Lopetus tuntuu olevan yhtä vaikea kuin aloitus. Minä petyn melkein järjestään kirjojen loppuihin - niidenkin, joita olen muuten lukenut suurella innolla. Tuntuu, että kirja pakotetaan loppumaan tietyllä tavalla. Onkohan tässäkin asiassa kustannustoimittajilla sormensa pelissä - vähän niinkuin elokuvien kohdalla?
Millainen on mielestäsi hyvä lopetus?
povari1
14766
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sellainen loppu, joka pistää lukijan miettimään, jää hänen mieleensä.
Se voi olla myös avoin loppu, arvoituksellinen, paitsi että niitä harvoin on.
Niin minustakin, mutta yleensä lopetukset ovat täysin ennalta-arvattavia, Hollywood-tyylisiä happyendejä. Tuntuu, että sellaista jopa edellytetään. Ihmiset haluavat lukea satuja.
Kyllähän kustannustoimittajat saattavat puuttua kirjan lopetukseen, mikä on minun mielessäni hivenen ristiriitaisia ajatuksia herättävä juttu. Olen juuri saanut oman kässärini päätökseen, ja olen itse erittäin tyytyväinen avoimeen loppuun joka jättää lukijalle sellaisen toiveikkaan spekuloivan olon, ei kuitenkaan mikään cliff-hanger.
Mitäs jos kustannustoimittaja vaatii lopun muuttamista? Se tuntuu näin kirjoittajan näkökulmasta jotenkin... radikaalilta. Ymmärrän, jos loppu on todella tönkkö tai jotenkin huonosti kirjoitettu, mutta että itse lopun tapahtumia pitäisi ruveta muuttamaan?
Voiko kustannustoimittaja todella vaatia juonenkulun muuttamista, kuten minun on annettu ymmärtää? Vai ehdottaako hän enemmän rakenteellisia tai kerronnallisia vaihtoehtoja? Ajatus tuntuu hirvittävältä, sillä onhan lopetus aloituksen ohella hyvin tärkeä osa koko luovaa projektia. Näen kirjoittajan luomistyön jotenkin "pyhänä" ja tuntuisi ihan häväistykseltä että jo valmiiksi syntynyttä tarinaa ja maailmaa pitää alkaa kustannustoimittajan mielen mukaan muokkailemaan. Kuin tarinan ja luomisprosessin ehjyys, koskemattomuus, särkyisi siinä.
Omaa työtään haluaa aina varjella. Viime päivien puheenaihe täällä on ollut kirjoittamisen ammattilaisten vs. ei-ammattilaisten asema esikoismarkkinoilla ja siinä yhteydessä on jo mainittu kokeneiden konkarien valmius ottaa palautetta vastaan. Siihen harjaantuu pikkuhiljaa. Esimerkiksi toimittaja saa vuorenvarmastin siihen tottua. Silloin on omaa romaanikässäriäkin helpompi muuttaa kustannustoimittajan ehdotusten mukaan. Itselleni pitkään toimittajan töitä tehneenä ja kirjasta haaveilleena oli lopulta jopa yksi unelma nimenomaan se, että kustannustoimittaja tarttuu työhöni ja ehdottaa parannuksia.
Kyse ei ole vain siitä, että ammattikirjoittaja tottuu ottamaan tekstistään palautetta vastaan, vaan hän myös oppii, että omassa työssä todella voi olla kehitettävää. Teksti ei välttämättä ole niin hyvä kuin itsestä tuntuu.
Kyse on myös siitä, että lukijan kokemus on ihan oma eliönsä. Ammattimaiset kustannustoimittajat osaavat nähdä tekstistä ehkä kirjoittajaa paremmin sellaiset asiat, jotka lukijalle kuin lukijalle eivät avaudu
Mutta toki kustannustoimittajan ehdotukset ovat vain ehdotuksia. Mutta jos tahtoo saada kässärinsä läpi, kannattaa varmaan visusti pitää sellainen möly mahassaan, että mahdolliset muutokset tuntuvat vastenmielisiltä. Voit itkeä niitä itseksesi, pähkäillä ja miettiä kunnolla läpi kun aikanaan saat ne, ja jos hankalalta tuntuu, keskustella kustannustoimittajan kanssa. Mutta muutoksiin kannattaa lähtökohtaisesti lujittaa itsensä. Eikä se oikeasti ole niin kamalaa kuin miltä tuntuu.
Harvoin täältä näin fiksua tekstiä lukee.
