Sinänsä todella epämiellyttävää jo epäillä. Mutta liekö puolisoni lievästi narsistinen. Tarkoitus ei ole itse määritellä hänen persoonallisuuttaan, apua olen jokatapauksessa lähipv saamassa itse. Mutta asia vaivaa paljon ja kun olen jo monta monituista vuotta miettinyt missä vika, syytänyt itseäni ja viime pv "valaistunut" että itsessäni ei kaikki vika ole, niin mieli on malttamaton saada tietää että pitääkö tämä oma jonkinasteinen päätelmä ollenkaan paikkaansa. Toivon ja rukoilen että puolisossani olisi jokin muu, ymmärtämättömyys tms ilmiö joka olisi täysin hoidettavissa. En siis lähde ajauksella että toivon puolisoni olevan narsisti.
Eli. Olemme olleet 10v naimisissa. Meillä on useampi lapsi. Suhteen alussa olin vereslihalla, epävarma omien elämänkokemuksieni kanssa. Puolisoni oli oiva tuki. Kuunteli ja kehui. Sanoi minun olevan kaunis, himottava ja sainkin paljon seksiä.
Vuosia kului, murhetta, sairautta oli. Minä sairastuin henkisesti puoleksi vuodeksi, olen oikeastaan koko avioliiton taistellut jtn vastaan. Siitä myöhemmin enemmän.
Puolisoni oli työnarkomaani. Hänen itsetuntonsa romahti jos ei kokent olevan suosittu työpaikalla. Hän masentui ja kaipasi tukea kotoa. Ei hän apua halunnt ammattilaiselta, eikä suostunut autettavaksi. Minun hätääni hän ei nähnyt. Vastasin kodista ja itsestäni. Yritin hänen kanssaan saada syvää suhdetta, häntä mukaan todelliseen arkeen, hoitamaan lapsia, huomioimaan heidät, olemaan kärsivällinen.
Itse en ole tehnyt pvkään työtä kodin ulkopuolella. Ajattelin että minä en tiedä työnteosta mtn ja tuudittauduin ajaukseen että työ aikuisten maailmassa on varmasti niin vaikeaa että en edes selviäisi siitä. En sitten uskaltanutkaan miestäni joka ajoittain oli masentunut, todellisuudesaa vaatia mukaan arkeen.
Ollessani väsynyt ja valvoneeni viikkoja koliikkivauvamme kanssa mieheni herätteli minua öisin seksi mielessään. Torjuin. Vuosien aikana seksielämämme väheni. En jaksanut. En saant nukkua. Mieheni saattoi kymmeniä kertoja pvssä pyytää, anella. Itkin ja sanoin että ymmärrän uskasi, mutta en jaksa ja en syty. Asia alkoi kääntyä niin että mieheni yritti yöllä salaa, kosketteli minua ja pettyi kun heräsin. Loukkaannuin ja hänen mielestään minun ei ollut aihetta. Olihan syy minussa kun en anna.
Olen itsekin tehnyt ylilyöntejä. Huutant etten jaksa, että olen niin yksin ja väsynt kun hän ei halua olla apuna arjessa. Todella väsynyt! Olen ajatellut että hän jos joku kykenee auttamaan minua, ollaanhan hänen rakkaimmat ihmiset ja hän haluaa perheelleen hyvää.
Itse elin 100%lapsille ja hänelle. Tein ruoat jääkaappiin työhön ja aamupalaksi hänelle valmiiksi. Ei hän kiitellyt. En kyllä odottanutkaan, myta kun itse ajattelen omalle kohdalle, varmasti itkisin kun olisin niin otetu; joku tekee minulle ruoan valmiiksi!
Eli. Olemme olleet 10v naimisissa. Meillä on useampi lapsi. Suhteen alussa olin vereslihalla, epävarma omien elämänkokemuksieni kanssa. Puolisoni oli oiva tuki. Kuunteli ja kehui. Sanoi minun olevan kaunis, himottava ja sainkin paljon seksiä.
