paloauto

Mä en ehdi e-mailia kirjottaa kauheesti ja muutenkin tekee mieli pysyä tässä asiassa anonyyminä. Mutta vierailen tällä palstalla melkein joka päivä, joten kirjoita ihmeessä tänne kokemuksia.

Suosittelen sullekin, että haet lääkäriltä reseptin johonkin lääkkeeseen, jos sun ongelma on jo noinkin pahaksi äitynyt. Kuulostaa kyllä NIIN tutulta!!! Mä ainakin totesin, että olo muuttuu joka päivä vain helvetillisemmäksi, kun kunnolla iskee päälle noi oireet.

Tänään otin aamusta puolikkaan Propralin 40 mg ennen kouluunlähtöä. Olo oli vähän kuin ois unessa kulkenut, mutta muuten tuli sellanen tunne, että pärstä on ihan yhtä punainen. Johtui ehkä siitä, kun tuli kauhee kuuma aalto... hiki suorastaan virtasi.

No ajattelin, ettei se puolikas riitä koko päiväksi, vaan puolen päivän jälkeen otin toisen puolikkaan. Siitä ei tullut enää mitään kuumia aaltoja ja olo ihan oikeasti normalisoitui, joten ei se mitään puppua ole. Sydän ei yksinkertaisesti lyönyt ylikierroksilla enää, joten jos tulikin sellainen tunne, että ahdistaa, niin sitten kun oireet ei ehtiny "mukaan" siihen fiilikseen, niin se ei häiritse itseä. Ihan huippua, jos mä pystyn alkaa kommunikoimaan ja olemaan niinkuin terveen ihmisen pitää! Uskon todella, että pelko oireista kaikkoaa ennenpitkää kokonaan.

Tämä voi olla uuden elämän alku mulle, ja sullakin on mahdollisuus siihen. Mieti... jos tuntuu, että ongelma on jo niin paha, ettei se "itsestään" helpota, niin apua on saatavilla!

punahilkka kirjoitti:

Mä en ehdi e-mailia kirjottaa kauheesti ja muutenkin tekee mieli pysyä tässä asiassa anonyyminä. Mutta vierailen tällä palstalla melkein joka päivä, joten kirjoita ihmeessä tänne kokemuksia.

Suosittelen sullekin, että haet lääkäriltä reseptin johonkin lääkkeeseen, jos sun ongelma on jo noinkin pahaksi äitynyt. Kuulostaa kyllä NIIN tutulta!!! Mä ainakin totesin, että olo muuttuu joka päivä vain helvetillisemmäksi, kun kunnolla iskee päälle noi oireet.

Tänään otin aamusta puolikkaan Propralin 40 mg ennen kouluunlähtöä. Olo oli vähän kuin ois unessa kulkenut, mutta muuten tuli sellanen tunne, että pärstä on ihan yhtä punainen. Johtui ehkä siitä, kun tuli kauhee kuuma aalto... hiki suorastaan virtasi.

No ajattelin, ettei se puolikas riitä koko päiväksi, vaan puolen päivän jälkeen otin toisen puolikkaan. Siitä ei tullut enää mitään kuumia aaltoja ja olo ihan oikeasti normalisoitui, joten ei se mitään puppua ole. Sydän ei yksinkertaisesti lyönyt ylikierroksilla enää, joten jos tulikin sellainen tunne, että ahdistaa, niin sitten kun oireet ei ehtiny "mukaan" siihen fiilikseen, niin se ei häiritse itseä. Ihan huippua, jos mä pystyn alkaa kommunikoimaan ja olemaan niinkuin terveen ihmisen pitää! Uskon todella, että pelko oireista kaikkoaa ennenpitkää kokonaan.

