Hei! Olisin kysynyt mielipidettä. Koko elämä on ollut todella vaikeaa lapsuudesta aikuisuuden tähän pisteeseen asti, ja välillä tuntuu ettei mitään valoa ole tunnelin päässä, siis siinä mielessä että kokisin että tilanteeseen olisi näillä näkyminen tulossa mitenkään mitään parannusta. En ole henkisesti loppuun palanut, mutta ihan vereslihalla.
Lapsuuteni oli hyvä, näin olen vakuuttanut itselleni koko ikäni, nyt on alkanut kuitenkin vähän epäilyttää että voidaanko laskea ihan hyväksi lapsuudeksi. Minulla oli katto pään päällä, ruokaa lautasella eikä minua piesty tai varsinaisessa mielessä hakattu, mitä nyt monituiset tukkapöllyt ja muutamat luunapit, läimäytykset, yksi potkaisu, riuhtomiset ja tönimiset vanhempien suunnalta. Mutta hyväksyntää omana itsenäni, kiitosta tekemistäni asioista ja rakkaudenosoituksia ei ollut. Vihan, kiukun, harmin, pettymyksen, ym. osoitukset olivat kiellettyjä, minun tuli hävetä niitä. Suruakin yleensä, siitä kommentoitiin että "pyyhi naamasi". Jos olin iloisemmalla tuulella kuin vanhemani, kysyttiin "mitäs virnuilet siinä".
Vanhemmilla oli tiukkaa rahallisesti ja siitä sain kuulla pienestä pitäen, laskut olivat usein myöhässä tai maksamatta ja joskus sähkötkin poikki jonkin aikaa. Vanhemmat erosivat ollessani ala-asteella. Sain tietää asiasta tullessani koulusta kotiin, tavarat ja muuttokuorma oli pakattu ollessani koulussa. Lähdimme äitini kanssa kun isä tuli kotiin. Sain halata isääni nopeasti ja sen hetken jälkeen en nähnyt häntä muutamaan vuoteen. Ikävä, viha ja ahdistus oli sanoinkuvaamaton, eikä koko asiasta saanut mainita äidille yhtään mitään. Myöhemmin tajusin että sääli jota tunsin uhriksi heittäytynyttä isääni kohtaan, oli oikein mutta toisaalta isäni ei osannut ottaa lapsia ollenkaan huomioon, ajatella sitä mitä noin äkkiarvaamaton ero tekee lapsille. Sen jälkeen välimme eivät ole koskaan enää olleet samalla tavalla läheiset kuin pikkulapsena. Äiti taas toimi vaikuttimenaan pelko ja lähti nopeasti, mutta hän ei osannut ottaa huomioon mitä tällainen kodin äkillinen hajoaminen tekee lapsille, ja vielä vähemmän hän otti omassa uhrautuvaisessa yksinhuoltajana selviytymisessään, oli se että asiaa olisi pitänyt voida läpikäydä, eikä joutua painiskelemaan kaikkien tunteidensa kanssa yksinään.
Sulkeuduin äitiäni kohtaan. Hän puolestaan tietyllä tapaa "kielsi minut" sen jälkeen. Minusta oli tullut paha tytär. En enää ansainnut hänen rakkauttaan. Hän ei sanonut sitä mutta osoitti sen kaikin tavoin. Kurituskin ja ivailu oli siksi että hän kasvatti, vahvisti ja jalosti minua koska rakasti minua kuulemma. Hän keskittyi nuorempaan sisarukseeni, iltaisin vain hänen sänkynsä laidalla istuttiin silittämässä päätä ja iltasaduksi luettiin aina hänen ikäkauteensa sopiva satu (hän oli minua yli 5 vuotta nuorempi), ymmärrän sen kyllä, mutta joskus pyysin että minulle olisi luettu vaikkapa olohuoneessa oma iltasatu, vaikkapa vain joskus, edes yhden kerran, mutta äiti vetosi väsymykseensä, ettei jaksanut ja täytyihän hänen ymmärtää se, että hän teki minkä jaksoi eli paijasi sisareni päätä kunnes tämä nukahti.
Heti eron jälkeen uuteen kotiin muutettuamme alkoi kova kotitöissä työllistäminen. Imuroin joka päivä olohuoneen (ja se oli tehtävä heti koulusta tultua, sillä jos en ollut ehtinyt tehdä sitä kun äiti tuli kotiin, seurasi rangaistus), kerran viikossa tiskasin, ulkoilutin koiran, ja lisäksi oli kaupassa käyntiä muutaman kilometrin päässä pyörällä, roskien vientiä, huoneen siivousta, pihan haravointia, marjojen perkaamista, sisaruksen vahtimista, pölyjen pyyhintää, kukkien kastelua, jne. Aika normijuttuja mielestäni, että lapset osallistuvat kodin töihin, mutta niistä ei sovittu koskaan yhdessä, minut vain määrättiin tekemään ne, ja jos niitä ei ollut tehty äidin tullessa töistä, seurasi aina rangaistus, joka luki myös hänen tekemässään kotityölistassa. Näitä lappuja oli monia vuosien varrella, myös muista asioista. Useat käytössäännöt kirjoitettiin minulle kirjallisena, ja niissä oli usein myös uhkaukset mukana. Olen säästänyt yhden tällaisen lapun, koska mitä vanhemmaksi tulin, sitä tietoisemmaksi tulin siitä että tässä on jotain outoa, halusin säästää paperin jotta voisin arvioida asiaa myöhemmin, aikuisena. Joskus sisareni kanssa ollaan puhuttu siitä, että hänet määrättiin aikanaan pelkästään kastelemaan kukat ja ulkoiluttamaan koira koulun jälkeen, tosin ei ollut kuulemma aina tehnyt näitä.
