Ei mitään hajuu mihin kategoriaan tä kuuluu, mutta oon 26 v enkä oo koskaan seurustellu, uskoisin syynä olevan hankalan lapsuuden, mut en tiiä, en vaan osaa päästää miestä lähelleni muuten ku ystävänä. Olis kiva keksii sihenki syy, koska kaikki nuoret tuntuu seurustelevan jo 15 wee.... Oon yrittäny treffailla, mutta ei se vaan onnistu... Siskoni 29 v on myös ollu sinkkuna, kunnes viime vuonna alko seurusteleen. Nyt oon vaan älyttömän vihanen tälle miehelle joka vei mun siskoni ja myös, ja varmaan just siksi, miksen mä oo löytäny ketään, vaikka luulin et oltais yhtä "rikki". Toisin sanoen en vaan ymmärrä miksen osaa seurustella, haluisin, mutta en vaan pysty. Heti jos mies on kiinnostunu, mä torjun. Ajattelin aina et kyse olis kasvuympäristöstä, mutta sisko seurustelee onnellisesti, joka tekee tuskallisemmaksi sen et oon yksin.....
sisko seurustelee
yksin261
5246
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mietinkin, että onko osa ahdistuksia näitä seurusteluasioden ongelmia, nuorilla eritoten. mutta kyllähän niistä freudilaisistakin asoista olisi kai hyvä keskustella osana mielenterveyttä, liiat kahleet kai olisi hyvä vapauttaa. kaipa tämä tapahtuu pikku hiljaa, opettelemalla .
Tuossa iässä kannattaa yrittää unohtaa hankalat lapsuudenkokemukset ja antaa myös hyvälle tulevaisuudelle mahdollisuus.
Joskus hidas aloitus voi olla parhaiten toimiva keino. Ystävyysvaihe voi hyvinkin kestää kunnes näet onko toinen tosissaan vai haluaako vain tyydyttää tarpeensa. Samalla näet pidätkö hänestä oikeasti, eli ensivaikutelma ei ole enää sotkemassa kuviota.
Mieti myös sitä miksi olet älyttömän vihainen miehelle joka (toivottavasti) tekee siskosi onnelliseksi ja antaa hänelle perheen? Sen ei pitäisi sulkea sinua pois koska ihminen tarvitsee myös ystäviä ja sukuaan.
Minä seurustelin ekan kerran onnistuneesti 24-vuotiaana, ja sama jatkuu vielä vuosienkin jälkeen.
Itse olen mies, miltein samanikäinen kuin aloittajakin ja minäkään en ole koskaan seurustellut ja mietin kyllä mikä siihen mahtaa olla syynä. Olen ollut luonteeltani niin kauan tämä nykyinen kuin jaksan vain muistaa. En siis ole muuttunut henkisesti juuri ollenkaan vaikka aikuiseksi olenkin jo kasvanut. Isäni oli väkivaltainen ja myöhemmät äitini miehet melkeinpä samanlaisia. Pelkäsin aina heidänlaisiaan ja päätinkin jo nuorena ettei minusta koskaan tule heidän kaltaistaan. Tulen pysymään erossa alkoholista, tupakasta ja en ala koskaan väkivaltaiseksi. Näin olen tehnyt tähän päivään asti mutta olen tosiaan ollut lähes koko elämäni täysin yksin. Minun on hyvin vaikeaa luottaa ihmisiin tuosta ihan noin vain ja tietysti se että on kaikki "vaiheet" elämässä on jäänyt elämättä ja juututtu tähän yksinolon puolelle, se tietysti vain voimistaa tätä luonnettani. Hyvin tässä kuitenkin kaikin puolin muuten menee mutta tämä yksinolo onkin sitten ainoa asia joka pistää mietityttämään.
Se yksinolo panee miettimään onko sitä yksin aina ku on tähänkin asti ollu....
Mitään päättymispäivää ei näissä(-kään) asioissa ole, eli jos et itse jaksa odottaa että joku löytää sinut tulisi sinun etsiä joku jonka kanssa viettää aikaa.
Mutta jokaiselle tulisi kyllä löytyä joku. Ei siteet ole niin vahvoja etteikö vanhojen suhteiden hiipuessa voi ottaa uusia vastaan. Se joku voi olla joku joka tekee samoja asioita, tai muutoin vaan sattuu tapaamaan. Pitää vaan uskaltaa sanoa "moi", ja toivoa että jostakusta tulee sinulle (hyvää) seuraa. Kaikki eivät vastaa tervehtimiseen, ja toiset eivät uskalla tehdä aloitetta vaikka voisivat olla kiinnostuneita tutustumaan.