Olen 32-vuotias nainen ja odotan esikoistani. Äitini ei ole käynyt kylässä kertaakaan koko raskauden aikana, mutta nyt ilmoitti että on tulossa kylään samana päivänä kun on laskettu aika. Hän tietää että inhoan tällaisia yllätysvierailuja, ottaen lisäksi huomioon huonot välimme. Välimme ei ole ikinä olleet hyvät, vaan hän on pienestä lähtien kertonut minulle mm. miten huono olen kaikessa, lihava (olen ainoa perheestä joka tykkää liikunnasta ja normaalipainoinen ollut aina) ja miten minusta ei tulisi ikinä mitään ( olen lapsista se, joka on kouluttautunut pisimmälle ja ylipäätään käynyt kouluja ja ollut innostunut oppimaan kaikkea, äitini pääsi nippanappa kansakoulusta ulos- joskin sinänsä tällaiset koulutusasiat ei määrittele ihmistä mihinkään suuntaan mielestäni toisin kuin oman lapsensa mitätöinti ja alistaminen)ja miten olen kaikista lapsista se kauhein ja kaikki muut niin ihania. Kuvioon on kuulunut mustamaalausta veljilleni ja minun mitätöimistä, samoin isän valjastamista valheilla esim. niin että olen saanut selkäsaunan hänen kauttaan asioista pienenä vaikka en ole tehnyt mitään. Isääni minulla on kuitenkin todella hyvät välit.
Tämä kaikki johti kuitenkin siihen, että muutin aikaisin pois kotoa ja suoraan ulkomaille. Olen puhunut (yrittänyt puhua) asiasta, mutta äitini ei ole ikinä millään tavoin pahoitellut käytöstään vaan sanoo sen johtuvan siitä että minä olen niin vaikea lapsi, yliherkkä ja kuvittelen vain kaiken ja että "äidit nyt vain on sellaisia" ja jos jotain on ollut niin hän on tietenkin tarkoittanut vain hyvää. Olen joutunut päästämään siis tavallaan jo irti koko äidistä ja siitä toiveestakin osittain että välimme ikinä olisi hyvät.
En tiedä onko äitini käytös narsistista, mutta epämiellyttävää se ainakin on ja rikkoo minun rajojani. Te, joilla on kokemusta vastaavasta, miten äitinne käytös on muuttunut(jos on muuttunut) sen jälkeen kun olette saaneet lapsen? Minua ahdistaa jo nyt jos hän päättää ilmestyä tänne laskettuna aikana, en ymmärrä miksi juuri silloin pitäisi tulla kun ei muutenkaan olla läheisiä..?
Tämä kaikki johti kuitenkin siihen, että muutin aikaisin pois kotoa ja suoraan ulkomaille. Olen puhunut (yrittänyt puhua) asiasta, mutta äitini ei ole ikinä millään tavoin pahoitellut käytöstään vaan sanoo sen johtuvan siitä että minä olen niin vaikea lapsi, yliherkkä ja kuvittelen vain kaiken ja että "äidit nyt vain on sellaisia" ja jos jotain on ollut niin hän on tietenkin tarkoittanut vain hyvää. Olen joutunut päästämään siis tavallaan jo irti koko äidistä ja siitä toiveestakin osittain että välimme ikinä olisi hyvät.
En tiedä onko äitini käytös narsistista, mutta epämiellyttävää se ainakin on ja rikkoo minun rajojani. Te, joilla on kokemusta vastaavasta, miten äitinne käytös on muuttunut(jos on muuttunut) sen jälkeen kun olette saaneet lapsen? Minua ahdistaa jo nyt jos hän päättää ilmestyä tänne laskettuna aikana, en ymmärrä miksi juuri silloin pitäisi tulla kun ei muutenkaan olla läheisiä..?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Äitisi käytös on narsistista ja hän on aivan selkeästi narsistinen ihminen.