Lapsuuteni oli hyvä, näin olen vakuuttanut itselleni koko ikäni, nyt on alkanut kuitenkin vähän epäilyttää että voidaanko laskea ihan hyväksi lapsuudeksi. Minulla oli katto pään päällä, ruokaa lautasella eikä minua piesty tai varsinaisessa mielessä hakattu, mitä nyt monituiset tukkapöllyt ja muutamat luunapit, läimäytykset, yksi potkaisu, riuhtomiset ja tönimiset vanhempien suunnalta. Mutta hyväksyntää omana itsenäni, kiitosta tekemistäni asioista ja rakkaudenosoituksia ei ollut. Vihan, kiukun, harmin, pettymyksen, ym. osoitukset olivat kiellettyjä, minun tuli hävetä niitä. Suruakin yleensä, siitä kommentoitiin että "pyyhi naamasi". Jos olin iloisemmalla tuulella kuin vanhemani, kysyttiin "mitäs virnuilet siinä".
Vanhemmilla oli tiukkaa rahallisesti ja siitä sain kuulla pienestä pitäen, laskut olivat usein myöhässä tai maksamatta ja joskus sähkötkin poikki jonkin aikaa. Vanhemmat erosivat ollessani ala-asteella. Sain tietää asiasta tullessani koulusta kotiin, tavarat ja muuttokuorma oli pakattu ollessani koulussa. Lähdimme äitini kanssa kun isä tuli kotiin. Sain halata isääni nopeasti ja sen hetken jälkeen en nähnyt häntä muutamaan vuoteen. Ikävä, viha ja ahdistus oli sanoinkuvaamaton, eikä koko asiasta saanut mainita äidille yhtään mitään. Myöhemmin tajusin että sääli jota tunsin uhriksi heittäytynyttä isääni kohtaan, oli oikein mutta toisaalta isäni ei osannut ottaa lapsia ollenkaan huomioon, ajatella sitä mitä noin äkkiarvaamaton ero tekee lapsille. Sen jälkeen välimme eivät ole koskaan enää olleet samalla tavalla läheiset kuin pikkulapsena. Äiti taas toimi vaikuttimenaan pelko ja lähti nopeasti, mutta hän ei osannut ottaa huomioon mitä tällainen kodin äkillinen hajoaminen tekee lapsille, ja vielä vähemmän hän otti omassa uhrautuvaisessa yksinhuoltajana selviytymisessään, oli se että asiaa olisi pitänyt voida läpikäydä, eikä joutua painiskelemaan kaikkien tunteidensa kanssa yksinään.
Sulkeuduin äitiäni kohtaan. Hän puolestaan tietyllä tapaa "kielsi minut" sen jälkeen. Minusta oli tullut paha tytär. En enää ansainnut hänen rakkauttaan. Hän ei sanonut sitä mutta osoitti sen kaikin tavoin. Kurituskin ja ivailu oli siksi että hän kasvatti, vahvisti ja jalosti minua koska rakasti minua kuulemma. Hän keskittyi nuorempaan sisarukseeni, iltaisin vain hänen sänkynsä laidalla istuttiin silittämässä päätä ja iltasaduksi luettiin aina hänen ikäkauteensa sopiva satu (hän oli minua yli 5 vuotta nuorempi), ymmärrän sen kyllä, mutta joskus pyysin että minulle olisi luettu vaikkapa olohuoneessa oma iltasatu, vaikkapa vain joskus, edes yhden kerran, mutta äiti vetosi väsymykseensä, ettei jaksanut ja täytyihän hänen ymmärtää se, että hän teki minkä jaksoi eli paijasi sisareni päätä kunnes tämä nukahti.
Heti eron jälkeen uuteen kotiin muutettuamme alkoi kova kotitöissä työllistäminen. Imuroin joka päivä olohuoneen (ja se oli tehtävä heti koulusta tultua, sillä jos en ollut ehtinyt tehdä sitä kun äiti tuli kotiin, seurasi rangaistus), kerran viikossa tiskasin, ulkoilutin koiran, ja lisäksi oli kaupassa käyntiä muutaman kilometrin päässä pyörällä, roskien vientiä, huoneen siivousta, pihan haravointia, marjojen perkaamista, sisaruksen vahtimista, pölyjen pyyhintää, kukkien kastelua, jne. Aika normijuttuja mielestäni, että lapset osallistuvat kodin töihin, mutta niistä ei sovittu koskaan yhdessä, minut vain määrättiin tekemään ne, ja jos niitä ei ollut tehty äidin tullessa töistä, seurasi aina rangaistus, joka luki myös hänen tekemässään kotityölistassa. Näitä lappuja oli monia vuosien varrella, myös muista asioista. Useat käytössäännöt kirjoitettiin minulle kirjallisena, ja niissä oli usein myös uhkaukset mukana. Olen säästänyt yhden tällaisen lapun, koska mitä vanhemmaksi tulin, sitä tietoisemmaksi tulin siitä että tässä on jotain outoa, halusin säästää paperin jotta voisin arvioida asiaa myöhemmin, aikuisena. Joskus sisareni kanssa ollaan puhuttu siitä, että hänet määrättiin aikanaan pelkästään kastelemaan kukat ja ulkoiluttamaan koira koulun jälkeen, tosin ei ollut kuulemma aina tehnyt näitä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vaikka tein kaikki kotityöt säntillisesti muutamaa "uhittelukertaa" lukuunottamatta (vuosien kuluessa toisen käden sormilla laskettava määrä), en saanut hyväksyntää, kiitosta tai kehuja, tosin en niitä odottanutkaan. Olin saamaton ja huono. Saamaton taitaa olla yleisimmin äitini käyttämä sana minusta. Minua arvosteltiin, vähäteltiin, haukuttiin tyhmäksi, uppiniskaiseksi, pösilöksi, vähäpätöiseksi, epäonnistuneeksi, rumaksi (mm. minulla on sukuni isorintaisista naisista poiketen a-kupin rinnat), laiskaksi, osaamattomaksi, piittaamattomaksi, itsekkääksi, itsepäiseksi, kiittämättömäksi, ym. ym. ym. jatkuvasti ja lähes kaikesta. Hyvin usein kuulin kysymyksen "etkö sä osaa tehdä mitään oikein!"