Vuosia kului, murhetta, sairautta oli. Minä sairastuin henkisesti puoleksi vuodeksi, olen oikeastaan koko avioliiton taistellut jtn vastaan. Siitä myöhemmin enemmän.
Puolisoni oli työnarkomaani. Hänen itsetuntonsa romahti jos ei kokent olevan suosittu työpaikalla. Hän masentui ja kaipasi tukea kotoa. Ei hän apua halunnt ammattilaiselta, eikä suostunut autettavaksi. Minun hätääni hän ei nähnyt. Vastasin kodista ja itsestäni. Yritin hänen kanssaan saada syvää suhdetta, häntä mukaan todelliseen arkeen, hoitamaan lapsia, huomioimaan heidät, olemaan kärsivällinen.
Itse en ole tehnyt pvkään työtä kodin ulkopuolella. Ajattelin että minä en tiedä työnteosta mtn ja tuudittauduin ajaukseen että työ aikuisten maailmassa on varmasti niin vaikeaa että en edes selviäisi siitä. En sitten uskaltanutkaan miestäni joka ajoittain oli masentunut, todellisuudesaa vaatia mukaan arkeen.
Ollessani väsynyt ja valvoneeni viikkoja koliikkivauvamme kanssa mieheni herätteli minua öisin seksi mielessään. Torjuin. Vuosien aikana seksielämämme väheni. En jaksanut. En saant nukkua. Mieheni saattoi kymmeniä kertoja pvssä pyytää, anella. Itkin ja sanoin että ymmärrän uskasi, mutta en jaksa ja en syty. Asia alkoi kääntyä niin että mieheni yritti yöllä salaa, kosketteli minua ja pettyi kun heräsin. Loukkaannuin ja hänen mielestään minun ei ollut aihetta. Olihan syy minussa kun en anna.
Olen itsekin tehnyt ylilyöntejä. Huutant etten jaksa, että olen niin yksin ja väsynt kun hän ei halua olla apuna arjessa. Todella väsynyt! Olen ajatellut että hän jos joku kykenee auttamaan minua, ollaanhan hänen rakkaimmat ihmiset ja hän haluaa perheelleen hyvää.
Itse elin 100%lapsille ja hänelle. Tein ruoat jääkaappiin työhön ja aamupalaksi hänelle valmiiksi. Ei hän kiitellyt. En kyllä odottanutkaan, myta kun itse ajattelen omalle kohdalle, varmasti itkisin kun olisin niin otetu; joku tekee minulle ruoan valmiiksi!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jatkuu...
Hän pelkää sitoutua omaisuuteen, jos vaikka ei kykenekään maksamaan, jos menee työ, mitä muut sanovat? Hän ei myöskään kykene syviin ystävyyssuhteisiin, kaikissa on jokin vika.
Itselläni on onneksi ollut ystäviä. Paljon on minun ylikiltteyden vuoksi ystäviä nyt viimevuosina lähtenyt. Tarkoitan että omen ollt kuunteleva korva ja kun olen itse jotain sanonut uolistani olen saanut yatäviltäni vain lokaa ja suoraa palautetta että minun asiat ovat hyvin. Onneksi on myös niitä jotka ovat ymmärtäneet vähän. Olen kylä miettinyt että voihan tällainen asia olla niin pelottava ettei sitä kykene tavan ihminen käsittelemään ja pelästyy ja pakenee. Ammattiauttajalta olen apua saanut. Mutta olen miestäni puolustellut, syyttänyt itseänim yrittänyt vain muuttua ja nyt olen uomannut että en jaksa kohta mistään suoriutua ellen vain hyväksy myös itseäni epätäydellisenä ja yritä saada eri näkökulmaa tilanteeseen.
Rakastan miestäni. Mutta en hyväksy hänen pelkojaan tulevaisuudestaan, hänen kyvyttömyyttään kuulla minun jopa raivoisia avun huutoja arjessa, hänen seksipakkomieltä ja epämiellyttäviä yrityksiä ottaa väkisin joka kääntyy minun syyksi kun en anna, hänen työsuoriutumista ja elämänkatsomusta että vain hyvin koulutettu ja työssä käyvä arvostettu ihminen on luotettava ja riittävä. Hän ei hauku minua kotiäitinä. Ei edes ole päästänyt minua työhön, enhän pystisi elättämään perhettä.
