Kirjoita runo/ajatelma yksinäisyydestäsi

Kelpaako yksineläjän runo? En ole riipaisevassa mielessä yksinäinen koska viihdyn yksinkin (tai oikeastaan en jaksa paljon touhuta ja olla ihmisten kanssa, johtuu ehkä sairaudesta ja muista olosuhteista). Vaikka kaipaisinkin välillä kosketusta samanhenkisiin ihmisiin, ja haluaisin että joku kuitenkin huomaisi.


Päivät juoksevat kuin sumussa
minä matelen
aamulla huomaan auringon lämmön ja ihastelen hetken

kolmas kahvi tänään
en tunne sielunkumppanuutta kehenkään
olen vaihteeksi masentumassa
vuoden päästä sama juttu

Jos olisin kätevä, pätevä ja terve
jos olisin toinen,
olisinko onnellinen?

Mutta onhan suklaalevykin jotakin.

Tunnen kyllä sen,
tunteen yksinäisyyden,

On minulla vain oma suruni,
oma kurja keho,
ei auttanut edes muuton teko,

Yritän pitää mielen korkealla,
jotta selviäisin takaisin kotiin,
siellä minua odotti
äiti,
isä,
siskot,
koirat,

mutta olen nytkin yksin..

Aamu sarastaa, uneton yö takana.
Yön pikkutunnit, hetken tunne elämästä.
Muu kansa herää, oma elämä pysähtyy.
Juna lähtee jättäen yksin laiturille.

Aamu-usva ympäröi, peittäen ikävää.
Näkymättömyys peittää itsensä.
Kadonnut, ei niin kadoksissa.
Aamuinen syleily lämmittää mieltä.

Päivän kirkkaus, näkyvä katoaa.
Totuus sivaltaa, kosketus kylmää.
Elämä ympärillä, silti unohdettu sivussa.
Tien kivikkoisuus vuodattaa elämän punan.

raaka ja yksinäinen elämä
kuin paperitehtaan lemu
saa silmät vuotamaan ja oksettaa

sama päivästä päivään
vuodesta vuoteen
tahdon jo kuolla

ei täällä ole minulle mitään
se on jo nähty
ihmiset vain tyhjiä kuoria
vailla aitoja tunteita

Olen niin yksinäinen että pidän tylsyyttä viihdyttävänä
Viihdettä ekstaasina ja unta vapautena

Olen niin väsynyt väsymiseen etten jaksa sinnitellä huomisen takia vaan unohdun omaan mieleeni, omaan painajaiseeni

Rakastan syksyä,
voin lähteä kävelemään sateeseen,
yksin.
Kukaan ei tiedä,että sade kasvoillani
on suolaista.
Taivas itkee kanssani.

Kuljen yksin itseni kanssa
sateessa en näe kyyneleitäni
alkaessa aamun on kylmä

Kuulen kuiskauksen
äänetön ja hento
voimakas isku
lyötynä en täysin

Kaiken aikaa olen yksin
ajassa ei saavu apua
kello riistää onneni hetket
en kiroa maailmaa

Voimani ehtyy, kun ilta saapuu
luen ajatukseni ja selitän ne
itselleni, olen elossa, mutta
vapautettuna rakkaudesta

Vaikka iloni on poissa,
kiitän elämästä tänäänkin
uskon Jeesukseen, vaikka
olenkin kaukana hänestä

Yksin
mutta en kuitenkaan
Onhan minulla tänäänkin
onhan minulla
linnut ja perhoset
on pilvet ja aurinko
ja tuo kesän viimeinen villiruusu

... kala-alukselle norjaan.

Koht koittaa kalman vuoro,
Jo raakkuu korppikuoro,
kun ratkeaa solujen kudelma,
ja loppuu utunen unelma.

Soihtuni sammuu kohtas jo himmeä,
päiväni peittää pilvetön pimmeä,
haihtuen harmaa huoleni nuo,
kaihoan armaan kultani luo.