Kun äidillä oli asiaa, hän komensi minut luokseen, heti, riippumatta siitä mitä olin tekemässä. Opin että kannatti mennä heti niin pääsi vähimmällä, yrittää kovettaa itsensä kestämään se mitä oli tulossa, mutta aina päätöksestäni huolimatta purskahdin aina viimein jossain vaiheessa itkuun. Saarna loppui tähän, seurasi tukkapölly, tönäisy, riuhtaisu tai lyönti, mikäli sitä ei ollut vielä siihen mennessä tullut, joskus siitä huolimatta vaikkapa siksi etten ollut katsonut vanhempaa silmiin, olin vilkaissut lattiaa tai hänestä naamallani oli "vääränlainen" ilme. Ja sen jälkeen komento mennä aivan hiljaa (ja pysyä hiljaa) joko omaan huoneeseen tai jäähylle istumaan vanhemman määräämän pituiseksi ajaksi, jota ei määritelty etukäteen, joskus kesti aika kauankin ja sai istua peppu puuduksissa ennen kuin vanhempi tuli antamaan luvan mennä omaan huoneeseen. Jos jäähyllä nousi seisomaan koska ei kyennyt enää istumaan, jäähy alkoi kuulemma alusta. Jäähyistumisia tuli vielä lukioikäisenäkin, samoin mätkimisiä, tukkapöllyjä ja samanlaista raivoamista. Tästä syystä olinkin hyvin kiltti murrosikäinen ja henkinen murrosikä alkoi minulla ikäänkuin myöhässä (vanhempani mielestä), itseni mielestä siinä vaiheessa kun en yksinkertaisesti enää kyennyt alistumaan sellaiseen sortoon ja tiesin että kotoa poismuuttomahdollisuus alkoi kajastaa aika lähellä.
En uskaltanut kertoa kotona että olin hakenut HOASin asuntoa, koska pelkäsin että äiti raivostuu silmittömästi tai yrittää ylipuhua minut jäämään kotiin ja onnistuu. Kerroin kaksi viikkoa ennen kotoa pois muuttoa varovasti että aion muuttaa omilleni. Seurasi hurja raivokohtaus, sitten uhkailua, sitten "järkisyihin" vetoamista, sitten vähättelyä että varmasti ryömisin häntä koipien välissä takaisin kotiin koska elämä oli niin vaikeaa, kallista ja hankalaa etten mitenkään voisi selviytyä, varsinkaan kun en osannut pitää itsestäni huolta, sitten marttyyrimaista loukkaantumista.
Muutin silti, tuntui että oli pakko päästä pois kotoa. Raahasin tavarani bussilla omaan kotiini, työpöytä oli ainoa kaluste ja kaverini onneksi sai sen osissa mahtumaan autoonsa ja niin sain sen uuteen kotiin. Sain lapsuudenkodista mukaani oman työpöytäni (lainaksi) ja verhoni, plus omat henkilökohtaiset pikkutavarani ja vaatteeni. Minulle ostetut lautapelit ja osa kirjoista jäivät kuitenkin lapsuudenkotiin, enkä ruvennut näistä edes tappelemaan. Kahdet lakanat sen jälkeen kun anelin niitä koska minulla ei ollut varaa ostaa niitä itse ja jotta olisi toiset joita voisi käyttää kun toiset ovat pesussa, no onneksi sain ne, muuten olisin nukkunut pelkällä patjalla ekan kuukauden. Sen jälkeen ostin halvimmat välttämättömyystavarat joita vain pystyin mitenkään löytämään, ja niitä oli todella niin vähän kuin millä suinkin pärjäsi, mm. yksi ruokailuveitsi koska laskeskelin että jos kaverit tulevat kylään ja syödään jotain, voin pilkkoa oman ruokani vaikka haarukalla ja veistä voi kierrättää. Huh, naurattaa nyt vähän tuo mutta silloin oli pakko toimia noin.
Äitini vieraili kerran luonani silloin kun pidin hänen vaatimuksestaan (silloinkin vielä simputettavissa) tuparit sukulaistädeilleni ja sedilleni! Sen jälkeen hän lähes katkaisi välit minuun useaksi vuodeksi, aivan veitsellä leikaten. Ei käynyt kylässä siinä asunnossa, ei poikaystäväni ja minun yhteisessä kodissa, ja vasta sitä seuraavassa kodissa kävi kaksi kertaa sen muutaman vuoden aikana kun siinä asuttiin. Sinä aikana kommunikointi hoidettiin tekstiviestein ja "pakollisina" tapaamisina kun synttäreilleen kutsui muun suvun niin sitten minutkin (ja velvoitti että pakko tulla ja ostaa lahja tai hän ei halua olla enää missään tekemissä) ja äitienpäivänä (jolloin silloinkin oli hänen erikseen mainitsemansa lahja- ja ruusupakko) ja jouluna.