Hänellä oli vuoden työttömyysjakso ja hän oli masenunut. Sanoikin että kun vain saa työn, hän paranee ja on onnellinen.
Olisi vielä monta asiaa työttömyydestä, fyyssisistä kivuista, muutoista ympäri suomea hänen työnsä vuoksi vaikken olisi jaksanutkaan ja halunntkaan ja olisin ollt tyytyväinen saadesaani jäädä vanhalle paikkakunnalle.mlasten kaverit, tuttuua jnem mutta ne ovat kaikki olleet toissijaisia asioita. Olen yrittänyt raivota, sylkenyt hänen päälleenkin, hän on vain nauranut.
Olen hakeny omalle käytökselleni apua, puhunut ja vahvisunut hetkeksi. Silti on unne että en olisi ikinä voint vahvistuakaan sen kummemmaksi, olo on henkisesti tyhjä ja hyväksikäytetty.
Eilen jttelin puolisoni kanssa, kerroin kaikki. Hän väitti Nyt ensimmäistä kertaa ymmärtävän. Ei itkeny, ei näyttänyt unteita. Näytteleekö hän vain? Onko tämä hänen käytöksensä kotoa opittua? Missä vika? Olenko itse sairas ja syypää sittenkin? Tuntuu että minua ei ole. En saa sisustaa niinku haluan tai jos sisustan se on kummallista. Mutta hänkään ei uskalla sisustaa, jos jokin sanookin että ompas vähemmän kaunis. Olen itse suora, otan palautetta avoimesti vastaan mielestäni jos se on rakentavaa. Tykkäön paljon kompromissoida, nähdä muidenkin mielipiteet asioista. Mutta tuntuu että tässä parisuhteessa minulla ei ole tilaa, muulleko sille mikä Hänelle sopii.
En yritä sysätä kaikkea hänen syyksi, en ole itsekään öuhdas pulmunen raivokojtauksineem, ilkeine sanoineen, vihan purkautumisineen rumine haukkumasanoineen. Mutta koen huutaneen jäätävän pahaa oloani, sitä että en saa edes omasta koskemattomuudestani päättää!!
Kertokaa, kommentoikaa!
Yritin hoitaa perhettä, hoidin lapset rakkaudella, väsyin ja kilahdin. Olin lähdössä monta kertaa pois. En vain uskaltant jättää lapsia hänelle, sen vähän mitä hän hoiti, ei ollut taattua ettei hän hermostunut lapselle käsittämättömyyksistä. Mieheni vain nauroi kun huusin. Joskus itki ja sanoi yrittävänsä muuttua mieleni mukaan.
Kyse ei ollut siitä että olisin hänen muuttuvan, vaan että hän olisi nähnyt myös sen että tarvitsen hänen tukea, kunnioiuksen minun kropastani, tunteen että koti ei ole vain minun paikka ja hän tekee mitä haluaa ..jotain samaa aaltopituutta.
Hän pelkää sitoutua omaisuuteen, jos vaikka ei kykenekään maksamaan, jos menee työ, mitä muut sanovat? Hän ei myöskään kykene syviin ystävyyssuhteisiin, kaikissa on jokin vika.
Itselläni on onneksi ollut ystäviä. Paljon on minun ylikiltteyden vuoksi ystäviä nyt viimevuosina lähtenyt. Tarkoitan että omen ollt kuunteleva korva ja kun olen itse jotain sanonut uolistani olen saanut yatäviltäni vain lokaa ja suoraa palautetta että minun asiat ovat hyvin. Onneksi on myös niitä jotka ovat ymmärtäneet vähän. Olen kylä miettinyt että voihan tällainen asia olla niin pelottava ettei sitä kykene tavan ihminen käsittelemään ja pelästyy ja pakenee. Ammattiauttajalta olen apua saanut. Mutta olen miestäni puolustellut, syyttänyt itseänim yrittänyt vain muuttua ja nyt olen uomannut että en jaksa kohta mistään suoriutua ellen vain hyväksy myös itseäni epätäydellisenä ja yritä saada eri näkökulmaa tilanteeseen.