En tarkoita ihmistä, joka saisi puhtaan NPH -diagnoosin, mutta persoonallisuushäiriöinen joka tapauksessa.
Oma äitini oli samanlaisnen ja kiitos siitä elämäni on ollut...ja parisuhteet...
No itse sain elämän uskoontulon ja terapian avulla.
Oma terapeutti piti ihan hyvänä ratkaisuna, että en ole enää omaan äitiini yhteydessä, sillä rajattomana ihmisenä hän jatkaa sitä alistamista, mitätöintiä heti kun sinne menee.
Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, niin sinun pitää suojella lapsiasi, ettei hän saa jatkettua tuhon tekemistä seuraavalle sukupolvelle.
Hän ei parane ajan kanssa vaan se pahenee vuosi vuodelta.
Yritä jaksaa ja pidä puolesi, äläkä anna sairaan ihmisen tuhota elämääsi.
Äitisi käytös ei tule muuttumaan kun saat lapsen. Todennäköisesti lapsi ei loppujen lopuksi edes kiinnosta häntä. Poseeraa kyllä valokuvissa ihanaisena mummona, mutta todellisuudessa lapset ovat rasite.
Pidä omat rajasi no matter what. Älä anna hänen loukata niitä, vaan vedä tiukat rajat ihan perusasioihin (voiko teille tupsahtaa milloin vain, edes ilmoittamatta?)
Onnea tulevalle perheellesi. Olet oikeassa kun olet päästänyt irti. Et voi asialle mitään. Hoida itsesi kaikin tavoin kuntoon että jaksat olla itse parempi äiti
Minulla on kokemusta samanlaisesta äidistä (lisäksi hän on todella epäluuloinen kaikkia kohtaan ja todella raivostuvaa sorttia melkein heti jos asiat eivät mene niin kuin hän haluaisi) ja otin häneen etäisyyttä kunnolla kolmisen vuotta sitten. Tämän jälkeen olen pitänyt tiukasti kiinni omista rajoistani. En siis halunnut katkaista välejä kokonaan, mutta en päästä äitiä myöskään liian lähelle. Riittää kun tapaan häntä noin neljä kertaa vuodessa. Tämä on toiminut. En siis päästä häntä hyppimään yli rajojeni vaikka sitä hän yrittää melkein aina.
Sinuna jos tuntuisi huonolta idealta, että äitisi tulisi juuri laskettuna aikana käymään, niin sanoisin, että tuo päivä ei sovi, että sovitaan vaikka lapsen synnyttyä tapaaminen. Eli sinunkin on opittava pitämään omat puolesi!
Olen joutunut pitämään kiinni rajoistani ja muistuttamaan niistä jo ties miten monta vuotta. Yritän vain löytää sen parhaimman tavan, mikä veisi itseltä vähiten energiaa. Aina se kuitenkin vie, vähintään sen kautta kun huomaan miten valheet uppoavat veljiini. Tavallaan tässä kaikessa on kyse jonkinlaisesta surutyöstä ja luopumisesta, mutta joskus pakko niin oman hyvinvoinnin vuoksi.
Isä on minulle läheinen ja rakas, hänestä huomaa kyllä miten hän näkee asioiden ja ihmisten taakse nykyään, äitinikin. Hän on kuitenkin valinnut toisen tavan (vaikeneminen, äidin myötäily, töihin pakeneminen, joskus alkoholi) selvitä asioista kuin minä ja sitä minun tulee kunnioittaa, vaikka toivoisinkin että hän edes joskus antaisi tulla kaikki ulos suoraan äidilleni eikä syyllistyisi sitten oli reaktio mikä tahansa.
Loppupeleissä se on kuitenkin äitini, joka tässä häviää ehkä eniten. Minä olen jo kauan sitten päättänyt etten lähde noihin pelailuihin mukaan (vaikka huomaankin välillä miten valheet ovat uponneet veljiini. ) vaan elän omaa elämääni. Toki asia välillä silti nostaa päätänsä, mutta nykyään ehkä jonkinlaisena haikeutena siitä mitä olisi voinut olla tämän kaiken sijasta. Elämässä on kuitenkin paljon muuta hyvää aina.