Tämä voi olla uuden elämän alku mulle, ja sullakin on mahdollisuus siihen. Mieti... jos tuntuu, että ongelma on jo niin paha, ettei se "itsestään" helpota, niin apua on saatavilla!

kyllä etten tarvitse lääkkeitä..:) Alan jo ''hillisemään'' sitä!!! Oon huomannut että enää en punastu kaupan jonoissa, vähän vain jännittää, mutta sitten se menee ohi kun hoen itselleni jotain että ''mitä mä nyt tässä alan jännittämään''...:)

Ymmärrän kyllä, että yrität vain lohduttaa, mutta mä olen sitä mieltä, että tommoiset psykologiset jutut ei ihan kaikilla toimi. Ehkä jos ongelma on syntynyt jonkun traumaattisen kokemuksen myötä tai oireilu muuten liittyy jotenkin elämäntilanteeseen. Mutta mitä sitten me, joilla jännittäminen vain kuuluu luonteeseen! Kyllä mä olen lukenut tota psykologista soopaa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Luulen, että useimmat noiden hoitomuotojen kehittäjistä ei ole itse kärsineet päivääkään näistä ongelmista. Mä olen kärsinyt niin kauan kuin muisti kantaa!

Tätä voi mun mielestä verrata silikonien laittamiseen. Jos joku ei opi hyväksymään sitä, että sillä on pienet rinnat, niin ei ne isoksi muutu ajatuksen voimalla, vaan sitten pitää mennä leikkaukseen tai elää vähän huonommalla itsetunnolla varustettuna. Samalla tavalla mä en hyväksy sitä, että punastelen ja pelkään joka päivä... punasteleminen ei IKINÄ tule olemaan taito mulle, vaikka kuka sanoisi mitä!! Se on vain asia, joka huonontaa mun elämänlaatua ja jos siihen jotakin lääkettä on keksitty, niin haluan sitä kokeilla paremman olon saavuttamiseksi. Kaikilla ihmisillä on oikeus parempaan elämänlaatuun. Jos sen saa purkista, niin olkoon sitten niin!

Sitä paitsi ei mulla ole muita ongelmia.. ystäviä ja rakkaita on.. töitä on. Ei mitään inhottavaa lapsuutta tai psykologisia traumoja. Mä vain jännitän.. that's it!

punahilkka kirjoitti:

Ymmärrän kyllä, että yrität vain lohduttaa, mutta mä olen sitä mieltä, että tommoiset psykologiset jutut ei ihan kaikilla toimi. Ehkä jos ongelma on syntynyt jonkun traumaattisen kokemuksen myötä tai oireilu muuten liittyy jotenkin elämäntilanteeseen. Mutta mitä sitten me, joilla jännittäminen vain kuuluu luonteeseen! Kyllä mä olen lukenut tota psykologista soopaa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Luulen, että useimmat noiden hoitomuotojen kehittäjistä ei ole itse kärsineet päivääkään näistä ongelmista. Mä olen kärsinyt niin kauan kuin muisti kantaa!

Tätä voi mun mielestä verrata silikonien laittamiseen. Jos joku ei opi hyväksymään sitä, että sillä on pienet rinnat, niin ei ne isoksi muutu ajatuksen voimalla, vaan sitten pitää mennä leikkaukseen tai elää vähän huonommalla itsetunnolla varustettuna. Samalla tavalla mä en hyväksy sitä, että punastelen ja pelkään joka päivä... punasteleminen ei IKINÄ tule olemaan taito mulle, vaikka kuka sanoisi mitä!! Se on vain asia, joka huonontaa mun elämänlaatua ja jos siihen jotakin lääkettä on keksitty, niin haluan sitä kokeilla paremman olon saavuttamiseksi. Kaikilla ihmisillä on oikeus parempaan elämänlaatuun. Jos sen saa purkista, niin olkoon sitten niin!

Sitä paitsi ei mulla ole muita ongelmia.. ystäviä ja rakkaita on.. töitä on. Ei mitään inhottavaa lapsuutta tai psykologisia traumoja. Mä vain jännitän.. that's it!