Ihmisillä voi olla tunne-elämän ongelmia ja monia solmukohtia näkemättä todellista syytä/syitä pahoinvoinnilleen. Ja silloin helposti syitä etsitäänkin hieman virheellisestä perspektiivistä käsin.
Ihmisen tyytyväisenä olemassaolon ehtoihin kuuluu ensiksi ihan perustarpeiden tyydyttäminen. Muun muassa lepo ja läheisyys kuuluu tähän, painotan ne ovat luonnollisia tarpeita. Sen lisäksi ihminen voi kaivata olla arvostettu, kunnioitettu ja saada tekemästään työnsä sisällöstä tyydytystä. Usein perhe-elämän ongelmat ovat lähtöisin juuri sieltä, missä on vajetta tai jokin siellä aiheuttaa tyytymättömyyttä - vaikkei sitä itse aina havaitse.
On luonnollista olla tarvittu ja tarvitsevansa itse. Kun se jokin ei tyydyty, se aiheuttaa monenlaista, kuten masennusta, kärsimättömyyttä, tunteen että antaa enemmän kuin saa, kulminoituen yhä enemmän itsekkäisiin vaatimuksiin ja minäkeskeisyyteen kokien sen oikeudekseen huomaamatta että se voisi vahingoittaa mitenkään toista. Tavallaan noidankehä - oma kuorma on raskas: yritän saada sen toisen kantamaan sitä, vaikka hänellä on jo oma kuormansa.
Toinen yleinen ongelma parisuhteissa usein on, että kuvitellaan jostain romanttisesta ajatuksesta käsin sen olevan ikuinen symbioottinen tila. Eli suhteessa on kaksi toisiinsa kietoutunutta, jotka ravitsevat toista toisen senhetkisen tarpeen mukaan ja on aina paikalla, kun tarvitsee sitä apua. Mutta toisen ollessa kyvytön, symbioottisen tilan tunnelma särkyy ja toinen kokee loukkasta miksi hän ei anna sitä mitä juuri nyt tarvitsen?
Suhteessa tulee olla kuitenkin kaksi erillistä ihmistä: molemmilla oma kehonsa, persoonallisuutensa, tarpeensa, tunteensa ja ajatuksensa. Ne eivät vain mene aina yksi yhteen toisen kanssa eli ei voida odottaa tai edellyttää, että toinen olisi jatkuvasti samalla aaltopituudella - edes pitkän parisuhteen jälkeen. Ongelmia voidaan käsitellä yhdessä, mutta kumppani ei ole automaattisesti sitä varten, että osaa ratkaista toisen ongelmat. Kun mietti asiaa toisen tai itsen näkökulmasta, huomaa ettei se ole mahdollistakaan. Ja se pitäisi muistaa, ettei parisuhteessa toista tule holhota.
Etsiessään tyytymättömään elämäänsä ratkaisua pitäisi miettiä useampaakiin kertaan, mikä siinä elämässä todella rassaa ja aiheuttaa kitkaa. Onko ratkaisu vain toisen muuttumisella vai voisiko tilannetta kehittää omilla uusilla valinnoilla.
Minun näkemykseni mukaan teillä molemmilla on asioita, jotka aiheuttaa epävarmuutta ja tyytymättömyyttä. Narsistia suoranaisesti en näe, mutta minäkeskeisyyttä on molemmissa - sitä arjen narsismia, jota on kaikilla. On äärettömän hyvä, että olet saamassa ammatillista apua mieltä vaivaaviin asioihin. Keskustelupalsta on keskustelupalsta, se ei tarjoa ratkaisuja, mutta voi vain auttaa hahmottamaan omia ajatuksiasi (tulee tunne, että etsit sanoja pahoinvoinnillesi). Väsymys täytyy hoitaa. Mielestäni sinun olisi aika saada myös muuta tyydytystä/sisältöä eläämääsi. Teksistäsi kuvastuu se, ettet koe tekeväsi sitä, mitä jokin sisälläsi kaipaa tekevän. Tarvitset luovuutta tai ulkopuolista arvostusta. Niinkuin puolisosikin, mutta eri tavoin. Kannattaisi jatkaa niitä keskusteluja yhdessä. Teidän ei tarvitse kantaa toisianne, mutta voisitte auttaa toinen toista etsimään keinoja, miten kumpikin jatkaa kantaa sitä kuormaansa kevyemmin.
