Hei! Olen 20-vuotias nainen, jonka syömiskäyttäytyminen on ollut aina jollain lailla normaalista poikkeavaa. Alimmillaan BMI:ni on ollut n. 16,4, tällä hetkellä se on noin 18,8.
Lapsena olin pieniruokainen, aina alipainoinen ja nirso, ja lähinnä vain näykin ruokaa. Pyörtyilin joskus, terveydenhoitaja oli huolissaan ja oikeastaan koko ala-aste meni ohitse kuin sumussa. Yläasteella aloin syödä ihan normaalisti, mutta olin silti alipainoinen. Lukiossa masennuin ja itsekriittisyyteni kasvaessa takerruin yhä tiukemmin keksimiini sääntöihin ruokaa, syömistä ja liikuntaa koskien. Ystäväni olivat minusta todella huolissaan, mutta etäännyin heistä, sillä en voinut luopua rutiineistani ja koin tarvetta laihduttaa. Koska laihtumiseni ei ollut silmiinpistävää, kukaan ei puuttunut asiaan. Lukion loppupuolella tajusin jotenkin lopettaa ja omin voimin irtaannuin lähes neuroottisista syömisrituaaleistani. Vasta hieman lukion jälkeen uskalsin päästää irti ja laajentaa ruokavaliotani. Sain aiemmin keskusteluapua masennukseeni ja syömisongelmistani uskaltauduin avautua vain hieman, sillä pelkäsin, ettei kukaan ottaisi minua tosissaan. Tavallaan pelkoni toteutui; koska näytin kai ihan hyvinvoivalta, puheeni aiheesta sivuutettiin, eikä asiaa enää myöhemmin käsitelty.
Muutama kuukausi sitten saavutin normaalipainon omin avuin. Nyt kuitenkin syöminen on alkanut taas ahdistaa (kyseessä normaalista poikkeava stressitilanne, eräs ihminen menehtyi). Olen alkanut laatia itselleni liikuntaa koskevia tiukkoja suunnitelmia ja samalla ahdistukseni syömisestä ja liikunnasta on kasvanut. Hetkittäin ajattelen olevani läski, vaikka olen normaalipainon alarajoilla.
Säikähdin ahdistavia lihavuusajatuksiani, sillä en ole pitkään aikaan ajatellut niin (vuosiin). Pelkään myös, ettei kukaan usko, jos kerron tästä. Hävettää, sillä koin jo päässeeni eroon syömiskäyttäytymiseni kaoottisuudesta. Hävettää, sillä en haluaisi omata tällaista ongelmaa. Silti koen mahdottomaksi kärsiä hiljaa ja kiltisti, enkä ole aina osannut salata ongelmaani esimerkiksi ystäviltäni/tutuiltani, vaikka pahimpina hetkinäni olinkin vain hiljaa ja torjuin kaiken avun. Pelkään olevani jonkinlainen huomiohuora, sillä oikeita ongelmia omaavat ihmisethän eivät kerro niitä koskaan ääneen. Pelkään herättäväni raivoa, sääliä, halveksuntaa ja vihaa. Samalla kuitenkin tuntuu todella vaikealta avautua tästä aidosti kenellekään; usein puhun aiheesta kuitenkin melko pinnallisesti, huumorilla tai itseironialla sävytetysti. Päällisin tunne on kaikesta huolimatta aidosti syvä häpeä, vaikka joskus "erehdynkin" avautumaan jollekin, sillä tätä taakkaa on vaikea kantaa yksin. Pelkään, että vajoan takaisin menneisyyteeni, josta kuvittelin päässeeni jo eroon.
Onko kenelläkään samantapaisia ajatuksia? Entä kokemuksia siitä, ettei oteta tosissaan, edes hoidon piirissä (johtuen vaikkapa korkeasta BMI-lukemasta)? Entä te joilla syömiskäyttäytyminen tai ajatukset syömiseen liittyen ovat kaiken normalisoitumisen jälkeen muuttuneetkin epäterveeksi - miten olette päässeet tästä yli?