Mulla on itsellä ollut sellasia paniikkikohtauksia, joten kyllä valitettavasti tiedän mistä puhun. Se alko yhdestä kerrasta, kun alko sydän jyskyttää kauppajonossa ja minä näppäränä tyttönä sisäistin sen asian heti kunnolla. Heti tuli pelko siitä, että muut huomaa ja ihmettelee. Ja sitten ennakkopelko, kun seuraavan kerran meni kauppaan ett mitäs jos... ja varmasti se tuli kun sitä koko ajan ajatteli. Ja lopulta oli jo varma että se tulee, kun ihmisten ilmoille menee. Sitä oli pakko ruveta ajattelemaan, että mistä se johtuu ja mikä auttas... Mulla autto, kun tajusin, että teen sen ihan itse ajattelemalla, joten niin se kans tulis lähtemään. Lääkkeiden ajattelin vaan lisäävän pelkoa, etten pärjäis ilman niitä. Ja rauhoittaviin kuulemma tulee nopeasti riippuvaiseksi ja niiden määrää täytyy jatkuvasti lisätä, ni en halunnut niitä.

Kyllä siinä täyty OIVALTAA monia itseen ja ajatuksiinsa liittyviä juttuja, ennakkoajatuksia, luuloja, pelkoja ja todeta etteivät ne pitäneet paikkaansa. Kirjoittelin ajatuksiani paperille, ni niistä sai paremmin kiinni ja oli myös selkeämpi katsella niitä kuin pelkkiä harhailevia ajatuksia. Ajatuksista monet on niin nopeita, ettei niitä aina edes huomaa. Lopulta olikin vapaa.

Olen aivan varma, että sinäkin pääset jännittämisestäsi. Huomioi erityisesti kaikki ne hetket, jolloin et punastele (siis ei vain ne punastumiskerrat ja ajattele sit ett AINA ja IHAN VARMASTI mä punastelen/se EI OLE TOTTA!) On hyvä että olet jo jakanut ongelmaasi muille, huomaat ainakin ette ole yksin ja se ei ole tavatonta. Tällaisia vastausyritelmiä tulee sitten kaikenlaisia ja voit vaan poimia ´niistä sulle sopivat jutut. Syysterkkuja.

Maiqqu kirjoitti:

Mulla on itsellä ollut sellasia paniikkikohtauksia, joten kyllä valitettavasti tiedän mistä puhun. Se alko yhdestä kerrasta, kun alko sydän jyskyttää kauppajonossa ja minä näppäränä tyttönä sisäistin sen asian heti kunnolla. Heti tuli pelko siitä, että muut huomaa ja ihmettelee. Ja sitten ennakkopelko, kun seuraavan kerran meni kauppaan ett mitäs jos... ja varmasti se tuli kun sitä koko ajan ajatteli. Ja lopulta oli jo varma että se tulee, kun ihmisten ilmoille menee. Sitä oli pakko ruveta ajattelemaan, että mistä se johtuu ja mikä auttas... Mulla autto, kun tajusin, että teen sen ihan itse ajattelemalla, joten niin se kans tulis lähtemään. Lääkkeiden ajattelin vaan lisäävän pelkoa, etten pärjäis ilman niitä. Ja rauhoittaviin kuulemma tulee nopeasti riippuvaiseksi ja niiden määrää täytyy jatkuvasti lisätä, ni en halunnut niitä.

Kyllä siinä täyty OIVALTAA monia itseen ja ajatuksiinsa liittyviä juttuja, ennakkoajatuksia, luuloja, pelkoja ja todeta etteivät ne pitäneet paikkaansa. Kirjoittelin ajatuksiani paperille, ni niistä sai paremmin kiinni ja oli myös selkeämpi katsella niitä kuin pelkkiä harhailevia ajatuksia. Ajatuksista monet on niin nopeita, ettei niitä aina edes huomaa. Lopulta olikin vapaa.

Olen aivan varma, että sinäkin pääset jännittämisestäsi. Huomioi erityisesti kaikki ne hetket, jolloin et punastele (siis ei vain ne punastumiskerrat ja ajattele sit ett AINA ja IHAN VARMASTI mä punastelen/se EI OLE TOTTA!) On hyvä että olet jo jakanut ongelmaasi muille, huomaat ainakin ette ole yksin ja se ei ole tavatonta. Tällaisia vastausyritelmiä tulee sitten kaikenlaisia ja voit vaan poimia ´niistä sulle sopivat jutut. Syysterkkuja.