Kiitos vieststäsi elisakettu.
Asiat jotka täytyy muuttua aivan vain jokaisen ihmisyyden oikeuden mukaan on mielestäni tilanteessamme se että puolisoni lopettaa väkisin makaamisen tai sen yrittämisen kanssani. Ja että hän opettelee luottamaan elämään, että elämä kantaa, koska ihminen joka ei osaa päättää asioita mutta vaatii 100% onnistumista toisenpäätöksissä onvain asioita joiden kanssa ei voi elää? Eihän?
Totta on että etsin omaa paikkaani, sitä konkreettista että mitä voisinkaan esim opiskella tms. Mutta sille ei ole sijaa, ennenkuin ed mainitut kaksi ongelmaa ovat ainakin pois parisuhteestamme.
Jos en saa puolisoani mukaan arkeen, lasten todelliseen henkiseen kasvattamiseenkin, voidaanko olettaa että minulla yksin olisi halu jaksaa, tai edes mahdollisuutta siihen? Jos vain joudun nielemään puolisoni "viat"näin, mikä on se juttu joka parisuhdetta kantaa? Jos ei toinen halua edes nähd työnsä, itsekeskeisyytensä takaa toista, onko edellytyksiä parisuhteen onnistua? Mikä saa ihmisen perustamaan perheen, olettaen että on itse kuningas joka ohjaa perhettään, myös ottaa puolisaan kun tuntuu siltä? Onko nämä asioita jotka vain on hyväksyttävä ja joiden kanssa pitää elää?
Myönnän lukeneeni huolimattomasti kirjoitustasi plus myös avasit sitä selkeämpään suuntaan.
Väkivalta ei ole oikein. Seksuaalinen väkivalta kuuluu tähän, eikä väkisin makaaminen parisuhteessakaan ole oikein. Se on vallan käyttöä, jota ei voi hyväksyä moraalisessa eikä oikeudellisessa mielessä. On kylläkin luonnollista haluta toista ja toivoa saada huomiota - parisuhteeseen yleensä kuuluu sukupuolielämä, jonka tarpeen odotetaan kuuluvan vakituiseen suhteeseen. Ei kaikilla, mutta silloin onkin asia sovittu muulla tavoin.
Mikä sitten aiheuttaa epävarmuustekjöitä, ettei pysty luottamaan asioiden sujuvuuteen... onko kyse peripessimisestä luonteesta vai mistä? Se ainakin tulee mieleen, että parisuhteessa kun ollaan: yritetään yhdessä. Rakennetaan sitä elämää yhdessä ja panostetaan siihen, että asiat onnistuvat. Usein kyllä, joskus ehkei, mutta sekin täytyy oppia hyväksymään - pettymyksen sietokyky (sen vähyys) on eräs narsismiinkin liittyvä tekijä - sitä joko vahvistetaan tai sitä yritetään väistellä epätotuuksilla - hyvin usein selityksillä ja valheilla.
Parisuhde ja sen kautta saatu (ansaittu) perhe-elämä pitäisi vastaanottaa lahjana. Surukseni tässä elämässä olen nähnyt enemmän kuin paljon, miten se lahja hassataan hukkaan. Ei osata arvostaa saatua ja nauttia siitä, mitä itse on halunnut. Perhe on kuitenkin se juttu, missä kaikkien pitäisi taistella sen hyvinvoinnin puolesta eikä sitä vastaan. Lapset tarvitsevat molempia vanhempiaan. Heillä on myös oikeus molempiin vanhempiin, heidän aikaansa, kasvatukseen, huolenpitpoon, kuunteluun ja läsnäoloon.