Kipua piti sietää tyynesti ja lakata itkemästä, jopa silloin kun hampaat menivät alahuulesta läpi. En saanut halausta, en lohdutusta enkä edes särkylääkettä. Sanoi vain että kyllä se siitä ja yritäs nyt ryhdistäytyä ja pyyhi veret nenäliinalla. Nyt aikuisen näkökulmasta aivan älyvapaata toimintaa minusta!
Sellaisia juttuja etten ole kehdannut kertoa kenellekään ulkopuoliselle mitä meillä kotona tapahtui, en vieläkään. Siskoni tietää ja muistaa aika paljon myös, ja joskus on juteltukin näistä.
Isäni taas pitää itseään ylivertaisena. Ei kuulemma ole koskaan tavannut yhtä älykästä ja upeaa ihmistä kuin on itse, eikä usko tapaavansa, on kertonut minulle tämän, kuin myös myöntänyt oma-aloitteisesti ettei usko minun voivan koskaan tulla yhtä älykkääksi kuin hän. Hän puuttuu joka asiaan jonka teen silloin kun nähdään, kertoo ja opettaa kuinka minun tulee toimia ja ajatella, ja jos en tee niin kuin hän sanoo tai en reagoi asiaan (koska olen hämmentynyt tai täysin paniikissa) kuin myötäilemällä ja hymisemällä, muuttamatta silti omaa toimintaani koska olenhan sentään aikuinen, itsenäinen ihminen ja lasteni äiti, hän arvostelee kylmän ironisesti sarkastisesti, haukkuu ja lopulta suuttuu, homma eskaloituu todella rumaksi, ihan sama ollaanko julkisella paikalla. Joskus hän pakenee nopeasti paikalta. Joka erta koko tapaaminen kiertyy sen ympärille miten hän kokee asiat, miten mikäkin juttu vaikuttaa häneen, varsinkin jos tapahtuu jotain hänen mielestään negatiivista, jolloin hän voivottelee kohtaloaan suureen ääneen, kuin hän olisi suuritarpeisempi kuin omat pikkulapseni.
Viime lastensynttäreillä ehdin istua viisi minuuttia vanhempieni kanssa samassa kahvipöydässä, kun ensin äitini, sitten isäni kertoi minua halventavan jutun hauskana tarinana muille pöydässä istujille. Olin niin hämmästynyt etten saanut sanaa suustani, sitten kohteliaasti sanoin ettei tilanne kyllä noin mennyt vaan... ja kerroin mitä tapahtui. siitä tuli väittely, jossa vanhemmat kilpaa nolasivat minua. Poistuin pöydästä keittiöön keräämään itseäni. Mietin että voinko tosiaan tajuta asiat noin väärin. Sitten tajusin että vaikka olisin vanhemmistani niin pataluha kuin mitä he antavat ymmärtää, en siltikään tajua miksi he haluaisivat nolata oman lapsensa julkisesti muiden vieraiden nähden. Jos minulla olisi ollut sisua, olisin pyytänyt heitä lähtemään pois juhlista.
Anteeksi tulee todella pitkästi mutta haluaisin kysyä, että täyttyykö noissa narsistin piirteet, voivatko kumpikin vanhempani olla narsisteja, onko noin huono tuuri ylipäänsä mahdollista vai onko minulla asennevika??
Muuten en ole tällainen "kynnysmatto", pelkästään suhteessa omiin vanhempiini. Lisäksi on alkanut pelottaa että olen saanut itseeni jotain piirteitä vanhemmistani ja oma käytökseni on todella ison syynin alla nykyisin, yritän olla jaktuvasti todella empaattinen ja antaa ympäröiville ihmisille tilaa olla keitä he ovat. Mies on sanonut etten ole hänen mielestään narsisti, vaikka olenkin toisinaan itsepäinen, itsekäs tai kontrolloiva. Olen alkanut vahtia itseäni, en halua olla sellainen. Pelkään että siirrän tahtomattani lapsiini tämän karsean perinnön, tai että vanhempani vahingossa onnistuvat vaikuttamaan heihin.
Olen googlettanut paljon hankalasta äiti-tytär-suhteesta ja vaikeasta lapsuudesta. Sitä kautta olen törmännyt narsisti-termiin. En ole pystynyt näkemään vanhempiani sen jälkeen, aikaa on kulunut muutama kuukausi.
Olen kerran puhunut puhelimessa isäni kanssa, ja tiedän että kuulostin puhelimessa oudolta, hän taisi kysyäkin vaivaako minua joku, mutta myöntelin vain että olen väsynyt. Äidilleni en ole saanut soitettua, ja kun hän nyt on viimeisen viikon aikana soittanut minulle pari kertaa, olen hypähtänyt säikähdyksestä kauemmas kun olen huomannut kuka soittaa. En ole saanut vastattua. Tekstiviestin olen lähettänyt ja laittanut niitä näitä asioita, vastannut kysymyksiin ja esittänyt että on kiire ja soitellaan myöhemmin. En voi mitään sille etten yksinkertaisesti tunne pystyväni puhumaan vanhempieni kanssa, puhumattakaan että pystyisin näkemään heidät. Koko ajatus saa minut suorastaan paniikkiin.
Voiko tästä selvitä yksin vai onko mentävä psykologin tai psykiatrin juttusille, ja onko aivan kamalaa jos en vähään aikaan näe vanhempiani ollenkaan? Miten selitän heille, pelottaa.
keskusteluapua suosittelen erittäin lämpimästi. Terapia helpottaa asioiden käsittelyä ja itsensä ymmärtämista.