"Se lähtee siitä ajatuksesta, että nyt jos punastuisin, niin kaikki kääntyisi katsomaan mua ja ihmettelisi, että mikä ihme mulle tuli.. seuraavaksi tuntee kuuman aallon ja päässä huutaa ääni: "Voi helvetti, nyt mä punastun", josta reaktio saa entistä enemmän tuulta siipien alle. Seuraavaksi voisikin jo kutsua paloauton paikalle sammuttamaan tulta!"


LOISTAVASTI kuvailtu tuo tilanne!! Noinhan se aina juuri menneeki!! :(
Itse en oo tuosta vaivasta selviytynyt vielä mitenkään, pari vuotta ollu nyt tosi hankalaa aikaa ton takia!! oon huomannu että itsetunnon paraneminen on se jonka ansiosta ei ala punastuttamaan, eli siis itseluottamus kohilleen ni kyllä se siitä. Mut ku sehän ei nii vain onnistu, siitähän tässä juuri onkin kyse. Propral betasalpaaja auttaa, mutta ei kaikissa tilanteissa. Kun tuntuu että alkaa punastumaan niin paras keino selviytyä on poistua tilanteesta, tai sitte jos on yksin niin antaa vaan naaman helottaa, sillon se ei minua ainakaan kovin paljon vaivaa. mut sit jos joku näkee ni se onki paha kolhu itsetunnolle, ja sitä saa märehtiä taas muutaman päivän ja miettiä, et mitenkä mie nyt uskallan mennä mihinkään tai tavata ketään!! :S

Maiqqu kirjoitti:

Mulla on itsellä ollut sellasia paniikkikohtauksia, joten kyllä valitettavasti tiedän mistä puhun. Se alko yhdestä kerrasta, kun alko sydän jyskyttää kauppajonossa ja minä näppäränä tyttönä sisäistin sen asian heti kunnolla. Heti tuli pelko siitä, että muut huomaa ja ihmettelee. Ja sitten ennakkopelko, kun seuraavan kerran meni kauppaan ett mitäs jos... ja varmasti se tuli kun sitä koko ajan ajatteli. Ja lopulta oli jo varma että se tulee, kun ihmisten ilmoille menee. Sitä oli pakko ruveta ajattelemaan, että mistä se johtuu ja mikä auttas... Mulla autto, kun tajusin, että teen sen ihan itse ajattelemalla, joten niin se kans tulis lähtemään. Lääkkeiden ajattelin vaan lisäävän pelkoa, etten pärjäis ilman niitä. Ja rauhoittaviin kuulemma tulee nopeasti riippuvaiseksi ja niiden määrää täytyy jatkuvasti lisätä, ni en halunnut niitä.

Kyllä siinä täyty OIVALTAA monia itseen ja ajatuksiinsa liittyviä juttuja, ennakkoajatuksia, luuloja, pelkoja ja todeta etteivät ne pitäneet paikkaansa. Kirjoittelin ajatuksiani paperille, ni niistä sai paremmin kiinni ja oli myös selkeämpi katsella niitä kuin pelkkiä harhailevia ajatuksia. Ajatuksista monet on niin nopeita, ettei niitä aina edes huomaa. Lopulta olikin vapaa.

Olen aivan varma, että sinäkin pääset jännittämisestäsi. Huomioi erityisesti kaikki ne hetket, jolloin et punastele (siis ei vain ne punastumiskerrat ja ajattele sit ett AINA ja IHAN VARMASTI mä punastelen/se EI OLE TOTTA!) On hyvä että olet jo jakanut ongelmaasi muille, huomaat ainakin ette ole yksin ja se ei ole tavatonta. Tällaisia vastausyritelmiä tulee sitten kaikenlaisia ja voit vaan poimia ´niistä sulle sopivat jutut. Syysterkkuja.

