Hei!
Mun mieltä painaa yks asia, enkä mä tiedä ollenkaan, että mitä se on tai minkä takia mä koen sellaisia tunteita. Okei, aloitetaanpas..
Noin kolme vuotta sitten mä tapasin ala-asteella yhden pojan. Olin ihastunut häneen todella palavasti ja kaikki tiesivät sen. (Tiesivät sen, koska yksi kavereistani paljasti sen.) Tämä poika on muiden keskuudessa aika suosittu ja niitä "badass"-poikia. Olin todella takertuneena häneen ala-asteen ajan ja me vietimmekin jonkin verran aikaa. Me ei missään vaiheessa seurusteltu eikä oikeastaan oltu kavereitakaan, vaan jotain siltä väliltä. Sitä meidän kahden tilannetta en nyt oikein osaa sanoin kuvailla, koska se on vähän monimutkainen.
Tosiaan, me halailimme toisiamme, juttelimme, soittelimme ja tekstailimme aika paljon. Se sai mut tuntemaan enemmän kuin ihastusta tätä poikaa kohtaan. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että rakastin tätä poikaa. Hän oli minulle siinä vaiheessa enemmän kuin elämä tai mikään muu. Hän sai minut aina nauramaan ja toisinaan myös itkemään. Hänelle pystyin puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä mikään sana hänen kanssaan tuntunut oudolta eikä nololta.
Sitten, kun hän siirtyi yläasteelle ja minä jäin vielä ala-asteelle, niin aloin ikävöidä. Yhä harvemmin hän vastasi puheluihini ja viesteihini eikä loppujen lopuksi enää halunnut olla yhteyksissä kanssani, kun taas minä halusin. (Siitä asiasta sitten minun ja hänen äitinsä juttelivat keskenään, mutta ei mitään vakavaa.) Sain sitten kuulla, että tämä yläasteikäinen ihastukseni oli seurustellut ja oli sellainen playboy-tyyppinen poitsu, ja se tieto otti todella koville. Yritin olla onnellinen, että hän seurusteli hänelle sopivan muijan kanssa, mutta en ollut lähellekään onnellinen. Pelkäsin sitä asiaa, kun hän siirtyi yläasteelle enkä pitänyt siitä ajatuksesta ollenkaan.
Myöhemmin minäkin siirryin yläasteelle. Aluksi olin todella innoissani, että sain nähdä häntä ja niin, mutta se tunne ei kauaa kestänyt. Ihastukseni (tai no, rakkaani) oli niin kuin ei tuntisikaan minua. Yritin vaihtaa pari sanaa, mutta hän ei edes ollut kuulevinaankaan minua. Joten luovutin. Tyydyin vain katselemaan häntä välitunneilla enkä mitään muuta. Todellakin tiesin, että meistä kahdesta ei ikinä KOSKAAN tulisi yhtikäs mitään. Välitunneilla sain joskus sietää sitä, kun hän puristeli muiden tyttöjen takapuolta ja jutteli heille. Kyllä, tiedän hyvinkin, että hänellä on tyttöjä kavereina tosiaankin vain kaverimielessä, ei sen enempää.
Mun pinnan hänen suhteen poltti se, että kun meillä oli koulussa ystävänpäivärinki, jossa kaikki siis halaavat toisiaan ja sanovat jtn "hyvää ystävänpäivää". Kun tämä ihastukseni tuli kohdalleni, hän ohitti minut ja minun vieressäni seisovat kaverit. Loppupäivän olinkin sitten ihan vihainen ja suoraan sanoen vittuilin kaikille, että jälkeenpäin sain pyydellä muilta anteeksi.
Kun itse siirryin kahdeksannelle luokalle, niin luulin, että en enää pitänytkään hänestä. Juuri TÄNÄÄN tajusin, että minähän rakastan häntä edelleen. Ennen kasiluokkaa sain kuulla, että tämä ihastukseni oli jäänyt luokalleen vapaaehtoiseksi (eli siis kahdeksannelle luokalle). Hänen luokakseen tuli juuri se luokka, kenen kanssa minun luokkani on samassa liikunnassa. Pelkään, että kun meillä on paritanssit, niin kuinka hän käyttäytyy ja ennen kaikkea, kuinka MINÄ käyttäydyn? Pari vuotta sitten itkin tyttöjenvessassa, kun tämä ihastukseni tanssi hitaita toisen tytön kanssa..