Samoin. Itsekin suosittelen terapiaa lämpimästi.
Mutta muista ettei sinussa ollut mitään vikaa vaan vanhempasi ovat omaa katkeruuttaan, pahaa oloaan ja omia epäonnistumisiaan purkaneet sinuun. Eivätkä he edes itse ymmärrä sitä tai omaa käytöstään joita normaalina pitävät.
Olet varmasti järkyttynyt kokemastasi ja mietit miksi ja mitä vikaa sinussa on kun tuollaista kohtelua sait. Mutta vika ei ollut sinussa vaan vanhempiesi asenteissa, vääristyneissä mielikuvissa ja korvien välissä. Et voi muuttaa heitä. He tuskin parhaimmillakaan palopuheillasi muuksi muuttuvat eivätkä tule käytöstään tajuamaan tai että miltä sinusta on tuntunut. Se on yksi niitä narsismin piirteitä. Voit kuitenkin olla itsellesi armollinen ja yrittää vapauttaa itsesi noista traumoista. Se ei käy päivässä mutta ajan kanssa, kun olet käsitellyt ne mielessäsi ja saanut hyvää terapiaa. Se ettet ole vanhempiesi kanssaan tekemisissä, on ollut jo askel parempaan. Olet ymmärtänyt ettet saa heiltä muuta kuin pahaa mieltä itsellesi.
Keskity asioihin ja ihmissuhteisiin jotka tuottavat sinulle hyvää mieltä ja joissa olet hyväksytty omana itsenäsi ja muista ettet itse voinut valita vanhempiasi. Muista myös arvostaa itseäsi, vaikka vanhempasi eivät siihen kyenneet eivätkä siihenkään että olisivat nähneet sinussa kaikki hyvät ominaisuutesi, joka tavallaan osoitti epäkypsää vanhemmuutta. Koska jos he eivät nähneet niin ainakin kuulostivat oikein kehittelevän tikusta jotain huonoa sanottavaa.
Luin joskus lehdestä jonkun kirjoituksen jossa vaikeaa vanhemmuus-suhdetta terapiassa tílittävä nainen sai kuulla, terapeurtin toteavan että kaikki vanhemmat eivät automaattisesti rakasta omia lapsiaan. Mutta se ei ole kuitenkaan lapsen vika.
Kiitos näistä vastauksista. Varmaan psykologille tai terapeutille puhuminen olisi hyvä juttu.
Vähän pelottaa että kuitenkin syyllisyydentunnossa ajaudun taas näkemään vanhempia. En meinaa kehdata kieltäytyä näkemästä, tai kertoa edes viimeisimmästä ahdistavasta asiasta, jonka kautta jostain syystä oman sietokyvyn raja tuntuu lopullisesti ylittyneen. Asioita on vaan kertynyt liikaa. En ole kehdannut edes vihjata heille että olen pahoittanut mieleni juhlissa tapahtuneesta pahaa puhumisesta, asian vääristelystä heidän omaksi edukseen ja huonoksi tyttäreksi ja ihmiseksi leimaamisesta (taas).
Ihmettelen vieläkin etteivät itse tajua sitä, mutta toisaalta eivät yleensä osaa tuollaisia toisen yli kävelyjä pyytää anteeksi. Olen huomannut että samoin on heidän suhteensa muihin ihmisiin, ja silloin hävettää vietävästi heidän puolestaan. Tuntuu kuin näkisivät maailman jotenkin aivan eri tavalla tai selittäisivät tilanteet itselleen jälkikäteen erilaisiksi ja puhuisivat sitä kautta, tai sitten se on tietoista vitsiin naamioitua katkeruutta. Vaikea edes ymmärtää mitä se on.
Tuntuu että rakastan mutten vaan pysty tapaamaan kun se saa voimaan niin pahoin. Jos kyse olisi kenestä tahansa muusta ihmisestä kuin omista vanhemmista, olisi itsestäänselvää etten näkisi heitä. Tuntuu toisinaan että he yrittävät joissain tilanteissa ohjata ja auttaa minua kun en osaa itse tehdä oikein, ihan kaikki ei ole haukkumista, osa on sellaista luennointia ja käskyttämistä että näin sinun vaan nyt tulee toimia, miten et nyt ymmärrä. Jotenkin en vaan osaa olla sellainen kuin he kokisivat että on hyvä. Ja sitten tulee ajatus että miksi ihmeessä en saisi olla oma itseni ja sellainen kuin olen. Ja seuraavaksi iskee pelko etten halua nähdä heitä kun olo menee jo etukäteen niin ahdistuneeksi ja hämmentyneeksi. Kukaan toinen ihminen ei ole saanut minua pyörittelemään asioita tälla tavoin. Väsyttävää kun on niin vaikeaa.
Pohdin eilen että ehkä vanhempien ero on ollut toisaalta hyvä juttu, eli jotain hyvääkin, koska sen jälkeen en enää suhtautunut vanhempiini samanlaisina "ihanteina" ja roolimalleina, vaan kyseenalaistin asioita, varsinkin kun vuosia alkoi tulla lisää. Tuntuu että jo ennen sitä olen ajatellut että omasta mielestäni voin tuntea surua tai vihaa tai haluta tehdä joitain asioita omalla tavallani, vaikkeivät vanhemmat sitä sulattaisikaan. Siksi ehkä hyväksyin kielteiset tunteet itselläni, mutta pidin ilmeillä visusti huolen että ne näkyivät ulospäin niin vähän kuin mahdollista. Siitä ehkä johtuu että olen aika vähäeleinen ilmeiltäni ja eleiltäni edelleen. Olen koko lapsuuden ollut vetäytyvä, ujo ja hiljainen lapsi. Vasta aikuisena minusta on tullut avoimempi, puhelias ja energisempi ihminen, tuntuu että ne ovat sitä minkälaiseksi tunnen itseni oikeasti.