Päivästä
kuukaudesta
vuodesta toiseen
Samat ihmiset kulkevat ikkunani ohi.
Nainen, ison pörröturkkisen koiransa kanssa
Farkkutakkinen nainen harppovin askelin
Tukeva vanha mies pyörällään menossa kalaan.
Melkein tuntuu kuin tuntisin ne.
Ehkä joku katsoo minua samoin
että tuolla se tuo taas viilettää
mummopyörällään
tukka putkella.

torstai on toivoa täynnä


rappukäytävästä tunkeutuu ruuan tuoksu

syön kylmää hernekeittoa
suoraan purkista

yläkerran uskovaiset vanhukset laulavat virsiä

enkä minä aina jaksa uskoa
edes itseeni

alakerran mies huutaa taas vaimolleen
ja naapurin nuoripari rakastelee äänekkäästi
sänky kolisee seinään

laitan scorpparit soimaan liian lujaa

etten kuulisi

kuinka yksinäinen olen

Onhan minulla ihmisiä.
On se 300 kilometriä etelään
Yhtä kuin ikuisuus.
300 kilometriä etelään
Haluaisin kertoa kaikille
Kuinka pelkään hirvikärpäsiä
Mutta kenelläkään ei ole aikaa kuunnella.
Soittaa,
Teillä on omat elämänne,
Minulla on järvi ja likaiset ikkunat.
Liian vähän tekstiviestejä
Tänäänkin
Unohdun tänne syksyn lehtien alle
Sydämeni tyhjyys
On se 300 kilometriä etelään.

Tietokone meni rikki.
Fillaroin lumihangessa kirjastoon
kirjoittamaan runoja.
En enää tiedä
pitäisikö tässä itkeä vai nauraa.

Yksin polkujani tallaan, yksin huolet ja murheeni kannan. Ei ole ketään kenelle sydämeni annan.

Kukaan tuskin muistaakaan, ystävät vanhat vain omia polkujansa tallaa. Ei ne kysele, mikä vaivaa. Haaveet elämästä onnellisesta voi kuoppaan kaivaa.

Onnetonta on ihmiselo tää, mut eihän tänne kukaan ei henkiin jää. Oma rakas kulta, vaan puuttuu multa, kaikelle alan olemaan turta.

Ihmissielu tää, aina on vailla ystävää, kuka sais onnen hetket kestämään? Voi kumpa pääsisin jo lepäämään.

Yöllä kun valot sammuu, ihmispolon pää tyynyyn painuu, toisen ihmisen kaipuu, hetkeks vain haihtuu.

Kun loppuu taival tää, ei kyyneltä silmäkulmassa nää.

Kävin pitkästä aikaa kaupungissa.
Huomasin, ei se ole sitä mitä kaipaan.
Pitää yrittää näyttää hienolta ja juosta kaupoissa.
Olla trendikäs.
En minä osaa.
Enkä enää haluakaan.
Ale-farkkuja enemmän haluan kohdata ihmisen.
Muotitoppia enemmän lämmittää
kun saan hymyn tai juttutuokion.
Eikä maksakaan mitään.

Aamulla kuudelta herään, vaatteet kasalta kerään.

Heti on kiire hento, mää kiidän pysäkille kuin tähden lento.

Kiirettä pitää duunissa, on oltava ajoissa pullat uunissa.
Työkaverit ja asiakkaat nauraa, mulle duuni on selvää kauraa.
Juttelen niiden kanssa mukavia koko päivän, illan lähestyessä tunnen jo väsymyksen häivän.
Pullaa uunista lapan, painetaan hommia kilpaa kanssa naapurin akan.
Päivä on pulkassa kohta, saa mennä kotiin paistamaan lohta.

Vielä virun bussissa kotiin hyvän matkaa. Tästä on kiva iltaa jatkaa.
Kotiin kun saavun, pistää mamma huulille suukon, kertoo nähneensä naapurin huugon.
Sitten ottaa käsiinsä kirjan vaimo, sanoo että lukemiseen kuluu aika annos aimo.
Siitä riemastuu mun sielu, ottaa vastaan olutta janoinen nielu.
Yksin saan rauhassa viettää iltaa, se on hulinapäivän jälkeen kuin jalointa kultaa.

Voi kunpa saisi enemmän olla yksin, ei tarttis stressin takia aukoa ovia Hyksin.
Liika kuhina mielen tappaa, joutuu pian rauhoittavia nappaa.
Vaan duunissa on kestettävä joka päivä samat naamat, jos meinaa saada ostettua ensi vuonna uudet kaarat.
Kun lopulta eläkepäivät koittaa, meikäläinen eräkämpällä yksin huuliharppua soittaa.
Siitä koittaa mulle pysyvä onni, toivon vaan että virveliin tarttuu kyrmyniska monni.

Soitin tuttavalleni.
Pyysin pelaamaan tennistä.
Sanoi ettei ehdi,
pitää olla perheen kanssa.

Avasin tv:n ja katsoin "tyttöystävääni".
Hän oli alasti saksalaisen miehen kanssa cd:lläni.
Parittelivat tai nuss*ivat, kuinka vaan.
"Tyttöystäväni" nautti, tai oli ainakin nauttivinaan,
koska vaikeroi niin paljon.