> Omaa työtään haluaa aina varjella. Viime päivien puheenaihe täällä on ollut
> kirjoittamisen ammattilaisten vs. ei-ammattilaisten asema
> esikoismarkkinoilla ja siinä yhteydessä on jo mainittu kokeneiden
> konkarien valmius ottaa palautetta vastaan.
nii, joku kirjoitti aiemmin, että kirjan tekeminen on ryhmätyötä.
Siitä herää kysymys, mikä on kirjailijan voimakkain motiivi?
Myykö kirjoittaja sielunsa ja luopuu ideoistaan jotta saa tekstin julkaistua edes jossakin muodossa ...
Tietty luottamus kustantajan ammattitaitoon ja arviointikykyyn ("toi sun teksti ei tollasena myy") voi kannustaa ehdotettuihin muutoksiin, myös lopetuksen osalta :-)
Miksi tämä kommentti saa miinuksia, muut ei? ;-D
Siinähän vain toistetaan aiempia palstan totuuksia, esim. että kustantamot ovat liikeyrityksiä, jotka yrittävät saada kirjoistaan rahaa.
Mielestäni kirjan tulee antaa vastaus niihin kysymyksiin ja ongelmatilanteisiin, jotka kirjoittaja tekstissä heittää lukijan pureksittavaksi. Käytännössä kaikki kirjat perustuvat henkilöhahmoihin, joilla on edessään jokin ongelmatilanne/ ristiriitatilanne ratkottavana. Ainakin minä oletan, että jollain tapaa tuo ongelmatilanne on kirjan loputtua purettu osiksi ja henkilöhamo on muuttunut "kasvanut" tarinan kuluessa. Ratkaisu voi olla yhtä hyvin onnellinen, surullinen kuin traaginenkin.
Toki kirjan loppu voi jäädä avoimeksi, mutta kaikkea ei voi jättää ratkaisematta. Jos mikään kirjan ristiriitatilanne ei saa päätöstä, jää lukijalle tyhjä olo. Etenkin jatkosarjoissa pitääkin jättää joitain elementtejä ratkomatta tuleviin osiin, mutta suuret linjat pitää olla käsiteltynä.
Sanotaan, että huono loppu pilaa usein hyvän kirjan. Tämä pitää paikkansa. Lopetus on yhtä vaikea toteuttaa, kuin mukaansa tempaava aloituskin. Ehkä jopa vaikeampi. Ystäväni, joka lukee todella paljon, lukee kirjaa kirjastosta valitessaan aina viimeisen sivun. Jos päähenkilö on elossa viimeisellä sivulla, lainaa hän kirjan, sillä hän ei pidä onnettomista lopuista :)
Mashiach puhuu asiaa. Lukekaapa Nesbon Poliisi, siinä on mielestäni onnistunut loppu, kun en tajunnut sitä :)
Minusta on jotenkin ikävää, että kirjallisuus on menossa elokuvan suuntaan tässä asiassa: toivotaan lopetuksia, jotka ovat ennalta-arvattavia.
Kustannustoimittajat eivät kyllä loppuihin ja juonen kuljetuksiin kovin usein puutu, se menisi jo yli toimivallan. En tietysti voi olla kaikkien kustantamoiden puhemiehenä, mutta oman kokemukseni perusteella näin. Käsikirjoituspuolella tarinoita tehdään enemmän ryhmätöinä. Povari1:n kanssa samaa mieltä ennalta-arvattavista lopuista.
Jos alkutilanne on sellsinen, että siinä eletään tasaisesti, kunnes sen tasaisuuden katkaisee jokin, niin lopun pitäisi mielestäni olla sellainen, että siinä palataan siihen tasaisuuteen tai vaihtoehtoisesti siirrtytään sitä eteenpäin. Turha usein loppu on kuitenkin sellainen töks töks. Lukija jää miettimään: niin mutta entä sitten?
Minun kirjassani etsitään vastausta erääseen asiaan joka sysätään lukijan harteille heti prologissa. Lopullinen mysteeri selviää vasta epilogissa kirjan viimeisissä lauseissa ( ellei ole aivan pällinpää tajuaa kyllä mistä on kyse) Se on hirvittävä ja julma loppu kaukana happy endistä. Parhaat osat minun koko viisisataa sivuisessa opuksessa ovat juuri alku ja loppu. Vihaan itsekin tylsiä mitään sanomattomia loppuratkaisuja. Vaikeampaa on minusta ollut pitää mielenkiento yllä näiden välillä ja johdatella tarinaa taitavasti kohti loppua.
Miulla taas on ideana tällainen, että lukija saa lopussa tietää syyn erään henkilön käytökseen, mutta päähenkilö ei tule tietämään sitä koskaan. Lukija siis tietää enemmän kuin päähenkilö.