Lapsena jo pohdin useampaan otteeseen että iseni kovettaminen liikaa olisi pahempi juttu omalta kannaltani kuin vaikeasti kestettävät solvaukset, koska en halunnut itse olla kylmä tai kova. Kun kavereilla näin hyvin erilaisia lapsi-vanhempi-suhteita ja huomattavasti lämpimämpää kodin ilmapiiriä, tulin ajatelleeksi että jos kodin sanottiin olevan paras paikka maailmassa, miksi oma olo kotiin tullessa alkoi tuntua todella raskaalta ja ahdistavalta. Tajusin jossain määrin jo silloin etteivät vanhemmat kohtele minua niin kuin toisia olisi oikeudenmukaista kohdella ja haaveilin siitä että joskus saan itselleni oman kodin josta voisin tehdä rauhallisen, levollisen ja turvallisen tuntuisen.
"Keskity asioihin ja ihmissuhteisiin jotka tuottavat sinulle hyvää mieltä ja joissa olet hyväksytty omana itsenäsi ja muista ettet itse voinut valita vanhempiasi. Muista myös arvostaa itseäsi, vaikka vanhempasi eivät siihen kyenneet eivätkä siihenkään että olisivat nähneet sinussa kaikki hyvät ominaisuutesi, joka tavallaan osoitti epäkypsää vanhemmuutta. -- kaikki vanhemmat eivät automaattisesti rakasta omia lapsiaan. Mutta se ei ole kuitenkaan lapsen vika. "
Niin ihanasti sanottu että tuli ihan lämmin olo. Kiitos. Jotenkin tuntuu että onhan heidän pakko rakastaa minua ja muita sisaruksiani, mutta onhan se rakkauden näyttämistapa kyllä aika erikoinen. Tai sitten en vielä pysty myöntämään että heillä ei olisi rakkautta omia lapsiaan kohtaan. Tuntuu vaan niin... vaikea löytää sanoja, käsittämättömältä ehkä.
Onneksi maailmassa on erilaisiakin ihmisiä, tai lähes kaikki ovat erilaisia kuin vanhempani. Vanhempien suvussakin on muutama ihminen, johon suhtaudun vähän epäröiden ja varovasti, en osaa selittää miksi, mutta olisiko että heissä on myös vähän jotain tuollaista "kylmää ilmapiiriä" ja ennakoimatonta pahansuopuutta. Vaikeimmalta tuntuu ajatella toisista pahasti. Jotenkin haluaisin ajatella kaikista hyvää.
Nyt lopetan tämän asian ajattelun ja suuntaan ajatukset ihan muuhun. Onneksi aikuisena on oikeus itse päättää yhdessä oman perheen kanssa mitä haluaa tehdä, on tilaa olla oma itsensä ja hyvä mieli siitä että muillakin on ja että kaikilla on rohkeus jakaa ilonsa ja surunsa toisten kanssa. Ja että voidaan yhdessä tehdä niitä juttuja jotka tekevät meidät kaikki perheessä onnellisiksi. Kiitos vielä. Ja voimia muille jos painitte samanlaisessa tilanteessa.
Tosi pitkästi tulee kirjoitettua, pahoittelut että kirjoitin rönsyilevästi. Onko tämäkin asia joka liittyy narsistisiin suhteisiin? Muuten osaan jäsentää asiat paremmin mutta kun tulee kyse vanhemmista, niin ajatukset ovat yhtäkkiä ihan solmussa.
Heippa!
Sä olet aika ison asian edessä ja hienosti olet edennyt.
Mä tunnistan paljon samaa mitä sun tekstissäs on.
Mm. oman äidin viha mua kohtaan ja omien tunteiden näyttämisen vaikeus vanhemmille...
Ja se mitä ite olen lukenut ja käynyt lävitse ja käyn edelleen lävitse- niin kyllä se näyttää siltä että sun vanhempasi ovat kärsineet jonkinlaisesta narsismista. Jos he ovat pystyneet sinua lyömään ja haukkumaan, niin jo se on selvä merkki empatiakyvyttömyydestä.
Luulen, että vanhempiin liittyy niin monia tunteita ja niin paljon yhdessä oltuja hetkiä elämässä, (varsinkin niitä vaikeita sellaisia) ja varsinkin kun ne luovat ristiriitaisuuksia ulkomaailman ja oman sisäisen maailman kanssa, niin se herättää pohdintaa itsessä.... Musta on hienoa ja rohkeata että käyt lävitse tuota kaikkea mitä kirjoitat!
Itse en edes uskalla unelmoida miehestä tai lapsista- tuntuu etten edes tunne itseäni. Mä en oikeen usko, että pystyisin koskaan elämään terveessä suhteessa sen perhe elämän jälkeen mitä on ollut.
Mun mielestä on hyvä pohtia asioita mutta kunhan ei liikaa pohdi, ettei väsytä itseään. Ja kannattaa ehdottomasti hakea apua vaan! Jutella paljon asiasta koska se auttaa. Se voi olla aluksi todella vaikeaa mutta se on kannattavaa. Kyllä siinä elämän laatu paranee kun joutuu kohtaamaan kipeitä asioita.
Ja kannustan näyttämään tunteita vanhemmillesi. Minulla on sama edessä. Ja mietin että USKALLANKO. Vaikka mitä merkitystä sillä on?! Mitä siinä voisi tapahtua?! Ei mitään. Ei mitään erilaista mitä ennen. Tai ehkä he tajuaisivat jotain itsestään? EHKÄ. Ehkä he joskus ottaisivat vastuuta. Mutta en tiedä. Minä ainakin yritän.
