä kavereiden tulisi siinä vaiheessa kuunnella.
Kiität itseäsi tulevaisuudessa, kun et nyt luovutakaan. :) Itse jouduin koko yläkoulun kestämään kiusaamista, mutta kahdeksannella luokalla napsahti ja tunsin itseasiassa hyvin samalla lailla kuin sinä. Ysien ja kymppien oppilas oli nyt valmis luovuttamaan ja itseasiassa teinkin niin. Kuraattorille päädyin siitä varsin lyhyessä ajassa ja jatkoin itsesäälissä rypemistä. Lopulta päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ajatellen, että tätäkö minä oikeasti haluan. Usko pois, se piina on vain hetkellistä, turha heittää kenties loppuelämääsi hukkaan sen takia.
^ Lässynlässynlää. Lopeta se koulu. Niin minäkin tein.
Älä lopeta! Me tarvitaan lisää amiksia tekemään paskaduunit!!
Ja lukiolaisia myymään lauantai bisset siwasta.