Juttelin tässä taannoin poikaystävälleni oikein kunnolla tästä mun ahdistuksesta... tai oikeestaan itkin... siis porasin silmäni turvoksiin. Kerroin sille tästä mun ajatuksesta kokeilla jotain lääkettä ja se reagoi siihen tosi voimakkaasti ja oli erittäin paljon vastaan tätä ajatusta. Oli sitä mieltä, että lääkkeiden käytöstä ongelmat vain lisääntyy.
Mulla on ollut nyt muutama päivä aikaa sulatella tätä juttua ja musta rupee tuntuu, että kyllä mä löydän itsestäni voimavaroja selviytyä, kun en jää tähän rypemään.
Mun poikaystävä lisäksi sanoi mulle, että ongelma on vain mun pääni sisällä. Hänen mielestään mä olen sosiaalinen ja kaikin puolin normaali ja ihan turhaan jotain punastumista mietin. Se ei kuulemma haittaa ketään, jos joskus punastun.. hän väitti lisäksi, etten olisi koskaan hänen aikanaan kunnolla edes punastunut. No se on vale, mutta so what.
Onko se tosiaan niin vaarallista. Se tulee aina tuntumaan tosi ahdistavalta, mutta jos oppisin hyväksymään ja todellakin vain nauramaan sille asialle, niin ei mua kukaan kieroon katso. Ja kyllähän tässä maailmassa tosiaan meitä punastelijoita riittää. Voi olla, että ongelma helpottuu ajan kanssa kun ei suhtaudu siihen niin vakavasti. Loppujen lopuksi sehän on vain väriä naamalla!!
Mä uskon, että friikkinä mua aletaan pitää vasta sitten, kun ajattelen isestäni niin.

Kiitos vain sullekin mielipiteestäsi. Sekin auttoi osaltaan vähän ajattelemaan tätä asiaa uudelleen. Mä päätän selvitä! Samaa ajatusta toivon kaikille muillekin.. puhukaa ääneen jonkun ihmisen kanssa ja tuutte huomaamaan, että itseasiassa tämä punastuminen ja jännittäminen on aika normaalia. Maailmaan mahtuu punastelijoita ja me itse päätetään siitä, haittaako se kanssaihmisiä vai ei. JOos ei anneta sen haitata meitä, niin ei se taatusti haittaa muitakaan.

Maiqqu kirjoitti:

Mulla on itsellä ollut sellasia paniikkikohtauksia, joten kyllä valitettavasti tiedän mistä puhun. Se alko yhdestä kerrasta, kun alko sydän jyskyttää kauppajonossa ja minä näppäränä tyttönä sisäistin sen asian heti kunnolla. Heti tuli pelko siitä, että muut huomaa ja ihmettelee. Ja sitten ennakkopelko, kun seuraavan kerran meni kauppaan ett mitäs jos... ja varmasti se tuli kun sitä koko ajan ajatteli. Ja lopulta oli jo varma että se tulee, kun ihmisten ilmoille menee. Sitä oli pakko ruveta ajattelemaan, että mistä se johtuu ja mikä auttas... Mulla autto, kun tajusin, että teen sen ihan itse ajattelemalla, joten niin se kans tulis lähtemään. Lääkkeiden ajattelin vaan lisäävän pelkoa, etten pärjäis ilman niitä. Ja rauhoittaviin kuulemma tulee nopeasti riippuvaiseksi ja niiden määrää täytyy jatkuvasti lisätä, ni en halunnut niitä.

Kyllä siinä täyty OIVALTAA monia itseen ja ajatuksiinsa liittyviä juttuja, ennakkoajatuksia, luuloja, pelkoja ja todeta etteivät ne pitäneet paikkaansa. Kirjoittelin ajatuksiani paperille, ni niistä sai paremmin kiinni ja oli myös selkeämpi katsella niitä kuin pelkkiä harhailevia ajatuksia. Ajatuksista monet on niin nopeita, ettei niitä aina edes huomaa. Lopulta olikin vapaa.

Olen aivan varma, että sinäkin pääset jännittämisestäsi. Huomioi erityisesti kaikki ne hetket, jolloin et punastele (siis ei vain ne punastumiskerrat ja ajattele sit ett AINA ja IHAN VARMASTI mä punastelen/se EI OLE TOTTA!) On hyvä että olet jo jakanut ongelmaasi muille, huomaat ainakin ette ole yksin ja se ei ole tavatonta. Tällaisia vastausyritelmiä tulee sitten kaikenlaisia ja voit vaan poimia ´niistä sulle sopivat jutut. Syysterkkuja.