Musta olisi kiva kuulla miten olet selvinnyt nuo kaikki vuodet? Mistä olet saanut voimaa parisuhteeseen? Lapsiin? Käytkö töissä?
:)
Kiitos.
Luulen että yläaste-lukio-opettajallani oli suuri vaikutus "selviytymiseen". Samoin mummollani, jolla saattoi olla vähän liiankin hyvä ja kiltti kuva minusta toisinaan. Kaverini ja heidän vanhempansa kohtelivat minua myöskin ihan "ihmisenä". Tunsin näiden kautta olevani kelvollinen. Samoin sisarukseni on ollut todella tärkeä, hänen kauttaan olen tuntenut voivani peilata omia tunteitani ja ihmisarvoani, rakastettavuutta, kelvollisuutta, toivon kovasti että myös toisin päin.
Voimia sinulle asian selvittämisessä. Olen sitä mieltä että meillä narsistisia piirteitä omaavien vanhempien lapsilla on yhtäläiset oikeudet unelmiin, ja jos perhe kuuluu osaksi sitä, niin myös perheen perustamiseen. Uskon että tähän on kaikki onnistumisen edellytykset, ihan yhtäläiset edellytykset kuin muillakin, varsinkin kun tiedostaa ehkä aika syvällisestikin mikä tekee lapsuudesta onnellisen, mikä onnettoman. Itsellä on auttanut se että ymmärrän etteivät vanhemmat voi itselleen mitään, ihan niin kuin murrosikäinen tai 2-vuotiaskaan ei kovin hyvin osaa toisinaan kontrolloida käytöstään. En todennäköisesti tule koskaan käymään tätä asiaa vanhempien kanssa läpi mikäli se minusta riippuu, koska eivät varmaan ymmärrä kunnolla mistä on kyse. Olen antanut vanhemmilleni anteeksi ja hyväksynyt etten voi koskaan saada sellaista ihanaa lapsuutta jota olisin kaivannut tai jota vaille olen kokenut jääväni jossain määrin, ja hyväksynyt sen etten koskaan tule saamaan sellaista läheistä, välittävää äiti-tytärsuhdetta, joka tuntuu itselle tärkeältä asialta. Pärjään näinkin, mutta en halua pärjätä yksin, ilman muita. Yritän uskaltaa luottaa muihin, tällä hetkellä eniten aviomieheeni ja lapsiini. Ja pidän huolen etten liiaksi pohdi mitä muut minusta ajattelevat tai pohdi huonoja skenaarioita, vaan keskityn siihen parhaimpaan mahdollisuuteen ja tulevaisuudenodotuksiin kulloisessakin hetkessä.
Luin Rhonda Byrnen kirjan The Secret ja se on kantanut elämässä todella pitkälle. :) Optimistisuus, muihin luottaminen ja empatiakyvyn harjoittelu ja osoittaminen muille varsinkin ristiriitatilanteissa ja silloin kun koen että joku toinen käyttäytyy minua kohtaan väärin tai itsekkäästi, sitä empatiaa ei voi mielestäni koskaan olla liikaa!
Mies on ollut parisuhteessa aivan ihana. Sanonut että näkee sen ihmisen joka sisimmässäni on, ja että haluaa olla yhdessä koska pitää siitä ihmisestä, vaikka välillä käyttydynkin temperamentisesti, käytän riitatilanteissa "vääränlaisia" ratkaisumalleja ja toimin välillä itsekkäästi enkä luota häneen, kontrolloin, ym. Olen pyytänyt että hän yrittää mainita näistä kun toimin hölmösti, jos en sitä itse huomaa (kun en huomaa). Ja yritän olla loukkaantumatta hänelle, kuunnella aidosti asian ja yrittää nähdä sen että muutos voisi olla ihan hyväksikin. Samoin olen päättänyt uskaltaa sanoa myös epäkohdista hänen käytöksessään ja toiminnassaan, ja samala punninnut sitä etten liiaksi kritisoi tai yritä tehdä hänestä jotain minun omien unelmieni mukaista prinssiä, vaan jättänyt hänelle tilaa olla oma itsensä. Olen tajunnut että vaikka parisuhteessa ja ihmisenä voi kasvaa, se ei tarkoita että minun itseni tarvitsisi muuttua joksikin toiseksi, voin kasvaa omana itsenäni. Ja että jotkut toimintatavat ehkä voisivat olla parempiakin, ja että käytän paljon samoja toimintamalleja kuin olen nähnyt lapsuudenkodissani. Helppoa ei tosiaan ole aina ollut. Mies on ollut todella pitkähermoinen. Itse taas olen paininut jos jonkinlaisten asioiden kanssa, ja vasta nyt olen alkanut ymmärtää mistä kenkä puristaa ja sen jälkeen kun otin etäisyyttä vanhempiini olen alkanut nähdä omat väärät toimintamallini ja itsekkään käytökseni. Olen alkanut muuttua, ja toisaalta olen juuri se sama itseni kuin olen koko ajan ollutkin, nyt jotenkin rennommin. Ehkä olen löytänyt syvemmin itseni. Vaikea selittää.
