ja loppua ei näy. Se seuraa aamusta iltaan ja vielä yömyöhälläkin ilmoittelee itsestään tilanteista tai paikoista huolimatta. Se ei mene ohi hetkessä ja pienikin ärsyke ( hänen näkemisensä) lisää ikävää entisestään. Miksei ikävä muutu pettymykseksi ja sitä kautta unohdu jos ei ole mitään tehtävissä ja toiselle on ilmaa? Kiinnostavia ihmisiä on paljon ja monet jää huomioitta kun puuttuu se jokin siitä tunteesta minkä vain jonkun toisen kanssa voi tuntea. Ja miksei katsetta voi ohjelmoida katsomaan muualle kun aina katse hakeutuu tiedostamatta juuri häneen? Se on itsensä kiusaamista!
n -> m
n -> m
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aivan samat tuntemukset on mullakin. On lohdullista tietää etten ole yksin näiden tunteiden ja ajatusten kanssa. Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville kohtalotovereille.
on meitä monia, uskoisin. En tiedä, onko se sitä että ihmiset eivät ole luonteeltaan luovuttajia. Ikävästä ja pettymyksistä huolimatta toivoa pitää yllä että joskus toinen tajuaisi ja haluaisi todella tuntea minut. Onhan sitä aikaa vielä loputtomiin haaveilla turhasta, mutta välillä on turhauttavaa, pitäisi vain unohtaa.