Minulla masennus on jossain syvällä sisällä, ajattelussa, toivossa ja uskossa itseen. Minä pelkään ihmisiä, pelkään työelämää, pelkään kouluelämää, pelkään ja häpeän kassajonossa, häpeän uimahallissa, häpeän kaikkialla. Olen kuitenkin ihan toimiva ihminen muuten, mutta kaikki ihmisten ilmoilla olo vaatii erityisponnisteluja, eikä minulla ole mitään hyviä ajatuksia itsestäni, enkä unelmoi koskaan mistään. Ihan totta, luit oikein, en koskaan enkä mistään.
Tänään olen kuitenkin pessyt pyykkiä neljä koneellista, kävellyt rattaita työntäen kauppaan ja takaisin (yhteensä "huimat" 4km), tehnyt ison satsin makaronilaatikkoa ja ollut lasteni kanssa kuten kuka tahansa äiti kuunnellen, pukien, jutellen, ruokaa tehden, komentaen, naurattaen.
Minä olen kotiäitivuosinani hymyillyt leikkipuistossa muiden jutuille, tutustunut muihin äiteihin, käynyt heidän luonaan, heidän kanssa elokuvissa ja syömässä ja ulkona muutenkin. Olen masennukseni aikana matkustanut ulkomaille viisi eri kertaa ja lukenut varmaan sata kirjaa. Mutta mikään ei ole vielä pyyhkinyt pois pakokauhua joka sisimmissäni on minuun itseeni liittyen. Minä en osaa, minä en ymmärrä, minä en tule toimeen, minä pelkään, minä en osaa, minä olen tyhmä ja idiootti, minun olisi pitänyt jaksaa, minun olisi pitänyt osata... jne. Elän muurien sisässä eikä kukaan mieheni lisäksi tiedä, että minulla on neljä diagnoosia ja työkyvyttömyyseläke.
Masennus on salakavala juttu, mutta haluan kertoa että meitä on erilaisia. Voin hymyillä, kertoa vitsin, kasvattaa ja rakastaa lapsiani (tosin en pystyisi tähän ilman mieheni ja psykologini tukea), tehdä kaikkea mitä kotona pitää tehdä. Mutta sisältä olen rikki edelleen, vaikka hiljalleen tuntuu siltä että jotain voisin yrittää. Pelkään vain niin paljon: pilkkaa, epäonnistumista, nöyryytystä muiden edessä, häpeää siitä etten ole kuten muut.
Tänään olen kuitenkin pessyt pyykkiä neljä koneellista, kävellyt rattaita työntäen kauppaan ja takaisin (yhteensä "huimat" 4km), tehnyt ison satsin makaronilaatikkoa ja ollut lasteni kanssa kuten kuka tahansa äiti kuunnellen, pukien, jutellen, ruokaa tehden, komentaen, naurattaen.
Minä olen kotiäitivuosinani hymyillyt leikkipuistossa muiden jutuille, tutustunut muihin äiteihin, käynyt heidän luonaan, heidän kanssa elokuvissa ja syömässä ja ulkona muutenkin. Olen masennukseni aikana matkustanut ulkomaille viisi eri kertaa ja lukenut varmaan sata kirjaa. Mutta mikään ei ole vielä pyyhkinyt pois pakokauhua joka sisimmissäni on minuun itseeni liittyen. Minä en osaa, minä en ymmärrä, minä en tule toimeen, minä pelkään, minä en osaa, minä olen tyhmä ja idiootti, minun olisi pitänyt jaksaa, minun olisi pitänyt osata... jne. Elän muurien sisässä eikä kukaan mieheni lisäksi tiedä, että minulla on neljä diagnoosia ja työkyvyttömyyseläke.
Masennus on salakavala juttu, mutta haluan kertoa että meitä on erilaisia. Voin hymyillä, kertoa vitsin, kasvattaa ja rakastaa lapsiani (tosin en pystyisi tähän ilman mieheni ja psykologini tukea), tehdä kaikkea mitä kotona pitää tehdä. Mutta sisältä olen rikki edelleen, vaikka hiljalleen tuntuu siltä että jotain voisin yrittää. Pelkään vain niin paljon: pilkkaa, epäonnistumista, nöyryytystä muiden edessä, häpeää siitä etten ole kuten muut.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinäkin noin fiksun tuntuinen ihminen ihan turhaan pelkäät mitään.
Älä anna pelolle valtaa.
Jokainen pelkää ja on välillä ja useinkin epävarma itsestään mutta mielestäni mitä olen puhunut muitten ihmisten kanssa niin on melko yleistä.
Joka päivä täytyy pikkuisen nostella itseään mutta päivän loputtua voida sanoa että olen hyvä ihminen ja tykkään itsestäni.
kaiki epäonnistuu välillä.entäs sitten eikun takaisin ratsaille ja menoksi.
Ottaa välillä lepoa ja rentoutuu.
Sinä ja me pystymme ihan mihin me haluamme.