Mutta kysymys kuuluu, että minkä takia mä vielä rakastan häntä? Me emme juurikaan juttele, emmekä viestittele tai mitään, mutta siitä huolimatta pidän hänestä. Tänään koulussa, kun hän teki jotain sääntöjen vastaista, mistä hän sitten sai ainakin kolme tuntia jälki-istuntoa, joutui puhutteluun ja pahimmassa tapauksessa joutuu jossain vaiheessa poliisiasemalle ja menettää ajokorttinsa. Kun sitten tänään näin sen sääntöjen rikkomuksen, niin olin aivan kauhuissani. Seuraavalla tunnilla kyynelet valuivat poskia pitkin ja kotona aloin itkeä. Samalla mietin, että minkä takia hänen tekemisensä aiheuttivat minulle kyyneleitä. En ymmärrä, en ollenkaan!!
Minkä vuoksi minä en pääse hänestä millään eroon, vaikka olen yrittänyt? Mikä hänessä edelleenkin viehättää niin paljon? Äh, en mä tiedä!!
Pliis, vastatkaa! Mä todellakin kaipaan nyt apua, mielipiteitä ja neuvoja enemmän kuin koskaan ennen..
Mun mieltä painaa yks asia, enkä mä tiedä ollenkaan, että mitä se on tai minkä takia mä koen sellaisia tunteita. Okei, aloitetaanpas..
Noin kolme vuotta sitten mä tapasin ala-asteella yhden pojan. Olin ihastunut häneen todella palavasti ja kaikki tiesivät sen. (Tiesivät sen, koska yksi kavereistani paljasti sen.) Tämä poika on muiden keskuudessa aika suosittu ja niitä "badass"-poikia. Olin todella takertuneena häneen ala-asteen ajan ja me vietimmekin jonkin verran aikaa. Me ei missään vaiheessa seurusteltu eikä oikeastaan oltu kavereitakaan, vaan jotain siltä väliltä. Sitä meidän kahden tilannetta en nyt oikein osaa sanoin kuvailla, koska se on vähän monimutkainen.
Tosiaan, me halailimme toisiamme, juttelimme, soittelimme ja tekstailimme aika paljon. Se sai mut tuntemaan enemmän kuin ihastusta tätä poikaa kohtaan. Pikkuhiljaa aloin tajuta, että rakastin tätä poikaa. Hän oli minulle siinä vaiheessa enemmän kuin elämä tai mikään muu. Hän sai minut aina nauramaan ja toisinaan myös itkemään. Hänelle pystyin puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä mikään sana hänen kanssaan tuntunut oudolta eikä nololta.
Sitten, kun hän siirtyi yläasteelle ja minä jäin vielä ala-asteelle, niin aloin ikävöidä. Yhä harvemmin hän vastasi puheluihini ja viesteihini eikä loppujen lopuksi enää halunnut olla yhteyksissä kanssani, kun taas minä halusin. (Siitä asiasta sitten minun ja hänen äitinsä juttelivat keskenään, mutta ei mitään vakavaa.) Sain sitten kuulla, että tämä yläasteikäinen ihastukseni oli seurustellut ja oli sellainen playboy-tyyppinen poitsu, ja se tieto otti todella koville. Yritin olla onnellinen, että hän seurusteli hänelle sopivan muijan kanssa, mutta en ollut lähellekään onnellinen. Pelkäsin sitä asiaa, kun hän siirtyi yläasteelle enkä pitänyt siitä ajatuksesta ollenkaan.
Myöhemmin minäkin siirryin yläasteelle. Aluksi olin todella innoissani, että sain nähdä häntä ja niin, mutta se tunne ei kauaa kestänyt. Ihastukseni (tai no, rakkaani) oli niin kuin ei tuntisikaan minua. Yritin vaihtaa pari sanaa, mutta hän ei edes ollut kuulevinaankaan minua. Joten luovutin. Tyydyin vain katselemaan häntä välitunneilla enkä mitään muuta. Todellakin tiesin, että meistä kahdesta ei ikinä KOSKAAN tulisi yhtikäs mitään. Välitunneilla sain joskus sietää sitä, kun hän puristeli muiden tyttöjen takapuolta ja jutteli heille. Kyllä, tiedän hyvinkin, että hänellä on tyttöjä kavereina tosiaankin vain kaverimielessä, ei sen enempää.
Mun pinnan hänen suhteen poltti se, että kun meillä oli koulussa ystävänpäivärinki, jossa kaikki siis halaavat toisiaan ja sanovat jtn "hyvää ystävänpäivää". Kun tämä ihastukseni tuli kohdalleni, hän ohitti minut ja minun vieressäni seisovat kaverit. Loppupäivän olinkin sitten ihan vihainen ja suoraan sanoen vittuilin kaikille, että jälkeenpäin sain pyydellä muilta anteeksi.