Meinasin soittaa Timolle,
mutta muistin,
että hän kuolikin vuosi sitten.

Aivoissani oli tunteena vielä elävä.

Kaadoin lopun viinan lasiini.
Kohta olisi yö ja voisin nukahtaa.

Unissaan ei ajattele kaikkea turhaa,
kuten sitä,
ettei ole enää mitään eikä ketään.

Runo yksinäisyydestä

Jos yksin olla saan niin minä sinua vaan
Jos iankaikkisesti ilman rakkautta elän
en koskaan tunne mitä halusin tuntea

Joskus murheet repeävät pinnasta maan
toisinaan on hyvä murista vihollisille kuin koira vaan
Joka kaiken leikiksi laskee se alleen vajoaa kylmään kaskeen

Olisin onnellinen jos ehyt ja normaali olla olisin saanut
Nyt on biljoona akkaa olemassa joiden kanssa en koskaan maannut
Maadun biöjätteeksi alle maan koska täynnä emotionaalista jätettä olen vaan

Tunnesotkut olisi hyvä ollut vaihtaa järkeen sen sanon nyt tähän heti kärkeen En ymmärrä ylimielistä hapatusta jos olisin hulluna susta
Lopulta kaikkeen löytyy ratkaisu mutta löytyisipä se ennen kuin on henki nirhaistu

Minä täällä yksin vaa
Mietin onko olemassakaa
Ihmistä jota voisin rakastaa
Vai onko mua edes olemassakaa
Vastausta mä etsin vaa
Sinua, jota tosissaan rakastaa.

Yksin täällä taas
Katselee ulos ikkunastaa
Ajatukset harmaita kuin kevät sää
Ei ole enää ainuttakaan ystävää
Vaan vastaajaan pätyy mun yhteydenotot nää
Katos kun,
kaikkeen en kyvykäs enää oo
Että aika tyhmä syy hylätä joo
Kohtalon ivaa
Jota ei kellekkään voi toivoo

Mä koitan silti jaksaa
Vaikka joka päivä nää asiat mun mieltä painaa
ikuiset arvet jätti
Näin se kohtalo päätti

Tulevaisuuden ennuste
Synkkä, ei auta kannuste
Rinnalle ei ketään löytyne
Eikä kukaan minusta hyötyne
Ei nyt
Ei koskaan.

Olen yksinäinen
En omasta tahdosta vaan pelkästään yksinäisyyttäni
En tiedä mikä minussa on vikana
Kun muut eivät pidä minusta
Ei yhtään ystävää
Joka toisi lohtua tähän hetkeen pimeään
En haluaisi olla yksi heistä
Keitä yökerhossa katsotaan
Tahtoisin olla yksi heistä johon kosketaan.

oon yksin
niin yksin
aina yksin
seurana pelkkä mäkkärin hampurilainen

olemus käärmeen
suuni alla hanan
paha henkilö

katuvalot häikäisevät
muodostavat pieniä helmiä
kun silmäni kostuvat
katselen ikkunasta ihmisiä
niin helponnäköisesti he ovat

en muista edes miltä tuntui,
elää niinkuin tuo kansa,
hymyillä noin aidosti,
nauraa noin kovaa

muttei ole tietä takaisin,
olen juurtunut tänne pimeään,
ainoaan ystävään,
kasvanut kiinni suruuni,
kietoutunut yksinäisyyden huntuuni

Kaikki mitä olisin voinut antaa
valuu näin hukkaan.
On taakkani tää raskas kantaa
johtaen vain tuskaan.

Viikonloppu on se vaikein
sen jälkeinen on kankein.
Itkin illalla kun tajusin
juttukaverin vain halusin.

Ketään ei ole, ei tuu
ei pyyntöä, ei kutsuu.
Ei kirjettä, ei korttia
ei avainta, ei porttia.

Kun kerran täällä yksin jää
Se jatkuu, jatkuu ja jatkuu
vaihtuu vuosi, vaihtuu kuu.
Nuoruus hukkaan valuu.

Kysyn kerran minne hoppu.
Vaan tajusin mä silloin,
edessä on loppu.
Ei ikuisesti jatku tää,
kunpa murtuisi vain jää.

Viime aikoina on tuntunut
että jotain minussa hajoaa
että pääni ehkä pimahtaa.
Viime aikoina on tuntunut
että voisin vetää viinaa
ja huutaa tuskaani autioilla rannoilla.