Lapsena olin pieniruokainen, aina alipainoinen ja nirso, ja lähinnä vain näykin ruokaa. Pyörtyilin joskus, terveydenhoitaja oli huolissaan ja oikeastaan koko ala-aste meni ohitse kuin sumussa. Yläasteella aloin syödä ihan normaalisti, mutta olin silti alipainoinen. Lukiossa masennuin ja itsekriittisyyteni kasvaessa takerruin yhä tiukemmin keksimiini sääntöihin ruokaa, syömistä ja liikuntaa koskien. Ystäväni olivat minusta todella huolissaan, mutta etäännyin heistä, sillä en voinut luopua rutiineistani ja koin tarvetta laihduttaa. Koska laihtumiseni ei ollut silmiinpistävää, kukaan ei puuttunut asiaan. Lukion loppupuolella tajusin jotenkin lopettaa ja omin voimin irtaannuin lähes neuroottisista syömisrituaaleistani. Vasta hieman lukion jälkeen uskalsin päästää irti ja laajentaa ruokavaliotani. Sain aiemmin keskusteluapua masennukseeni ja syömisongelmistani uskaltauduin avautua vain hieman, sillä pelkäsin, ettei kukaan ottaisi minua tosissaan. Tavallaan pelkoni toteutui; koska näytin kai ihan hyvinvoivalta, puheeni aiheesta sivuutettiin, eikä asiaa enää myöhemmin käsitelty.
Muutama kuukausi sitten saavutin normaalipainon omin avuin. Nyt kuitenkin syöminen on alkanut taas ahdistaa (kyseessä normaalista poikkeava stressitilanne, eräs ihminen menehtyi). Olen alkanut laatia itselleni liikuntaa koskevia tiukkoja suunnitelmia ja samalla ahdistukseni syömisestä ja liikunnasta on kasvanut. Hetkittäin ajattelen olevani läski, vaikka olen normaalipainon alarajoilla.
Säikähdin ahdistavia lihavuusajatuksiani, sillä en ole pitkään aikaan ajatellut niin (vuosiin). Pelkään myös, ettei kukaan usko, jos kerron tästä. Hävettää, sillä koin jo päässeeni eroon syömiskäyttäytymiseni kaoottisuudesta. Hävettää, sillä en haluaisi omata tällaista ongelmaa. Silti koen mahdottomaksi kärsiä hiljaa ja kiltisti, enkä ole aina osannut salata ongelmaani esimerkiksi ystäviltäni/tutuiltani, vaikka pahimpina hetkinäni olinkin vain hiljaa ja torjuin kaiken avun. Pelkään olevani jonkinlainen huomiohuora, sillä oikeita ongelmia omaavat ihmisethän eivät kerro niitä koskaan ääneen. Pelkään herättäväni raivoa, sääliä, halveksuntaa ja vihaa. Samalla kuitenkin tuntuu todella vaikealta avautua tästä aidosti kenellekään; usein puhun aiheesta kuitenkin melko pinnallisesti, huumorilla tai itseironialla sävytetysti. Päällisin tunne on kaikesta huolimatta aidosti syvä häpeä, vaikka joskus "erehdynkin" avautumaan jollekin, sillä tätä taakkaa on vaikea kantaa yksin. Pelkään, että vajoan takaisin menneisyyteeni, josta kuvittelin päässeeni jo eroon.
Onko kenelläkään samantapaisia ajatuksia? Entä kokemuksia siitä, ettei oteta tosissaan, edes hoidon piirissä (johtuen vaikkapa korkeasta BMI-lukemasta)? Entä te joilla syömiskäyttäytyminen tai ajatukset syömiseen liittyen ovat kaiken normalisoitumisen jälkeen muuttuneetkin epäterveeksi - miten olette päässeet tästä yli?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.