Vaikka jokaisella on omia henkilökohtaisia tarpeita ja tavoitteita, arvojärjestys pitäisi muokata siten, että ensin tulee se (tärkein) tekijä. Jos arvojärjestys sotii omaa perhettä vastaan, niin syntyvä kitka ei jää pelkäksi puolisoiden väliseksi. Ongelmia tulee muutenkin. Lapset eivät voi luottaa toiseen vanhempaansa, jos tämä ei vastaa hänen/heidän tarpeisiinsa. Lisäksi lapsilla on oikeus muuhun sukuun: isovanhempiin, setiin ja täteihin, serkkuihin jne. Saada malli eri-ikäisten ja eri elämän tilanteessa olevien käyttäytymisestä ja ohjausta muihinkin asioihin kuin kasvatukselliisiin.
Tottakai voi onnistua yksinhuoltajanakin. Minä en yh:ia tuomitse tai arvostele, etteikö voisi hoitaa asioita yhtä hyvin tai paremmin (kuin huonossa parisuhteessa). Se aina vain ole niin helppoa. Vastuun ja asioiden jakaminen on kuitenkin iso juttu, myös silloin kun lapset kasvavat. Huolenpito ei suinkaan vähene heidän kasvaessa. Se voi vain muuttaa muotoaan.
Kieltämättä minulle tulee mieleen puolisosi käyttäytymisessä omnipotenttiset piirteet. Hän haluaa päästä helpolla: sysätä vastuun perheen hyvinvoinnista sinulle (koska itse haluaa tehdä muuta, esim päteä työstä ja saada sitä kautta arvostusta, kokee että olet parempi kasvattaja, ehkei edes halua kantaa arjen vastuuta koskei se hänen mielestään ole niin hohdokasta). Hänellä saattaa olla tietynlainen "äitimyytti", sisäinen mielikuva siitä, millainen puolison täytyy olla. Eli hoitaa lapset ja kodin, olla vaimo kaikissa niissä kuvitelmissa joita hän itse vaalii. Ja osittain siksi näkee tarpeettomana, että sinun täytyisi käydä kodin ulkopuolisessa työssä. Olet tavallaan häntä ja perheen tarpeita varten. Sinullakin on oikeus saada tyydytystä kodin ulkopuolisesta työstä ja saada arvostusta. Useimmiten sen myönteiset vaikutukset heijastuvat myös parisuhteeseen. Tyytyväisyys ruokki elää monilla sen alueilla. tyytymättömyys samaten.
Jos et itse ole tyytyväinen tilanteeseen - et, jos olet ahdistunut, tyytymätön, vihainen, väsynyt jne - täytyy löytää se ratkaisu illuusion purkamiseksi.
En voi neuvoa ketään miettimään asioita tahollaan. Joskus aikalisä voi ollapaikallaan. Ensisijaisesti lähtisin kyllä siitä, että asioista täytyy neuvotella. Jos siitä ei ole tulosta, parisuhdeneuvojalle sitten. Puhuit opskelusta, jota ajattelin tarjota sinulle vaihtoehdoksi ulkopuolisesta työstä näin alkuun. Tapaa uusia ihmisiä ja saa virikkeitä. Kunnioita itseäsi ja vaadi tasaveroista suhtautumista sinuun kumppanina kuten itsekin teet. Se kannattaa muistaa, että jokainen elää omaa eläämäänsä - ei toisen. Luopuminen kuvitelmista ja odotteista voi tehdä kipeää. Mutta se on pienempi paha kuinka kipeää on luovuttaa. Niillä on aikamoinen painoero.
Onnea matkallesi.
Kiitos elisakettu jälleen kerran.
Avartaa keskustella asiasta näin netissäkin.
Jään mietiskelemään ja ritän myös todella saada mieheeni keskusteluyhteyden asiapohjalta.
Aurinkoista syksyä kaikille!