Ja mies on uskonut siihen että myrskyisä suhde alkaa tulla levollisemmaksi, pyytänyt että luota vaan häneen ja pyytänyt anteeksi silloin kun hän on toiminut väärin, koska ihminenhän hänkin on. :) Itse on olen oppinut kertomaan avoimesti mitä mieltä olen, mitä koen tarvitsevani, vaatimaan että minut otetaan huomioon, ja toisaalta olemaan vaatimatta liiaksi (tähän syyllistyin jossain välissä paljonkin kun koin että nyt haluan nauttia elämästä kun lapsuus ja vanhemmat olivat niin vaikeita ja vaativia, vaikka eihän se miehen tai kenenkään muun vika ole ja se ei auta tilannetta, pikemminkin toisin päin), pyytämään anteeksi, kehittänyt pitkiä hermoja, empatiakykyä ja luottamusta toisiin.
Ja käyn töissä. Olen opiskellut. Luonut uraa. Perustanut perheen. Kotoa pois muuton jälkeen kärsin varmaan jonkin asteisesta paniikkihäiriöstä mutta olen selättänyt sen pikku hiljaa omin voimin. Toisinaan se vielä iskee, mutta olen päättänyt että kelpaan tällaisenaan ja keskityn vain ympäristöön ja muihin ihmisiin niin useimmiten helpottaa. Päätin että hyväksyn menneisyyden, ammennan siitä kaiken sen hyvän mitä on mahdollista (ruokaa on ollut, katto pään päällä, olen päässyt kouluun, selvinnyt hengissä ja terveenä, vanhempani ovat välittäneet minusta tai selviytymisestäni ainakin sen verran että olen nyt tässä missä olen) ja annan anteeksi ne mitä on vaikea hyväksyä. Tärkeintä meillä kotona on että kaikki uskaltavat sanoa myös kielteisiä asioita, jakaa surunsa, harminsa, turhautumisensa, suuttumuksensa, nolostumisensa, pelkonsa, epävarmuutensa, ja ennen kaikkea kaiken ilon, onnen, naurun, elämän hauskat asiat toisten meidän perheen jäsenten kanssa. Keskityn olemaan antamatta tällöin järjellisesti neuvoja tai tuomitsemaan tai arvostelemaan, vaan sen sijaan osoitan hyväksyntää ja empatiaa sanoin ja teoin, se tuntuu ihanalta! Keskityn muutenkin osoittamaan rakkautta kaikin keinoin, mieluummin liikaa kuin liian vähän. Ja empatiaa varsinkin vaikeissa tilanteissa. Uusimpana juuri se etten puutu muiden asioihin liiaksi, luotan, en kontrolloi enkä yritä kantaa koko maailman murheita itselläni. Pysyttäydyn ajattelemasta hyväksyvätkö muut minut ja olen vaatimatta itseltäni kohtuuttomia. Ajattelen tietoisesti vain positiivisia asioita, negatiivisia juttuja olen antanut itselleni luvan pohtia puoli tuntia päivässä niin että pohdin voinko tehdä asialle jotain ja jos en, päätän lopettaa asian vatvomisen, ja ratkesi ongelma tai ei, lopetan asian ajattelun ainakin siltä päivältä. :D Keskityn olemaan optimisti.
ihan kuin minun lapsuuteni... käyn nykyisin terapiassa enkä halua olla äitini kanssa missään tekemisissä. pelkään ihmisiä ja elämää :(
voimia sinulle
Kiitos. Voimia samoin sinulle! Kyllä se siitä (kyllä sen on pakko jossain vaiheessa helpottaa pikku hiljaa, tunti tunnilta, päivä päivältä, vuosi vuodelta kaikki selkeytyy ja elämä alkaa virrata leppoisampana ;) ). Uskon että juuri tuo välien ettäännyttäminen tai katkaisu narsistiin helpottaa ja auttaa pääsemään elämässä eteen päin ja luottamaan itseensä ja muihin pikku hiljaa. Itse pelkäsin alussa kaikkea mahdollista. Ulos meneminenkin tuntui välillä lähes ylitsepääsemättömän vaikealta. Tuntui kuin olisi viety veden alle ilman happilaitteita, vaikea olla. Joskus vetäydyin töissä vessaan istumaan ja rauhoittumaan. Sitten päätin taas ajatella vain positiivisia ajatuksia, keskittyä tietoisesti muihin ja tekemään asioita miettimättä mitä muut ajattelivat minusta. Aloin päättäväisesti odottaa hyviä asioita, uskoin siihen että unelmat voi saavuttaa kunhan vain jaksaa unelmoida ja luottaa ihmisiin. Koska olinhan jo kertaalleen selvinnyt ihan kamalasta tilanteesta, joten kokemuksen avulla kukaan toinen ei enää pystyisi saamaan minua yhtä pahaan pinteeseen, näin ajattelin. Ja jos saisi, selviäisin kyllä koska olinhan entisestäkin selvinnyt sentään jotenkuten tähän asti. Eikä kukaan ole kyllä saanutkaan itseäni enää tuohon tilaan, "liian viehättävien" tai erikoisen mukavien ihmisten kohdalla tuntosarvet nousevat pystyyn ja vältän tällaisia henkilöitä. Ns. tavikset ovat paljon kivempia, ja pikku hiljaa voi itsekin alkaa ensin uskoa ja sitten tuntea kuuluvansa näihin, siis ihan taviksiin ja ansaitsevansa ja voivansa odottaa ihan tavallisen mukavaa elämää. :)
Te tuollaisesta selvinneet olette ihan käsittämättömän vahvoja. Itselleni riitti pelkkä henkinen mitätöinti ja arvostelu. Minusta tuli täysin hermoheikko. Pelkään kaikkea ja suhtaudun kaikkeen epäillen ja kielteisesti. Onneksi ymmärsin sentään olla hankkimatta lapsia. Ties millainen äiti olisin ollut.