Psykooseista

Psykoosia ei koskaan pitäisi pysäyttää lääkkeillä väkisin,vaan sen täytyy antaa käydä läpi.Sitä kautta alkaa paraneminen.

Äitini on sekaisin kuin senäkello isän kuoleman jälkeen. Miehen äkkikuolema laukaisi muutaman kuukauden jälkeen kuolemasta hänen sisimmässä muitkain traumoja. Selvisi suhteellisen melkein päivässä "unestaan". Oli kyllä mielisairaalassa, mutta tuksinpa on kummosita terapiaa edes saanut.
Vahva jatkuva lääkitys voi jättää lopuksi elämäänsä vankilaan. Omaisille tilanne oli järkyttävä ja luulimme jo menettänemme äidimme. Pskiatri lohdutteli, että kyllä äidinne normalisoituu.
No onneksi tupakka jäis psykoosin myötä, vaikka oli palttanut sitä yli 40 vuotta.

Neuroleptejä tarjotaan, koska se on ajan hengen mukaista toimintaa. Neuroleptejä tarjotaan jo unettomuuteen, alaikäisille, lääkkeenä jo kaikenlaiseen oirehdintaan..

Se on niin hyvä lääke.

Olen ollut 1,5 vuotta sitten psykiatrisessa hoidossa.. syyt joiden vuoksi sinne menin tuntuvat nyt pieniltä verrattuna tuohon 4 viikkoon jonka hullujenhuoneella vietin.

Todennäköisesti sain sieluuni sellaiset traumat ja pelot etten toivu niistä koskaan.

Psykoosi on mielen puolustuskeino, kun ympäröivä maailma käy liian raskaaksi, se on evoluution tuotosta, en usko sen olevan pahasta.
Mutta psykoosin katkominen lääkkein on äärettömän julmaa ja suurta huijausta.

Miten se radiomainos nyt menikään, että parantuakseen on käytävä läpi särkymiskokemus.

Minut ainakin psykoosi pysäytti ja kasvatti henkisesti aivan toiseksi. Psykoosin aikana hajosin sisältä pahoin.. olen halunut toipua ilman lääkkeitä. Toipumisprosessi on hidas, mutta joka päivä edistyn.

Olen myös syönyt Seroquelia, sen ansiosta sain kyllä omituiset ajatukset katoamaan, mutta ne sivuvaikutukset olivat todella ikäviä.. muistin katoaminen, toimintakyvyttömyys, ajatusten tahmaus jne jne

Koskaan en luota enää ihmisiin, en koskaan. Koko elämäni ajan hain paikkaani, en sitä saanut. Luovutin ja murruin. Nousin jaloilleni yrittääkseni vielä kerran, näyttääkseni itselleni, ettei edes psykoosi saa minua luovuttamaan.

Nyt hoidan työni ja tulen kotiin; enää en hakeudu harrastuksiin, en halua ystäviä jotka kuitenkin ärsyyntyvät minuun ja löyvät kohta puukkoa selkään.

Eeehhei, minua ei enää pääse kukaan murtamaan, kukaan ei arvostele tai hauku minua. Valitsin yksinäsyyden juuri sen vuoksi, ettei ihmiset arvosteluillaan aja minua psykoosiin.

Psykiatrille ei kannata psykoottisista oireista mainita mikäli ei halua pakkohoitoa kun hekin voivat saada syytteet siitä jos eivät laita psykoosioireista kärsivää hoitoon... Kun heidän tulee, halusivat tai eivät, toimia käypähoidon mukaan. Onhan se tosin aika sairasta turmella neurolepteillä esim. alaikäisten aivoja, todella kyseenalaista.
Mutta jos itse selviytyy, ei kannata mainita jos ei halua pakotettua neuroleptihoitoa. Mikäli psykiatrit eivät sitä anna, he saavat pelätä huomautusta aluehallintovirastolta heitteillejätöstä.
Tosin on pakko sanoa, että monet psykiatrit oikein halkemalla hakevat psykoottisia oireita ja niitä nähdään vähän kaikessa mitä potilas sanoo, muutenkin diagnooseja heitellään vähän arpapelillä, ja jos ei mitään muuta diagnoosia löydy ja potilaan persoona ärsyttää ja potilaasta halutaan kenties eroon niin aika usein heitetään epävakaan diagnoosi... sitä käytetään vähän sellaisena vittuilu diagnoosina.

Samoin kuin kaikkia muitakin persoonallisuushäiriödiagnooseja. Mut kirjattiin hoidon piiristä ulos kun kritisoin hoitopaikkani hoitokäytäntöjä. Työntekijät ylilääkäriä myöten eivät uskoneet diagnooseihin, joita olin aiemmin yksityissektorilta ammattitaitoisilta psykiatreilta saanut, vaan persoonallisuushäiriöllä selitettiin hoidon piiristä ulosheittäminen. Tällä hetkellä olen yksityislääkärin hoidossa, joka uskoo, etten kärsi persoonallisuushäiriöistä vaan osaa hoitaa niitä asioita mitkä vaikeuttavat jokapäiväistä elämääni arjessa.