Viikonloppu meni hyvin... ei minkäänlaista (ainakaan häiritsevää) panikointia. Mutta kuinka ollakaan tänään alkoi koulu ja taas sama ahdistus päällä! Yritin heti aamulla psyykata itseni, että saisin pidettyä itseni kasassa, mutta tunti alkoi ja kohtaus päällä melkein samantien. Onneksi mulla oli lääkärinaika valmiina ja pääsin sen juttusille heti aamupäivästä. Olo helpotti heti kun sai ääneen puhua "ammattihenkilön" kanssa ongelmasta ja sille tuli niminkin- paniikkihäiriö.

Sain lääkemääräyksen ja menen VARMASTI heti tänään hakee sen lääkkeen. Haen apua sieltä, mistä sitä löydän, koska olo rupee olee jo niin sietämätön, eikä ongelmaan ole ratkaisu se, että jossain vaiheessa esim. lopettaisin koulun tämän takia. Se varmasti vain pahentaisi tilannetta.

Että tällainen tarina. Toivotaan, että voin kohta kirjoittaa hyvästä olosta vaihteeksi.

punahilkka... kirjoitti:

Viikonloppu meni hyvin... ei minkäänlaista (ainakaan häiritsevää) panikointia. Mutta kuinka ollakaan tänään alkoi koulu ja taas sama ahdistus päällä! Yritin heti aamulla psyykata itseni, että saisin pidettyä itseni kasassa, mutta tunti alkoi ja kohtaus päällä melkein samantien. Onneksi mulla oli lääkärinaika valmiina ja pääsin sen juttusille heti aamupäivästä. Olo helpotti heti kun sai ääneen puhua "ammattihenkilön" kanssa ongelmasta ja sille tuli niminkin- paniikkihäiriö.

Sain lääkemääräyksen ja menen VARMASTI heti tänään hakee sen lääkkeen. Haen apua sieltä, mistä sitä löydän, koska olo rupee olee jo niin sietämätön, eikä ongelmaan ole ratkaisu se, että jossain vaiheessa esim. lopettaisin koulun tämän takia. Se varmasti vain pahentaisi tilannetta.

Että tällainen tarina. Toivotaan, että voin kohta kirjoittaa hyvästä olosta vaihteeksi.

Harmittava takaisku sulla... Tee juuri niin kuin susta itsestä tuntuu parhaalta ja voihan ne lääkkeetkin auttaa pahimman yli. Muistat vaan uskoa, että tulee parempi aika, ihan varmasti. Elämä on muutenkin jatkuvaa muutosta, oikeastaan mikään ei pysy paikallaan. Ja me päätämme sit mihin suuntaan muutos tapahtuu, mihin suuntaamme aikomuksemme, sinne päädymme. Syysterveisin.

Maiqqu kirjoitti:

Harmittava takaisku sulla... Tee juuri niin kuin susta itsestä tuntuu parhaalta ja voihan ne lääkkeetkin auttaa pahimman yli. Muistat vaan uskoa, että tulee parempi aika, ihan varmasti. Elämä on muutenkin jatkuvaa muutosta, oikeastaan mikään ei pysy paikallaan. Ja me päätämme sit mihin suuntaan muutos tapahtuu, mihin suuntaamme aikomuksemme, sinne päädymme. Syysterveisin.

...mutta se toimii vain osan aikaa.

Sulla on hyvä tarkoitus, ja olet itse löytänyt keinon selvitä ilman lääkkeitä. Se on todella mahtavaa.

Kaiken uuden elämänilosi ja optimismisi välissä, koitapa muistaa, että ei se auttanut sinunkaan kohdalla, että muut sanoivat sinulle "kyllä se siitä".

Jokaisen tilanne on ainutlaatuinen. Kukaan EI PYSTY imemään toisen kokemusta ja muuttamaan elämäänsä sen pohjalta. Jokaisen on ITSE oivallettava, mistä on kyse, mikä toimii, mikä ei toimi, mikä on oikea tapa.

Onnea sinulle. Voimia kaikille, jotka vielä hakevat omaa tietään.

:-)