Kun itse siirryin kahdeksannelle luokalle, niin luulin, että en enää pitänytkään hänestä. Juuri TÄNÄÄN tajusin, että minähän rakastan häntä edelleen. Ennen kasiluokkaa sain kuulla, että tämä ihastukseni oli jäänyt luokalleen vapaaehtoiseksi (eli siis kahdeksannelle luokalle). Hänen luokakseen tuli juuri se luokka, kenen kanssa minun luokkani on samassa liikunnassa. Pelkään, että kun meillä on paritanssit, niin kuinka hän käyttäytyy ja ennen kaikkea, kuinka MINÄ käyttäydyn? Pari vuotta sitten itkin tyttöjenvessassa, kun tämä ihastukseni tanssi hitaita toisen tytön kanssa..
Mutta kysymys kuuluu, että minkä takia mä vielä rakastan häntä? Me emme juurikaan juttele, emmekä viestittele tai mitään, mutta siitä huolimatta pidän hänestä. Tänään koulussa, kun hän teki jotain sääntöjen vastaista, mistä hän sitten sai ainakin kolme tuntia jälki-istuntoa, joutui puhutteluun ja pahimmassa tapauksessa joutuu jossain vaiheessa poliisiasemalle ja menettää ajokorttinsa. Kun sitten tänään näin sen sääntöjen rikkomuksen, niin olin aivan kauhuissani. Seuraavalla tunnilla kyynelet valuivat poskia pitkin ja kotona aloin itkeä. Samalla mietin, että minkä takia hänen tekemisensä aiheuttivat minulle kyyneleitä. En ymmärrä, en ollenkaan!!
Minkä vuoksi minä en pääse hänestä millään eroon, vaikka olen yrittänyt? Mikä hänessä edelleenkin viehättää niin paljon? Äh, en mä tiedä!!
Pliis, vastatkaa! Mä todellakin kaipaan nyt apua, mielipiteitä ja neuvoja enemmän kuin koskaan ennen..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin, nelivitonen suurperheen äiti taas aikuisena tuulettamassa tunteitaan. Jututtamassa kansaa! Niin ja ne pari muuttujaa matkassa :D
Vastasin aikaisemminkin, mutta ei tullut julkaistuksi.
En ole pitkään aikaan nauranut näin paljon kuin tätä lukiessani!
Lyrics to Chisu :
Yks päivä olin surullinen ja rahaton
Olin saanut potkut töistä kun tää lama on
Mä päätä raavin, mistä käärin edes yhden setelin
En kyennyt ku itkemään mutta siitä keksinkin
Mä pullotan mun kyyneleet ja myyn ne Saharaan
Missä niitä tarvitsee tuo kuiva karu maa
Mun ideasta kuuli itse presidenttikin
Tuumi tässä ratkaisu ois vientiongelmiin
Tuotanto halpaa ois, on Suomi varsin masentunut maa
Ja Afrikan sijaan Euroopasta isommat rahat saa
Siis pullotetaan kyyneleet
Myydään ne Baden-Badeniin
Missä Suomen murheet pumpataan suihkulähteisiin
Joo, pullotetaan kyyneleet junalla Baden-Badeniin
Missä niissä kylpee turisti ja toinenkin
Niin kansa itki ja talous nousi pian jaloilleen
Ja ilo alkoi muttei riitä pelkät onnenkyyneleet
Hallitus mietti pitkään miten tääkin kriisi ratkaistaan
Kunnes joku muisti miten alkoholivero poistetaan
Ja taas pullotetaan kyyneleet
Myydään ne Baden-Badeniin
Missä Suomen murheet pumpataan suihkulähteisiin
Joo, pullotetaan kyyneleet junalla Baden-Badeniin
Missä niissä kylpee turisti ja toinenkin, uuh
Kaikki on mahdollista kun käyttää mielikuvitusta ! :D
Oletko koskaan tutustunut lähemmin sellaiseen tunteeseen kuin häpeä? Mitä kaikkea se saakaan aikaan!
Jokainen häpeää. eri asia sitten on kuinka käyttäytyy kun hävettää!
" Häpeän erottaa syyllisyydestä se, että häpeään liittyy todellinen tai kuviteltu yleisö (kun taas syyllisyyteen liittyy jokin yleisöstä riippumaton moraalisääntö tms.)
Toisaalta häpeä on itseluottamusta heikentävistä tunteista vaikein. Häpeään liittyviä tuntoja ovat kelpaamattomuus, huonommuus sekä mitättömyys. Häpeä pyritään salaamaan ja torjumaan monin keinoin. Salaamisen seurauksena saatetaan peittää aito minä, minkä seurauksena voi olla elämän suorittaminen epäaidolla minuudella esiintyen. Häpeä voi aiheuttaa myös masennusta."
Ja mitä ihmiset tekevätkään kontrolloidakseen häpeällä ? Ja mitä he oikeasti todella peittävätkään, jotta voivat kontrolloida häpeällä!
Aikuiset ovat todella tyhmiä. Pahimipia ovat noin 40-50 vuotiaat. Kuuskymppiset ymmärtävät jo että ei kannata :)
Mitä onkaan häpeä?