Hei ap.
Mulla on samanlaisia kokemuksia. Äiti on erittäin vaikea persoona. Vähättelyä, mitätöintiä on ollut aina.. ei soittelw, ei ole kiinnostumut lapsenlapsista jne. Olen aina ajatellut ettå hänhän tässä häviää. Pidän häntä elämäänaä eksyneenä, heikkona persoonana joka on minua loukannut.(koitan kääntää tämän näin, että jotenkin jaksan)
Sama juttu, vaikea äiti. Mietin myös mitä voisi olla tämän sijaan. Välillä heikkona hetkenä "annan pikkusormen" mutta eihän se toimi, lähtee taas kaikki lapasesta, ja minä saan parannella henkisesti itseäni monta viikkoa. Tsemppiä kaikille muillekin!
"Äitisi käytös ei tule muuttumaan kun saat lapsen. Todennäköisesti lapsi ei loppujen lopuksi edes kiinnosta häntä. Poseeraa kyllä valokuvissa ihanaisena mummona, mutta todellisuudessa lapset ovat rasite."
Prikulleen näin. Koko lapsuuden olen saanut kuulla miten olen huono,lihava ja en osaa mitään. Jotenkin läheinen mutta vaikea suhde äidin kanssa. JOs asiat eivät menneet kuten hän halusi,siitä sai kuulla. Tai pahimmillaan se oli päivien mykkäkoulua häneltä.
Aina yritin tehdä mieliksi,olla hyvä lapsi. silti hän kaatoi kaikkea p*****a niskaani hänen tunteistaan. Haukku isäni,veljeni minulle.
Ja niin kävi. Lapsen kun sain,hän esitti niin ihastuttavaa ja rakastavaa mummoa muille. MInulle hän sanoi päinnaamaa että olen rasite hänelle ja joutuu vaan hoitaa lastani ( Huom! Muille hän kertoi kuinka HÄN antaa minun nukkua vauvan hoidolta,kun tietää mitä se on)
Tämän kun tajusin,sanoin siitä etten ole hoidattanut lastani hänellä vaan luullut että hän haluaa näin tehdä. Muille kun kehui auttamisiaan.
No välit menivät koska sanoin etten jaksa tuollaista käytöstä. Koko vauva-ajan hän muutenkin mökötti,tiuski ja kiukutteli minulle.
Eipä olla 3 vuoteen nähty eikäpuhuttu. Ainoan lapsenlapsensa on nähnyt 8 kk iässä. Ei ole lapsi kiinnostanut missään mielessä. Ja on ainut lapsenlapsi.
Kerran otti yhteyttä,itki ja parkui kuinka tarvitsee apuani. Apuni annoin (oli kyse perintöasioista) ja taas hävisi kuin tuhka tuuleen. Ei kyselyä lapsesta ei mitään. Itki vaan omaa elämää ja kuinka surkeata se on. Saman avun joutui pyytämään veljeltäni jolloin oli vaan tyynen rauhallisesti kertonut mitä pitäisi veljeni tehdä.
En ota itse yhteyttä. Hänellä oli tilaisuus siihen kun apuani pyysi. Mutta jätti siihen kun avun sai. Lastani en hänelle väkisin tuputa. HÄntä ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Tajusin kyllä että lapseni myötä hän "menetti" minut. En enää suostunut kontrolliin ja miellyttämään pelkästään äitiäni. Nyt lapsi on äitilleni se paha joka minut vei.
Sairasta. Ja välillä miettii että miksi minä tämän kaiken joudun kestämään. Toisilla on äidit tukemassa ja neuvomassa läpi elämän. Ei minulla.
Narsku